torstai 24. heinäkuuta 2014

Virtanen & DuBois: "Finnish folklore" (2000)

"Finnish folklore" (2000) esittelee suomalaista folklorea 1800-luvun lopulta 2000-luvulle tutkimustiedon ja esimerkkien avulla. Suomi on yksi Pohjoismaista, joka on saanut kulttuuriset vaikutteensa niin idästä kuin lännestä - ja Suomi alueena toimii itsessään  erinomaisena esimerkkinä ylipäätään eurooppalaisesta folkloresta.

Kirja johdattaa lukijat siihen, millä tavoin Suomessa on folklorea kerätty ja tutkittu, millaisia maakunnallisia traditioita maassa on ja miten perinteet ovat muuttuneet yhteiskunnan modernisoitumisen myötä.

Kirjassa on laaja kansanrunouden antologia runoista, jotka ovat olleet pohjana Suomen kansalliseepokselle "Kalevalalle". Suomen kieltä taitamattomat lukijat voivat käännösten kautta tutustua alkuperäisiin teksteihin, joita ovat riimitellyt kansanlaulut, sadut, legendat ja muut kertomukset, sananlaskut, arvoitukset vitsit ja nykyaikaisemmat lajityypit kuten lasten folklore, nykytarinat ja anekdootit. (Takakansi)

     *     *     *

Olisikohan tämä kirja, joka jokaisen englantia vähänkin taitavan olisi hyvä kahlata läpi? Amerikkalainen folkloristiikan professori Tuomas DuBois tuo "Finnish folklore" (2000) mielenkiintoisen ulkopuolisen näkökulman, minkä kautta kuka tahansa suomalainen voi tehdä kesäisen kulttuurimatkan Suomeen.

Kirjan antologiaosuuteen on valittu tuttuja ja tuntemattomia satuja ja tarinoita, jotka ovat kaikki suhteellisen lyhyitä. Silmiin pistää aluksi terminologinen ero tavassa, joilla tarinoista puhutaan Suomessa ja USA:ssa, sillä tässä kirjassa ne jaetaan yksinkertaisesti vanhoihin ja uusiin legendoihin.

Suomessa sanan 'legenda' käyttö vanhojen tarinoiden osalta on rajattu vain kristillispohjaisiin tarinoihin, mikä ei ole aivan johdonmukaista. Toisin sanoen tässä kirjassa ei kristillisille tai muille uskonnollisille taruolennoille anneta mitään erityisasemaa esimerkiksi suhteessa muinaissuomalaisiin haltioihin.

Kun uskomustarinat ovat selkeästi osa vanhoja legendoja, suhde uusiin legendoihin eli nykytarinoihin tai urbaanilegendoihin selkiää. Myös modernina aikana on syntynyt kristillisiä ym uskonnollisia legendoja. Ja ihmisten uskonnollisten uskomusten yhä laajempi kirjo tuottaa monenlaisia uskomustarinoita.

Syntytarinat, pyhimystarinat ja historialliset tarinat ovat muita legendoja, joista löytyy esimerkkejä antologiasta.

     *     *     *

Legendat ovat erityisen kiinnostavia, sillä niiden kautta ihmiset selittävät itselleen ja muille asioita. Ja ne ylipäätään ilmaisevat millä tavoin ihminen lajina käyttäytyy eri tilanteissa suhteessa ympäristöönsä. Ihmisten suhde tarinoihin on 60- ja 70-lukujen taitteessa muuttunut tämän kirjan kirjoittajien mukaan dramaattisesti, mihin vaikutti TV:n tuleminen joka niemeen, notkoon ja saarelmaan.

Eikä liene sattumaa, että folkloristit alkoivat kiinnostua nykytarinoista hieman tämän jälkeen 80-luvulla. Aiemmin oli oletettu, että vanha kerrontaperinne oli tiedotusvälineiden myötä hävinnyt, mutta toisin oli käynyt. Esimerkiksi Suomessa urbaanilegendoja on kerätty 80- ja 90-luvuilla, ja niitä on variantteineen löydetty yli 250, joista suurin osa on tuttuja Suomen rajojen ulkopuolella. Vuosituhannen vaihteen jälkeen esim. Jan Harold Brunvand on ollut näkevinään tarinabuumin jälleen taittuneen.

Leea Virtanen kuitenkin muistuttaa, että legendoille on tyypillistä, että ne tulevat ja menevät - ja tulevat sopivan tilaisuuden tullen uudelleen. Kaikki tarinat eivät  toimi samalla tavalla, joten vielä on paljon tutkittavaa tavoissa, joilla tarinat syntyvät, kehittyvät ja kuolevat. - Jotenkin kuvaavaa on, että esimerkiksi 50- ja 60-luvuilla levinnyt legenda 'Hämähäkistä joka teki pesänsä hiuksiin' syntyi Suomessa punk-kampauksien aikana uudelleen. Toisin sanoen kun tarinalle on, sanoisinko, sosiaalinen tilaus, se mahdollisesti putkahtaa uudelleen esiin, jos joku kertoo sen tai kirjoittaa siitä sopivaan aikaan ja sopivassa paikassa  niin, että se lähtee uudelleen leviämään.

Lisäksi - mikä tärkeintä - tarinan vastaanottajien täytyy olla jollain tavoin alttiita esimerkiksi em. tarinalle ja se koskettaa heitä henkilökohtaisesti. Jollakin on voinut olla vaikkapa päätäitä 'kypäränsä' alla, ja muutoinkin tarinan on sovittava maailmankuvaan.

     *     *     *

Puhtaasti kotikutoisia nykytarinoita Leea Virtanen mainitsee vain yhden. Kyse on legendasta, jossa kerrotaan tytöstä, joka jäädytti aivonsa talvella siksi, ettei käyttänyt pipoa tai karvalakkia.

"Lähellä Joensuuta avattiin uusi hieno hiihtokeskus, johon kaupungin kerma kokoontui. Varsinkin ne jotka halusivat näyttää uusia hienoja vaatteitaan ja lasketteluvälineitään ja kertoa kuinka paljon lysti oli maksanut. 

Yhtenä kylmänä iltana, pakkasta oli -25 astetta, nuori tyttö joka oli lähtenyt laskettelemaan päässään vain sellainen tyylikäs lippis, jota käytetään Alpeilla, tuli alas rinnettä ties monettako kertaa. Hän oli jo aiemmin valittanut päänsärkyä ja kivun vain yltyessä hänet vietiin lääkäriin.

Tutkittuaan tytön lääkäri totesi lakonisesti: 'Sinulla on puoli tuntia elinaikaa jäljellä. Soita vanhemmillesi, jos sinulla on vielä jotain sanottavaa heille.' Tyttöparan aivot olivat jäätyneet".

     *     *     *

Kirjassa ei mainita, että on olemassa myös paikallisia ja alueellisia urbaanilegendoja, jotka eivät leviä kovin laajalle.

Muistan, kun olin itse teini-ikäinen, miten kerrottiin yllä olevaa legendaa muistuttavaa tarinaa, niin ikään tytöstä, joka ei pukeutunut talvella niin kuin talvella tulisi pukeutua. Perusidea oli siis sama.

Äidin kiielloista ja varoituksista huolimatta tyttö oli kouluun lähtiessään vetänyt päälleen nailoniset sukkahousut, ei pitkiä ja paksuja välihousuja, ja kovalla pakkasella, tuulessa ja tuiskussa - ne olivat jäätyneet kiinni hänen ihoonsa niin etteivät olleet enää irronneet.

Tyttö joutui sairaalaan missä hänelle tehtiin mm. reisien sisäosiin laajoja ihonsiirtoja. Pakaroista jotka eivät olleet jäätyneet, siirrettiin ihoa reisiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti