torstai 17. heinäkuuta 2014

Raevuori (toim.): "Kaskuja sotavuosilta" (2014)

Sotienkin aikana pyrittiin nauramaan, vaikkei aina olisi ollut syytäkään. Huumori auttoi vaikeiden aikojen yli.

Kaskujen aiheet liittyivät yleensä sotilaisiin, joista ykkösroolin veivät tavalliset rivimiehet ja alokkaat. Myös ylempien upseerien kustannuksella vitsailtiin, ja maakunnallisia vakiokohteita olivat savolaiset ja pohjalaiset jermut. Haavoittuneiden hurtti huumori sekä rättivarastojen tahaton komiikka saivat osansa.

Kotirintama oli kaskuissa oma lukunsa. Lähes kaikesta oli pulaa, mutta pulaan ja puutteeseen liittyviä naurun aiheita oli runsaasti. Suosittuja teemoja olivat myös anopit, tohvelisankarit ja äksyt vaimot, innokkaat kosiomiehet ja nenäkkäät neidit, opettajat, papit, lääkärit sekä näsäviisaat lapset.

Vanhoista lehdistä poimitut kaskut antavat uudenlaisen näkökulman sotavuosiin ja naurattavat yhä! (Takakansi)

     *     *     *

Luin näitä vitsejä, kaskuja, anekdootteja kriittisesti pohtien. Usein vitsien taakse kätkeytyy monenlaista asenteellisuutta, stereotypioita ja tietynlainen -  kyseenalainen - arvomaailma.

Jotkut esimerkiksi entiset stalinistit (stalkkarit), joita Suomen työelämässä on johtopaikoilla vielä hämmästyttävän paljon, ajattelevat yksioikoisesti, että KAIKKI (porvarilliset, kansanomaiset) vitsit ovat sen vuoksi pahasta, että niitä voidaan käyttää propagandistisesti.

Tähän on helppo vastata: niinhän he tekevät itsekin ja koko ajan. Heidän oma - mukamas - hauska tilannekomiikkansa on usein hyvinkin rasistista. Rasismin kohteena eivät tosin ole etniset ryhmät, sillä sen he tuomitsevat pyhästi ja jyrkästi. Ja jos naisista on kyse, he ovat lähes järjestäen jollain tavoin miesvihamielisiä. Rankka yleistys, mutta olkoon. Yleistyksiinhän vitsitkin perustuvat, ja olkoon tuo sellainen huono vitsi.

    *     *     *

Yksi kirjan kasku liittyy Hämeenlinnan, joten bongasin sen Facebookiin:

Sota-aikana kerrottiin jos jonkinlaista kaskua ja tarinaa. Yksi eräästä kirjasta lukemistani tarinoista tuli Hämeenlinnasta, jota pommitettiin. Ihmisiä hätistettin kaduilta suojiin, jollaiseen meni myös Sairakkalan Liisa. Pommisuojasta ei saanut lähteä pois ennen * vaara ohi * -merkkiä. Liisa oli istunut hiiren hiljaa 1,5 tuntia ja avasi merkin kuultuaan suunsa: 

- Tarttee mennä kotiin kattoon, onko mukalat pelänneet. A - o
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
LÄHDE: Esko Raevuori (toim.). Kaskuja sotavuosilta 1939 - 1945. 2014.

En postauksessa tai seinäkirjoituksessa kommentoi kaskua, eivätkä sitä ole tehneet muutkaan. Vitsi on selvästi ambivalentti, mikä paljastuu kun sitä alkaa mielessään eritellä. Näinhän kaikki tietysti tekevät?

Nykyihmisen on tietysti asettauduttava sota-ajan naisen asemaan, sillä muuten vitsi ei avaudu millään tavoin.

Kaskusta voi päätellä, että oli rangaistava teko / ehdottomasti kiellettyä liikkua ulkona, kun ilmahälytys oli tullut. Sairakkalan Liisa kirjaimellisesti noudattaa tätä siviileihin kohdistunutta käskyä.

Omassa mielessäni rinnastan Liisan tilanteen siihen, missä suomalaiset - sotaa periaatteessa vastustavat - sotilaat olivat. Heidänkin piti totella käskyjä, vaikka jälkikäteen tiedämme, että omat kenraalit ja ylipäällikkö sotilaallisessa mielessäkin syyttä suotta tapattivat suuria määriä suomalaismiehiä. Mutta (yli)päällikö(ide)n käskyjä piti noudattaa, vaikka niiden tiedettiin olevan vääriäkin. Tällaisia organisaatioita sosiologi Ervin Goffman kutsuu totaalisiksi instituutioiksi. Ns. demokratiankin sisällä tällaisia totalitaristisia instituutioita on - ja se on aina hyvä muistaa.

Liisalle oli yhdentekevä asia, menikö hän pommisuojaan vai ei, hän ei itse pelännyt pommeja ja pommituksia. Ja voisi kuvitella, että hänen mielestään koko asiaa liioiteltiin. Lapset sen sijaan olivat toinen juttu Lapset pelkäsivät muutenkin kaikkea: pimeää, salamointia ym. mistä Liisa oli huolissaan.

Mikä tarinasta sitten tekee kaskun - tai melkein legendan? Liisa käyttäytyy odotusten vastaisesti ihmisenä ja äitinä.

Oletuksena on, että pommisuojaan mennään siksi, että pommeista on todellinen uhka mitä myös pelätään. Oletuksena on myös, että äidit ovat valmiita rikkomaan ehdottomiakin sääntöjä, kun heidän lastensa henki on kyseessä. Liisan käytös ei vastannut odotuksia siinäkään suhteessa, että hän sanoo - itsestään selvänä asiana -, että nyt on aika lähteä katsomaan lapsia kotiin.

    *     *     *

Tarinalla ei nykyihmiselle ole mitään tekemistä huumorin kanssa. Ennemmin kasku on anekdootti jostain menneestä maailmasta. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti