tiistai 15. heinäkuuta 2014

Koskinen: "Haavekauppias" (2013)

Samin ja Liisan isoäiti Amalia katoaa pian sen jälkeen, kun hänen luonaan on nähty salaperäinen, silinteripäinen kellokauppias Severi Kukko. Samin kaverin Jonin perheellä on perinteikäs Wirtasen osto- ja myyntiliike ja sen kellarissa puuhaa ikäloppu Alpertti, Jonin albiino isoisä, joka tietää kaiken kelloista. Alpertin avulla lapset saavat kauhukseen selville, että Amalia on hankkinut pahaenteisen 13. hetken kellon ja matkannut syvästi kaipaamansa Matias-vainaan luo Haavekaupunkiin. Amalia-parka ei kuitenkaan tiedä, että Severi Kukolla on omat, hämärät motiivinsa, ja kolmikko saa käyttää kaiken rohkeutensa ja kekseliäisyytensä pelastaakseen isoäidin. 

Talvinen tunnelma, pimeät ja kapeat kujat, häikäilemätön Haavekauppiaan hahmo ja kellojen mystinen maailma tuovat mieleen niin Dickensin "Saiturin joulun" kuin parin vuoden takaisen Brian Selznickin "Hugo Cabret" -menestysromaanin ja - elokuvan. Vauhdilla etenevä tarina vetoaa takuulla myös seikkailunjanoisiin poikiin. Juha-Pekka Koskisen "Haavekauppias" (2013) luo mielikuvitusta kutkuttavan toisen todellisuuden ja on vahvasti nuortenkirjallisuuden ajan hermolla. (Kariston sivusto)

     *     *     *

Sen lisäksi että Juha-Pekka Koskisen kirja  "Haavekauppias" (2013) tuo mieleen em. kaksi kirjaa se tuo mieleen myös jotain vielä vanhempaa eli suomalaiset kansantarinat niin aaveista kuin kirkonväestäkin, joita tarinassa on mukana. Lisäksi ainakin symbolisella tasolla kirjassa on toistuvia viittauksia kristinuskoon, vaikka sen ajatusmaailmasta muuten ollaankin aika kaukana. Lasikupu -teema on kuin suoraan Neil Gaimanin 'best seller' -teoksesta "Coraline varjojen maassa" (2003). Kummassakin kirjassa etsityt henkilöt löytyvät miniatyyrihahmoina lasikuvun sisältä.

Niin kuin kustantajan sivulla, takakannessa ja Risingshadow.net -sivustolla kerrotaan tarina alkaa isoäiti Amalian katoamisesta. Lastenlapset Sami ja Liisa sekä heidän ystävänsä Joni alkavat selvittää mysteeriä. He pääsevät etsiväntyössään nopeasti vauhtiin, kun saavat Jonin isoisältä Alpertilta kuulla, mitä Amalialle luultavasti on tapahtunut.

Amalian luona kävi eräänä päivänä kellokauppias Severi Kukko, joka ei sitten ollutkaan kellokauppias vaan Haavekauppias. Kukko myi Amalialle arvokkaan 1800-luvun sveitsiläisen mestarikelloseppä Victor Vallonin tekemän kellon alle markkinahintojen, mikä herätti niin nuorten kuin Alpertin epäilykset siitä, mitä Amalia oikeastaan oli ostanut. Tai mitä myyjä hyötyi siitä, että oli myynyt Amalialle kellon vain muutamalla eurolla.

No, se mitä Severi hyötyi jää kirjan loppuun asti arvoitukseksi, mutta Amalia hyötyi sen, että hän pääsi tapaamaan 53 vuotta aiemmin kuollutta miestään Matiasta, Samin ja Liisan isoisää, jota he eivät olleet tietysti koskaan nähneet.

     *     *     *

Kun lapset vihdoin tapaavat kellokauppiaan, he sanovat haluavansa päästä myös Haavemaahan, jossa Amalia on. Suunnitelmana yksinkertaisesti on hakea Amalia takaisin. Lasten toive toteutuu, sillä haavekauppias Severi Kukolle tuntuu olevan lähes yhdentekevä asia, mitä ihmiset hänen laatukelloistaan maksavat.

Haavemaassa Liisa, Sami ja Joni tapaavatkin Amalian, ja jäävät sinne samalla tavalla loukkuun kuin Amalia. Ja ilokseen he tapaavat myös kauan aikaa sitten kuolleen isoisänsä Matiaksen. Nuorten huolena on, miten heidän onnistuu päästä takaisin todelliseen maailmaan. Tässä heitä auttaa Jonin isoisä Alpertti, joka saapuu sudenhahmossa auttamaan lapsia.

Severi haluaisi pitää asiakkaansa Haavemaassa, mutta Alpertti tietää, millä tavoin Severia on mahdollista vastustaa. Menemällä jäälle luistelemaan - ja kiertämään ympyrää, on mahdollista palata takaisin. Jäälle tulleet hahmot näkyvät Alpertin työhuoneessa olevan lasikuvun alla. Päästyään tähän Haavemaasta on jollain tavoin mahdollista palata - zadam - takaisin. Ja näin myös käy.

     *     *     *

"Haavekauppias" (2013) -kirjaa niin kuin monia muita hyväksi kehuttuja kotimaisia nuortenkirjoja vaivaa sama ongelma: ne rönsyilevät ja keskeiset teemat jäävät kehittelemättä tarpeeksi pitkälle. Asiat vain mystisesti tapahtuvat, eikä se oli hyvä asia. Jos esimerkiksi Jeesuksesta kerrotaan, hänet on saatava paskomaan housuihinsa, jos ymmärrätte kielikuvan.

En pidä minkäänlaisista deux ex machina -tyylisistä ratkaisuista ja kielellisistä huijauksista kuten "aikakello todistettavasti toimii", vaikka kukaan ei tiedä miten. Sen sijaan tästä lauseesta pidän ja toivon lisää: "Haavemaata ei olisi olemassa, jollei olisi ketään joka haaveilee". Tai kiero lause siitä, miten "Haavemaa ei ole vankila vaan toiveiden täyttymys".

Ajatus siitä, että lapset käyvät tapaamassa isoisäänsä Matiasta jossain toisella puolen - tai että kuolleet kulkevat maan päällä mm. kirkonväkenä -, on sekin kiinnostava, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Tämähän on kuulunut vuosituhansia kansanperinteeseen. Vainajien kanssa on opittu elämään rinta rinnan, samoin kuin kuolleiden / tapettavien eläinten kanssa. Sen sijaan ihmisten tappaminen ei ole kuulunut kansanperinteeseen ennen nykymuotoisia suuria uskontoja, jotka ovat tehneet siitä moralisoitua kansanhuvia. Ei tarvitse muuta kuin lukea päivän lehtiä tai katsoa TV:n ohjelmaoppaita, niin tietää mistä puhun.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti