keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Jansson & Pietilä: "Haru, eräs saari" (1996)

Klovharu, pieni ulkoluoto Pellingissä Suomenlahdella, on osa maailmankirjallisuutta. Taiteilijakumppaninsa Tuulikki Pietilän kanssa Tove Jansson vietti saarella liki 30 vuotta.

Teos antaa lukijalle moniaita elämyksiä ja oivalluksia. Näiden robinson crusoeiden merkinnöistä huomaa selvästi, miten paljon saarella elämisen filosofia muistuttaa koko elämisen filosofiaa, aina loppua ja luopumista myöten. (Takakansi)

     *     *     *

Tove Janssonin kirjoittama ja Tuulikki Pietilän mustavalkoisilla vesiväritöillään kuvittama teos on tiivistelmä 30 vuodesta eräällä kallioisella Harun saarella ulkosaaristossa.

Kirja kattaa kaiken: sen millä tavoin saari saatiin osittain laittomasti haltuun ja rakennettua - aina siihen asti kunnes ikääntyneet taiteilijat joutuivat vihdoin jättämään saaren, ja luovuttivat sen kaikkinensa Pellingin saariston kotiseutuyhdistyksen käytettäväksi.

Saaren valloitus alkoi siitä, että naiset vain rantautuivat veneineen saareen rantaan ja pystyttivät keskellä saarta telttansa ja miettivät mitä seuraavaksi. Aikansa saarella oltuaan heidän luokseen tuli tuiki tuntematon paikallinen mies Brunström, joka tarjoutuu auttamaan heitä - ja jopa rakentamaan mökin yhdessä toisen miehen Sjösblomin kanssa. Sanoista tekoihin.

Kun mökki oli jo tekeillä, he vihdoin saivat rakennuslautakunnalta postia, rakennusluvan. Kaikki meni niin kuin Brunström oli heitä neuvonut: ensin tehdään ja sitten vasta kysellään mitä tuli tehdyksi. Tehtyähän ei saa tekemättömäksi - minkä jälkeen lupien kysely on enää muodollisuus. Yksinkertaista, mitä voi soveltaa muuhunkin elämiseen.

     *     *     *

Kirjassa on paljon pieniä anekdootteja asumisesta saarella, juuri sellaisia kuin hieman naiiveilta ja lapsenmielisiltä, hassahtaneilta - ainakin miesten mielestä - naisilta voi odottaakin. Saarella saatettiin piipahtaa joskus talvellakin, ja vaikka mökki ei ollut vielä edes valmis.

"Kun väsyimme hassutuksiin asetuimme ounastelemaan. Meri oli joka suunnalla vitivalkoinen silmänkantamattomiin. Vasta silloin huomasimme miten ehdottoman hiljaista oli.

Ja että olmme alkaneet puhua kuiskaten."

Saarta rakennettiin kuin Iisakin kirkkoa, pitkään ja hartaasti, mutta vihdoin se valmistui niin valmiiksi, että siellä saattoi ruveta asumaan muutakin kuin teltassa. Ja Harussa asuttiin niin kuin saaristossa oli aina asuttu, esimerkiksi ovia ei pidetty lukossa. Jos jotain tavaraa talven aikana hävisi, niin sitten hävisi. Yleensä vain joitain työkaluja, joita etsijä oli tarvinnut. Varastamisesta ei puhuttu, eikä kadonneita esineitä harmiteltu. Ehkä vähän sitä ettei tavaroita käytön jälkeen palautettu. Kirjoja ei viety koskaan ja ampumatarvikkeet olivat visusti piilossa.

     *     *     *

Jotain tutun kuuloistakin kirjassa on, myös minulla on outo viha-rakkaus -suhde muutamien lokkien kanssa. Tiirojen kanssa sen sijaan tulen toimeen.

"Tiirat ovat pahimpia, varsinaisia sotureita, ja kohdistavat kakkansa tarkimmin. Nämä hohtavat valkeat vapauden ja taivaanrannan symbolit tekevät meidät kohta hulluiksi. Tooti ei voi tehdä grafiikkaa ilman sateenvarjoa."

Saarella poikkesi toisinaan vieraita, alkuaikoina enemmän, ja satunnaisia veneilijöitä ongelmineen, jopa rannikkovartioston helikopteri. Kommunikointi ei kuitenkaan ollut helppoa, kun kopteri oli käynnin ajan koko ajan käynnissä.

"Suurten myrskyjen vuotena helikopteri joskus laskeutui vilkaisemaan meitä, mutta se piti niin kamalaa meteliä ettemme ikinä oikein ymmärtäneet mitä sanoimme toisillemme."

     *     *     *

Lähes mullattomalla saarella yritettiin harjoittaa omavaraistaloutta siinä määrin kuin se vain on mahdollista. Istutuksia tehtiin ja merestä saatiin kalaa ja Tooti ampui vesilintuja - Tovekin pudotti kerran tosin vahingossa haahkan mikä syötiin.

Kaikki saaren rantaan ajautunut on ollut aikojen alusta asti vapaata riistaa saarelaisille. Ja varsinkin polttopuut kerättiin rannoilta. Toki muutakin puutavaraa löytyi kuten bambua. Bambusta naiset keksivät tehdä leijoja, mutta ne lensivät vähän huonosti ja ne vietiin sitten vain varastoon.

Sähköä saatiin silloin kun sitä tarvittiin kompressorista, mutta sitä käytettiin selvästikin aika harvoin, sillä polttoaine oli tietysti tuotava mukana saareen, eikä sitä voinut tuoda kerralla suuria määriä. Tooti tunsi koneet, vaikka olikin taiteilija, joita pidetään usein epäkäytännöllisinä tässä suhteessa, mikä on tietysti vain miehistä ennakkoluuloa, etteivätkö naiset pystyisi samaan kuin miehetkin.

Tosin koneiden käynnistäminen saattaa olla naisille joskus melko raskasta, ja kestää pitkään.

"Honda oli ehkä kaikkein persoonallisin kone. Se oli kirkkaanpunainen generaattori pienempää mallia, upouusi ja kuulemma varustettu uusimmilla parannuksilla, mutta melkein mahdoton käynnistää. Meillä oli tapana päättää päivästä joka omistettiin kokonaan Hondalle."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti