sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Johnson: "The Dead Beat. Kadotetut sielut, onnekkaat kuolleet ja kuolinilmoitusten perverssi mielihyvä" (2006)

"The New York Times" - tai mikä tahansa sanomalehti - kolahtaa joka aamu postiluukusta, eikä unohda koskaan kertoa uutisia kuolleista merkkihenkilöistä.

Joka päivä on päivä uusi, joka päivä täynnä uutta merkitystä. Työnnän jalat lämpimiin villasukkiin ja kaadan kahvin kuppiin. Avaan aamun lehden: kuolinilmoitukset ovat elävää historiaa, sitä joka tapahtuu koko ajan.

Kenen tiimalasi on tänään tullut täyteen? Oliko hän menestyjä vai luuseri, Hannu Hanhi vai Aku Ankka, minua vanhempi vai nuorempi? Osasiko hän elää elämänsä? Rapisuttelen lehteä päästäkseni seuraavalle sivulle. Kerro minulle, oi, aamunlehti miten minun tulisi elää elämäni, niin että voisin sanoa eläneeni hyvin. (Takakannen tekstiä mukaillen)

     *      *     *

Suomeksi on ilmestynyt - kenties väestön ikääntymisen myötä - yhä enemmän kirjoja kuolemasta ja kuolemankulttuureista ym. Marilyn Johnsonin kirja "The Dead Beat" (2006) on yksi lukuisista kirjoista, joita ei ole ainakaan vielä käännetty suomeksi .. tai täällä eivät esimerkiksi folkloristit ole tehneet mitään vastaavaa.

Johnson ravistelee käsityksiä siitä, mitä ovat kuolinilmoitukset / muistokirjoitukset .. tai ainakin suomalaisesta näkökulmasta se näyttää siltä, sillä Suomeen ei ole rantautunut tällaisiin kirjoituksiin erikoistunutta toimittajakuntaa.

Johnson puhuu jopa kokonaan uudesta kaunokirjallisuuden lajista, jonka julkaisualustana 1980-luvun puolivälistä lähtien olivat suuret anglo-amerikkalaiset sanomalehdet; 2000-luvulla kirjoitukset löytynyt myös netistä samoin kuin lehdetkin. Kirjoitukset kuolleista ovat synnyttäneet myös oman lukijakuntansa, ja jotkut järjestävät jopa vuosittaisia konferensseja, joissa käsitellään lajiin liittyviä kysymyksiä. Marilyn Johnson on yksi friikki, joka lukee päivittäin kymmeniä muistokirjoituksia ja myös kerää niitä.

     *      *     *

"The Dead Beat" (2006) -kirjassa käsitellään aihepiiriä laidasta laitaan. Johnson kirjoittaa niin kirjoitusten lukijoista kuin varsinkin kirjoittajista ja hän on mm. haastatellut heitä ja kuvaa sitä, millä tavoin yksittäiset tunnetut kirjoittajat kirjoituksiaan rakentavat ja mitkä ovat tälle uudelle lajityypille tunnusomaiset piirteet, jotka erottavat sen muista.

Marilyn Johnson ei silti pohdi muistokirjoitusten suhdetta muun tyyppisiin kirjoituksiin, mikä olisi ollut kiinnostavaa. Perinteisestä kuolinilmoituksesta modernit muistokirjoitukset poikkeavat Johnsonin mukaan kuitenkin siinä, että niissä on tarinoille tyypillinen käänne jossain vaiheessa kertomusta.

Aina ei kirjoituksissa pysyttäydytä välttämättä edes totuudessa, ja juorujen, huhujen ja nykytarinoidenkin piirteitä näistä muistokirjoituksista löytyy. Esimerkiksi Vietnamin sodan 'sankarin' tarinassa voi olla mukana kaikkea sellaista, mitä ei ole edes yritetty todentaa vaan kuolleesta kerrottuja asioita on voitu ottaa noin vain mukaan niin kuin mihin tahansa kaunokirjalliseen tekstiin.

     *      *     *

Jokainen muistokirjoituksia esimerkiksi Helsingin Sanomista lukenut tietää, mistä on kyse. Kirjoitukset ovat aina tietyssä paikassa lehteä, ja kuolleesta on yleensä kuva tekstin yhteydessä.

Standardimuotoisessa kirjoituksessa kerrotaan vainajan elämänkerta rajallisessa tilassa tiivistetysti. Ja kuvailu ja kerronta etenee aina lähes tulkoon samalla tavalla. Ennen 1980-luvun puoliväliä kirjoitukset Marilyn Johnsonin mukaan olivat tylsiä ja pölyttyneitä ennen kuin muutamat lehdet mm. brittiläinen The Independent alkoivat muuttaa tyyliään, mitä muut lehdet seurasivat.

Suuret valtakunnalliset lehdet sekä alue- ja paikallislehdet kuitenkin eroavat toisistaan ennen muuta siinä keistä he kirjoittavat. Isoilla lehdillä on myös enemmän voivavaroja panostaa lehden sisältöön. 

     *      *     *

Kirjoitusten kieli ja rakenne esimerkiksi USA:ssa ja Britanniassa hieman poikkeaa hieman toisistaan. Britanniassa ei käytetä niin usein kirjoituksen 'kivijalkaa' eli kerrota, mihin vainaja oli menehtynyt tai asia ilmaistaan käyttäen jonkinlaista kiertoilmaisua.

Alkua seuraavat anekdootit ja ehkä sitaatit, mihin liittyy kertomuksellinen käänne kirjoituksessa, minkä jälkeen palataan kronologiaan, ja kerrotaan miten kuolleen elämä oli edennyt.  Ja lopuksi tulee kirjoituksen lopetus.

Johnson kertoo kirjassa esimerkkien kautta yksityiskohtaisesti, millaisiin erilaisin ratkaisuihin kirjoittajat ovat päätyneet. 

     *      *     *

Kirjoittaja korostaa, että muistokirjoitukset eivät ole tyhjänpäiväisiä, asioita ja itseään toistavia tekstejä vaan historiallisia dokumentteja, joista saa myös paljon tietoa eri asioista. Usein kirjoituksiin sisältyy jopa sellainen paljastus kirjoitettavasta, jota ei ole voitu kertoa silloin, kun hän oli elossa.

Valtalehtien kirjoitukst ovat yleensä tunnetuista henkilöistä, kuuluisuuksista ym. Ja pienemmät lehdet kirjoittavat tavallisista ihmisistä, lisäksi niin että alue- ja paikallislehdissä kirjoituksen on usein laatinut esim. edesmenneen kollega tai perheenjäsen.

Suuret katastrofit, ennen muuta syyskuun 11. päivä vuonna 2001, saattaavat hetkellisesti muuttaa tapaa, jolla kuolleista muistokirjoituksissa kirjoitetaan. Tällöin tavallisetkit ihmiset tulevat hetkeksi merkityksellisiksi valtakunnan julkisuudessa, ja heistä julkaistaan ainakin nimi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti