sunnuntai 31. elokuuta 2014

Bier: "Kosto" (In a Better World, 2010)

Kahden tanskalaisperheen elämä kiertyy oudolla tavalla koulukiusaamisen ja siitä seuranneen kostonkierteen kautta toisiinsa. Perheiden kaksi varhaisteiniä poikaa tutustuu toisiinsa ja toisen pojan kostonvimma alkaa elää omaa elämäänsä. Keskiluokkaisten ihmisten yksinäisyys, hauraus ja suru kuoleman edessä ilmenee niin nuorten kuin aikuisten kyseenalaisena häiriökäyttäytymisenä. (IMDb:tä mukaillen)

"Kosto" (2010) on draamaelokuva ja trilleri, jonka on kirjoittanut Anders Thomas Jensen ja ohjannut  Susanne Bier. Elokuvassa näyttelevät Mikael Persbrandt, Trine Dyrholm, and Ulrich Thomsen.

Tarinan tapahtumat sijoittuvat pieneen tanskalaiseen kaupunkiin ja pakolaisleiriin Afrikassa. (Wikipedia)

     *     *     *

Ohjaaja Susanne Bier on tarttunut melkoiseen tabuun puuttuessaan elokuvassaan "Kosto" (2010) hyväosaisten ja itseään muita parempina pitävien ja korkeampaa moraalia edustavien ihmisten häiriökäyttäytymiseen. Kyse on juutalais-kristillisen kulttuurin yhdestä pahimmasta kipupisteestä, mikä liittyy suhtautumiseen kostamiseen ja väkivaltaan. Käyttäytymiseen joka pahimmillaan johtaa muiden ihmisten vahingoittamiseen ja tappamiseen.

Elokuvassa perheiden pojilta Christinilta (William Jøhnk Juels Nielsen) ja Eliakselta (Markus Rygaard) karkaa mopo käsistä - ja niin käy hieman aikuisillekin. Korkeinta profiilia elokuvassa pitää yllä 'Wallander' -elokuvista tuttu Mikael Persbrandt, joka esittää Eliaksen isää Antonia.

Anton on paljon poissa kotoa, sillä hän työskentelee pakolaisleirillä lääkärinä jossainpäin Afrikkaa, mutta on Skypen kautta lähes päivittäin yhteydessä perheeseensä. Jopa Anton kohtaa tilanteen, jossa välillisesti aiheuttaa yhden naisia huvikseen tappavan heimopäällikön BigMacin kuoleman tai pahoinpitelyn. Hänellä yksinkertaisesti napsahtaa päässä.

     *     *     *

Pääasiassa elokuvassa kuitenkin seurataan sitä, mitä tapahtuu pikkukaupungissa. Äitinsä kuoleman katkeroittama Christian purkaa vihaansa ja pahaaoloaan poikaan, joka kiusaa Eliasta. Hän pieksää yhtenä aamuna koulunvessassa Sofuksen sairaalakuntoon hakkaamalla tätä pyöränpumpulla ja uhkaamalla veitsellä.

Elias ja Christian valehtelevat niin vanhemmille kuin poliisille veitsenkäytöstä ja näin pojat ilmeisesti välttävät koulusta erottamisen. Sana sanaa vastaan, ja Sofus oli se, joka oli koulukiusaaja. Pojat vain hyvien perheiden kostajia, joille annettiin tekonsa anteeksi.

Kostonkierre koulussa katkeaa aivan niin kuin Christian oli olettanutkin. Riittävän kovilla keinoilla pahikset saadaan kuriin.
 
     *     *     *

Samanlainen tilanne kuitenkin toistuu, kun Eliaksen isä on Afrikasta käymässä kotonaan. Leikkikentällä Eliaksen nuorempi veli ja vieras poika riitelevät keinusta ja lyövät toisiaan. Anton menee ja erottaa pojat toisistaan. Tällöin paikalle saapuu  toisen pojan isä, joka lyö Antonia kasvoihin, mihin Anton ei kuitenkaan reagoi mitenkään vaan antaa asian vain olla.

Pojat, Elias ja Christian, jotka ovat myös paikalla ihmettelevät miehen käytöstä. Miksi tämä ei puolusta itseään - ja lyö takaisin. Anton yrittää selittää, ettei siitä olisi ollut mitään hyötyä ja hän olisi tehnyt itsestään vain samanlaisen moukan kuin oli se toinen  mies.

Pojat toisaalta ymmärtävät ja toisaalta eivät ymmärrä Eliaksen isää. Tilanne johtaa siihen, että pojat selvittävät päällekarkaajan henkilöllisyyden ja vaativat Antonia tekemään asialle jotain. Pojat ja isä menevätkin tapaamaan tätä Lars-nimistä miestä, joka käyttäytyy samalla tavoin kuin aiemminkin. Hän alkaa uudelleen lyödä ja läpsiä Antonia, joka ei puutu miehen käytökseen.

Pojat vaativat jälkikäteen Antonia ottamaan yhteyttä poliisin tai tekemään jotain. Anton ei kuitenkaan hyväksy minkäänlaista väkivaltaa. Tästä seuraa se, että pojat ottavat ohjat omiin käsiinsä ja päättävät kostaa Larsille tämän käytöksen. Samalla tavalla kun he kostivat Sofukselle.

Tällä kertaa he keksivät rakentaa pommin, jolla aikovat räjäyttää miehen auton. Tilanne kuitenkin riistäytyy käsistä, kaikki ei mene suunnitelmien mukaan vaan Elias loukkaantuu attentaatissa, kun hän yrittää pelastaa kaksi sivullista, jotka ovat joutua räjähdyksen keskelle.

     *     *     *

Poikien käytös johtaa poliisitutkintaan, mutta ilmeisesti edes mitään syytteitä ei nosteta, koska pojat ovat alaikäisiä. Heitä ei myöskään eroteta koulusta tai toisistaan vaan kaikki jatkuu niin kuin ennenkin.

Tapauksessa ei kukaan selvästikään opi mitään vaan niin nyt on vain sattunut käymään, ja tapahtuneen kanssa on vain elettävä eteenpäin. Vanhemmat ovat helpottuneita, että kelleen ei käynyt pahemmin. Elias toipuu vammoistaan - ja pommin rakentanut Christian pääsee kuin koira veräjästä. Pojathan ovat vain poikia, vai miten se oli.

     *     *     *

Elokuva ja sen tapa käsitellä asioita herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Pohjoismainen kulttuuri, ei vain Tanskassa vaan myös Suomessa, on passiivisen ja piilevän väkivaltainen, mikä helposti purkaantuu sellaisina hallitsemattomina tekoina, mitä elokuvassa esitetään.

Esimerkiksi koulusurmat ovat loogista jatkoa elokuvan esittämille tavoille suhtautua välinpitämättömästi lääkärin- ja insinöörinlasten harjoittamaan väkivaltaan.

Välinpitämätön suhtautuminen tietynlaiseen väkivaltaan selvästi juontaa siitä, että mm. poliisin ja armeijan harjoittama järjestäytynyt väkivalta on hyväksyttyä. Yksilötasolla ja perheiden arjessa sama väkivalta saa elokuvassa kuvattuja muotoja.

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 349: "Venetsialaiset"

Eilen kuulin paikallisesta Radio Jannesta, että ovat 'Venetsialaiset'. Ilmeisesti ainakin Ahvenistolla, siellä missä tänä kesänä avattiin uudelleen se vuoden 1952 Olympialaisten uima-allas.

En tiedä mitä kertoo minusta ja kesästäni se, että en ole vielä kertaakaan käynyt Ahvenistolla tänä kesänä. Siitäkään huolimatta että olen uinut järvessä enemmän kuin koskaan. Tietysti ennätyshelteet ovat vaikuttaneet asiaan. Myös se että olen ollut koko kesän töissä. Mitäpä minä KESÄlomasta ja kenen kanssa.

Eikä ole vaikea päätellä harkitsinko lähtemistä 'Venetsialaisiin'. Ei tullut edes mieleeni. Ei vielä koskaan. Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi kiinnostunut tai saattaisi lähteä, jos joku kysyisi. Kukaan ei ole pyytänyt, ainakaan sellainen jonka kanssa olisin halunnut lähteä.

     *    *    *

Tulin juuri järvestä, ja sormet ovat ensimmäistä kertaa hieman kohmeiset. Vesi on selvästi alkanut viilentyä viime päivinä ja öinä. Ja hyvä niin, sillä minulla on ollut vaikeuksia saada itseni käyntiin. Viileä vesi saa vanhat luut nopeasti liikkeelle ja vetreiksi.

Sitä paitsi vedessä ei voi miettiä, uisiko vai jättäisikö uimatta. Jos ei heiluttele käsiään painuu kuin kivi pohjaan. Tietysti sekin on ollut viime aikoina varteenotettava vaihtoehto, mutta en ole vielä kokeillut. Uimahousuissa kun ei ole taskuja.

Aloitin oman uimakauteni toukokuun puolivälissä ja se jatkuu varmasti tästä eteenpäinkin. Joku kysyi kuinka pitkään aion jatkaa. Sanoin, että siinä vaiheessa kun järvi jäätyy, täytyy kai turvautua lumienkeleihin jään päällä.

14 viikkoa päivittäistä porskuttamista, mutta ei sen enempää  kuin n. 300 - 400 m päivässä, mikä tekee noin 30 kilometriä eli muutama kerta Katumajärvi päästä päähän.

     *    *    *

Nautin vedessä olemisesta, se rentouttaa ja vapauttaa mielen ajattelemasta mitään. On mukava vain olla ja esimerkiksi katsella öistä tähtitaivasta. Elokuun alussa olivat ne Perseidien tähdenlennotkin, jotka näkyvät järven päällä hienosti. Samaan aikaan voi nähdä 5-6 lentoa, jotka saattavat tulla säteittäisesti, kun samasta raosta.

Satelliittien lentoradatkin on helppo havaita järvellä kelluessa. Yhdellä uintireissulla niitä näkee, jos alkaa bongaamaan, vaikka kuinka monta.

Ajattelen sinua joka kerta ****, kun katson taivaalle tai suljen silmäni.

Pilkington: "Ääliö ulkomailla - uudet seikkailut" (2014)

Britannian lempiääliö on taas täällä. Viimeisimmiltä matkoiltaan yhtenä kappaleena kotiin saapunut Karl Pilkington on päättänyt pistää maailmalta kovemman kautta kerryttämänsä viisauden jakeluun.

Kirjassa Pilkington yhdistää loistavia tarinoita kolmen vuoden vastentahtoisilta matkoiltaan maailmalla ja hupaisia oivalluksia muiden ihmisten elämän tavoitteista. Apunaan hänellä on lista asioista, jotka pitäisi tehdä ennen kuin "potkaisee tyhjää". Tässä niistä esimerkkejä:
- juokse maraton
- käy lounaalla Englannin kuningattaren kanssa
- liity kymppikerhoon

Pilkington tyhjentää sanaisen matka-arkkunsa viimeistä kertaa - suoralla, hauskalla ja erikoisella mutta sytyttävällä tyylillään. (Takakansi)

     *      *     *

Keskellä tylsää 'Taiteiden yön' -tapahtumaa, jotain humoristiseksi tarkoitettua improvisointia menossa, yksi kirjastovirkailija löi käteen Karl Pilkingtonin kirjan"Ääliö ulkomailla - uudet seikkailut" (2014). - Lue tuosta! - Kiitos, kiitos...Pilkington, ai suosittu TV-sarja. Enpä ole kuullutkaan. - ??

Kaipa sitä täytyi sen verran itseään sivistää, että tietää, kuka on Karl Pilkington. - Vai että # 100 asiaa, mitkä tulee kokea ennen kuolemaa. No, valitaan muutama.

     *      *     *

# 27 Vietä yö kummitustalossa. - No, sepäs sattui. Minähän OLEN juuri talossa, jossa kummittelee - ja on 'Taiteiden yö'.

Karl Pilkingtonin ei tietysti valinnut mitä tahansa taloa, jonne meni yöksi vaan hän meni Iso-Britannian pahimpaa kummitustaloon... Mutta ei nähnyt mitään. - Ei kovin paha. Pilkington on kriittinen... ei sarkastinen kummitusjuttuja kohtaan. Hän kysyy, mikseivät kummitukset koskaan ilmesty verkkareissa ja lenkkitossuissa ja mikseivät ne ole koskaan mustia tai aasialaisia. - Hyviä kysymyksiä, oikein hyviä. Hämeen linnassakin kummitukset ilmeiseti puhuvat Suomea, vaikka linnassa puhuttiin ruotsia. Jotain kovin... ristiriitaista. Mutta siis.. tämä pitää ajatella niin, että kummitukset puhuvat samaan aikaan KAIKKIA kieliä tai siis kuka tahansa ymmärtää heidän puhettaan. Niin se tietysti on. Ja se ettei Pilkington nähnyt etno-kummituksia johtuu yksinkertaisesti siitä, ettei hän nähnyt MITÄÄN kummituksia. Hänen olisi kai pitänyt ensin uskoa siihen, mitä hänen silmänsä näkevät...

- Ja minun on kyllä sanottava, että näin lähtiessäni kotiin etno-kummituksen. Hän kertoi olevansa Turusta ja olevansa työtön taidetyöläinen ja hakevansa töitä kummituksena Hämeenlinnasta. Sanoin että 'Sorry vaan että onhan siellä Turussakin linnansa'. Kummitus kuitenkin sanoi, että se haluaa tulla kummittelemaan tänne, juuri tänne. - 'Ai, siis kirjastoon?' - Niin. - 'No, meillä valitettavasti on jo oma valkopukuinen neito'. - Ai, jaa harmi, se sanoi. No, jään tänne pyörätelineiden luo kuitenkin vähäksi aikaa, jos joku sattuisi tarvitsemaan tällaista ylijäämäkummitusta. - 'Joo, ehkä joku ottaa sinut mukaansa. Toivotaan parasta!' sanoin sille...

     *      *     *

# 77 Nuku yö tähtitaivaan alla. - En helvetissä nuku. Ainakaan nyt. Ainakaan tänä yönä. Yöt ovat olleet tällä viikolla jo sen verran kylmiä. Uimassa voin yöllä kuitenkin käydä. Sitä paitsi vedet ovat lämpöisempiä kuin ulkoilma.. ainakin yöllä.

Pilkingtonin suhtautuu tähänkin juttuun vähän kummallisesti. Tai vähätellen. Tyyliin: kaikkihan nyt tähtitaivaan alla nukkuvat - harvemmin taivaan päällä. - Hah-hah! Oikea puujalkavitsi, mitä kirja on pullollaan. Missäs se Karl sitten oikein, varta vasten, nukkuikaan taivasalla?

- Eipä sano mies, missä nukkui taivasalla. Ilmeisesti hän tekee sitä usein eri paikoissa. Joo, itse taisin nukkua viimeksi taivasalla... parvekkeella vai oliko se jossain muualla. Harvemmin nukun ulkona. Tai niin mikä on mitäkin. Enhän minä missään ULKOavaruudessa tietysti nuku...

     *      *     *

Ja sitten oli joku kolmaskin esimerkki, mutta hukkasin kirjanmerkin. Se oli sen nukkumis-jutun jälkeen vaan en muista mikä. Ehkä se oli joku noista vuorelle-kiipeämis-tehtävistä.

# 15 Kiipeä Mount Everestille. - Saattaa jäädä jäppiseltä tekemättä se temppu. Suurimpana ongelmana kiipeämisessä Karl Pilkington ei pidä kiipeämistä vaan sitä, että pitää tulla takaisinkin. Hän ehdottaakin liukumäen asentamista vuorelle, mikä on tietysti humoristinen ehdotus. - Hah-hah!

Fresnadillo: "28 viikkoa myöhemmin" (2007)

6 kuukautta sen jälkeen, kun virus on alkanut raivota - kun se oli tartutettu väestöön - Iso-Britanniassa, USA:n armeija auttaa pienellä alueella Lontoossa eloonjääneitä aloittamaan elämänsä uudelleen. (IMDb)

"28 viikkoa myöhemmin" (2007) on Juan Carlos Fresnadillon ohjaama ja Danny Boylen tuottama zombiaiheinen kauhuelokuva. Elokuvan pääosissa nähdään Robert Carlyle, Catherine McCormack, Mackintosh Muggleton, Imogen Poots, Jeremy Renner ja Rose Byrne. (Wikipedia)

     *     *     *

Elokuva joka on saanut katsojiltaan keskimääräistä enemmän arvostusta, ja tottahan toki, Juan Carlon Fresnadillon zombie-elokuvassa "28 viikkoa myöhemmin" (2007) on muutamia poikkeuksellisen vaikuttavia kohtauksia.

Mutta se kokonaisuus. Eihän tässä ole paljonkaan järkeä edes dystopian kuvauksena. Kyllä, NATO joukkoineen saapuu brittien avuksi, joita on enää kourallinen. Elokuvan lopussa kourallisesta, 15 000:stä ei ole enää kai kuin muutama ihminen jäljellä. Parhaimmillaan / pahimmillaan sotilaat saavat enemmän tuhoa aikaan kuin kaupunkiin levinnyt virus. Ehkä tässä onkin koko elokuvan clue...

       *     *     *

Enimmäkseen elokuvassa keskitytään yhden 4-henkisen Harrisin perheen kohtalon kuvaamiseen. Ensin Lontoon Isle of Dog -kaupunginosaan, jonne selviytyneet siirretään, saapuu isä Donald (Robert Carlyle). Hän ei tiedä muun perheen kohtalosta. Mies oli paennut kauhuissaan kotoaan sen jälkeen, kun oli nähnyt miten zombie oli tartuttanut hänen vaimonsa Alicen (Catherine McCormack) puremalla tätä käteen.

Sitten Andy (Mackintosh Muggleton) ja Tammy ( Imogen Poots) saapuvat junalla tai metrolla Isle of Dogin saarelle, mikä on isälle iloinen yllätys. Heidät sijoitetaan asumaan 25-kerroksisen talon ylimpään kerrokseen, mutta normaalia elämää perhe ei kaiken kaaoksen keskellä ehdi elää.

 Elokuvan selkein juonikuvio liittyy siihen, miten lapset - vastoin sotilaiden kieltoa - karkaavat eristetyltä alueelta ja käyvät kadulla löytämällään skootterilla entisessä kodissaan. Yllätyksekseen he matkalla löytävät äitinsä talon vintiltä hengissä. Lääkäri-majuri Scarlett Ross  (Rose Byrne) kuitenkin saa karanteenissa selville, että äiti on taudinkantaja.

Donald joka kuulee vaimonsa saapumisesta menee salaa eristetyn vaimonsa luokse, jolloin hän saa tartunnan - ja muuttuu itse muutamassa sekunnissa zombieksi. Ja yhdessä elokuvan näyttävimmistä kohtauksista, Donald tappaa vaimonsa Alicen, missä syntyy varsin veristä mössöä.

Donald itse pääsee karkuun, ja hänestä tulee uhka koko yhteisön eloonjäännille. Ja loppuelokuva on oikeastaan vain sen kuvaamista, miten NATO:n sotilaat käyvät Isle of Dogin alueella epätoivoista taistelua leviävää virusta vastaan.

Lopulta elossa eivät ole kuin Andy ja Tammy ja muutama muu. Andykin on saanut tartunnan zombie-isältään metrotunnelissa, mutta sitä isosisko Tammy ei pelastajille paljasta. Sisarukset pakenevat sotilailta saamiensa ohjeiden mukaan Wembleyn stadionille, mistä heidät lennätetään helikopterilla turvaan Iso-Britannian ulkopuolelle.

Loppukohtauksesta on pääteltävissä, että Andylle ja Tammylle ei ole käynyt kovin hyvin. Helikopteri on pudonnut maahan jossain Pariisin lähellä, ja virus on alkanut levitä myös tänne...

lauantai 30. elokuuta 2014

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 348: "Voiko tekokäsi olla tarinan ytimessä? Osa 10"

Tarinassa kerrottua automatkaa tytön kodin pihasta syrjäiseen kuhertelupaikkaan (- ja takaisin) voi verrata sellaiseen autolla ajamiseen, joka johtaa auton hallinnan  menettämiseen. Tällaisia tilanteitahan kutsutaan kolareiksi tai auto-onnettomuuksiksi. Auto voi tietysti myös vain suistua tieltä tai mitä tahansa yllättävää voi tapahtua.

Koukkukätisen miehen ilmaantuminen auton lähettyvile on hieman samanlainen tilanne kuin jos tiellä vastaantuleva auto ohjautuu samalle kaistalle ja kaksi autoa törmää toisiinsa tai pyrkii väistämään toisiaan tms.

Onnettomuuksia analysoitaessa tilanne ennen onnettomuutta jaetaan viiteen vaiheeseen (A - E). Lähtökohtana (A) on, että kuljettaja on lähtenyt liikkeelle ja hänen tavoitteenaan on ajaa auto paikasta toiseen. Matkalla on yleensä muitakin tavoitteita kuin pelkkä autolla ajaminen. Seuraavassa vaiheessa (B) kuljettaja ajaa normaalisti. Nuorella miehellä on kenties kyydissään nainen, jonka kanssa hän juttelee tai kuuntelee radiosta musiikkia.

Sitten (C) tapahtuu jotain sellaita, joka kiinnittää hänen huomionsa. Kyse voi olla vain siitä, että radiossa annetaan varoitus siitä, että lähialueella liikkuu laitoksesta karannut mies. Tässä vaiheessa kuljettajalla on vielä mahdollista miettiä vaihtoehtoja sen tiedon perusteella mitä hän on saanut: (1) jatkaako hän matkaa, (2) muuttaako reittisuunnitelmiaan vai (3) palaa takaisin vai (4) mitä tekee.

Jos ja kun kohtaaminen (D) tapahtuu, on se poikkeus normaaliin tilanteeseen liikenteessä. Tällöin ei kuljettajalla ole enää vaihtoehtoja vaan kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu siksi että hän on tehnyt tietynlaisia valintoja sitä ennen.Tilanteen ns. eskaloiduttua kuljettaja voi enää tekemisillään vaikuttaa siihen, mitä tapahtuu. Hän voi esimerkiksi painaa kaasun pohjaan ja ajaa nopeasti takaisin ja ajaa naisen kotiin.

Viimeinen vaihe (E) on se, mitä tapahtuu  kohtaamisen jälkeen. Mitä kaikkea kohdassa C tehdystä valinnasta on seurannut? Ja mitä toisenlaisesta reagoinnista tilanteessa olisi voinut seurata. Hyvällä tuurilla mitään pahempaa ei tapahdu.

    *      *      *

On helppo nähdä, että tarinassa toteutuu aina yksi vaihtoehto, eikä nykytarinoissa yritetä rakentaa vaihtoehtoisia ratkaisumalleja ongelmaan.

Kun tapahtumia ajattelee vaiheittain ja suhteessa tavoitteisiin, joita autossa olijoilla on, näkee että tarinassa on samaan aikaan useita juonteita / juonia. - Aluksi tarinan juonena on vain se, että autolla ajetaan etukäteen sovittuun paikkaan, tehdään mitä tehdään ja palataan takaisin.

Tarinaan tulee uusi juonne / rinnakkainen juonikuvio, kun nuori mies ja nainen saavat tietää, että matka ei olekaan niin yksioikoinen kuin he olivat ajatelleet. He eivät kuitenkaan tajua heti, mihin tilanteeseen ovat joutumassa, mutta kohdassa D asiaa ei voi enää ohittaa.

Kohta D on ratkaiseva, oli vaihtoehto C -kohdassa mikä tahansa. Toisessa tilanteessa - esimerkiksi menemällä toiseen paikkaan harjoittamaan seksiä - olisivat hieman toisenlaisset tunteet tulleet kuvioon mukaan, niin ahdistuksen kuin mielihyvän tunteet.

Lopputuloksen E kaikissa tilanteissa ratkaisee se, mitä pari autossa tekee tai jättää tekemättä.

    *      *      *

Vaikka tarinan nimi on 'Koukkukäsi', oikeastaan mitään koukkukätistä miestä ei olisi tarvittu tarinaan. Nuori mies ja nainen olisivat pystyneet tuottamaan samanlaisen dramaattisen tilanteen ihan keskenäänkin.

Liikenneonnettomuuden analyysissä tutkitaan, mitkä kaikki tekijät aiheuttivat kolarin. Ajatuksena on, että toisenlaisella ENNAKOINNILLA kolari olisi ehkä ollut vältettävissä ja että tapahtuneesta onnettomuudesta on jotain ehkä opittavissa. Eli onnettomuudesta tehtävällä raportilla on silläkin moraalinsa ja juonensa, ja se on oikeastaan hyvin samankaltainen tarina kuin nykytarina, vaikka se on varta vasten laadittu tiettyyn tilanteeseen.

    *      *      *

Kun 'Koukkukäsi' -tarinan lukee Mark Barberin kirjoittamana tekstinä, sen käänne ovat helposti tunnistettavissa. Kun nuoret ovat saaneet (C) tiedon vaarallisen miehen liikkumisesta lähellä kuhertelupaikkaansa, he voisivat vielä muuttaa matkasuunnitelmaansa. He eivät kuitenkaan reagoi tähän tietoon.

JATKUU...

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 347: "Voiko tekokäsi olla tarinan ytimessä? Osa 9"

Analyysi on tietyllä tavalla ajautunut umpikujaan siinä mielessä, etten ole pystynyt määrittämään 'Koukkäkäsi' -tarinalle yhtä käännettä, joka olisi käänne kaikkien siinä esiintyvien toimijoiden (varsinkin tytön ja pojan) kannalta katsottuna. - Tämä herättää epäilyn, voidaanko tässä tarinassa (ja yleensä tarinoissa) määrittää yksiselitteisesti käännettä, jonka jälkeen tapahtumat ovat - sanoisinko - hallitsemattomassa tilassa, minkä jälkeen toimijat eivät omalla tekemisellään voi välttämättä enää paljon vaikuttaa tapahtumiin (tai se on heidän taidostaan ja tahdostaan kiinni) ja asiat menevät omalla painollaan eteenpäin niin kuin menevät.

      *     *     *

Toisaalta tässä ei ole mitään ongelmaa, sillä tarinoiden kuuntelijan / lukijan täytyy yksinkertaisesti olla koko ajan tietoinen (jos hän on kriittinen kuuntelija), mistä näkökulmasta hän itse sitä tarkastelee.

Vaikka tarinassa ei puhuta, mitään seksistä, se on selvästi tarinan kertojan huomion kohteena.  Siitä puhutaan vaikkakin hieman viistoon.

Kertoja puheessaan painottaa joko sitä että hän pyrkii pelottelemaan kuuntelijoitaan tai hän pyrkii kertomaan sen humoristisesti. Kummatkin tavat tuottavat luultavati kuuntelijalle nautintoa, mutta nautinto - tunteensiirron takia - on eri tapauksissa hieman erilainen. - Seksi varsinkin jos kyse on ensimmäisistä kerroista / ensimmäisestä kerrasta herättää pelon / kauhun tunteita mutta myös mielihyvän / kiihkon tunteita. Kummatkin äärimmäiset tunteet ovat samaan aikaa paradoksaalisesti läsnä ja kertoja voi ohjailla näitä tunteita.

      *     *     *

Toisin sanoen sen lisäksi, että tarinaa kuuntelevat pojat / nuoret miehet (ja tytöt / naiset) saavat Matilta tarinan he saavat myös tarinaan kytketyt tunteet mukana. Ja tunteet ovat siinä mielessä tärkeä osa tarinaa ja sen kerrontaa, että se joko KOUKUTTAA kuuntelijan tai saa tarinan tuntumaan mielenkiinnottomalta.

Tarinan sisällä / auton sisällä tyttö reagoi pelon tunteella ja kauhulla auton ULKOA kuuluviin ääniin. Häntä ei pelota se, mitä poika auton SISÄLLÄ tekee hänelle tai mitä hän itse tekee. Se mitä auton sisällä tapahtuu on mielihyvän ja seksuaalisen kiihkon aluetta. - Äärimmäiset tunteet ovat tytöllä samalla tavalla läsnä kuin kertojallakin. - Jos kertoja kertoo tarinaansa nuoren miehen roolista käsin, hän kenties machoilee ja yrittää siirtää tarinaan liittyvät tunteet sivuun. Tällöin tarina kutistuu pelottelutarinaksi, jonka käänne on tarinan lopussa, jossa poika näkee ovessa roikkuvan koukkukäden.

Todennäköisesti kun tytöt kertovat tarinaa toisilleen (mikä on ollut 50-luvulla jolloin tarina syntyi yleisin tapa käyttää tarinaa), 'Koukkukäden' koko tunneskaala tulee käyttöön. Tytön kannalta kuohuttavin ja suuria tunteita herättävä tilannehan tarinassa oli nimenomaan se, kun tyttö kuulee raapimista tms. ovensa takaa, jolloin hän reagoi siihen voimakkaasti.

      *     *     *

Siirtäessään tunteita tarinan avulla toisiin kertoja ei saa siitä varsinaisesti mitään itselleen, mutta kerronta vahvistaa ryhmän yhteenkuuluvutta tms. Toisaalta tarinan kertominen, mikäli kertoja uskoo tarinaan, voidaan pitää myös eräänlaisena tapana purkaa muihin  ahdistuneisuuden / pelon tunteita ja jakaa niitä muiden kanssa.

Tämän kautta tulee ymmärretyksi se, ettei itse asiassa ole tärkeää, onko tarina totta vai ei. Jos se on edes periaatteessa mahdollinen, se riittää. Vaikka tarina kerrotaan totena, se että tarina osoittautuu vain tarinaksi, ei välttämättä vähennä sen arvoa tarinana. Ja tarinaa kerrotaan edelleenkin totena tarinana, mikä on tietysti ristiriitaista.

Ongelmallisiksi tällaiset tarinat ja niiden kertomisen tekee se, että ihmiset alkavat toimia sen mukaan ikään kuin tarinat olisivat totta ja ikään kuin JOSSAIN SIELLÄ AUTON ULKOPUOLELLA olisi jotain pelättävää keskellä yön pimeyttä.

      *     *     *

Näin ajateltuna: tarinan kertoja antaa kuuntelijoilleen ainakin kolmenlaisia asioita:

1) itse tarinan (-> tietoa)
2) siihen liittyvät tunteet  (-> siirtyvät tiedon mukana) ja
3) mallin jonka mukaan toimia.

Mikäli tarina koukuttaa kuuntelijansa / lukijansa, mahdollisuutena / riskinä / vaarana on, että he alkavat toimia ikään kuin tarina olisi totta ja sen mukaan tulee toimia.

1) nuoria miehiä (ja heidän autojaan) on vältettävä
2) keski-ikäisiä miehiä on kartettava
3) on muistettava, ettei koskaan tiedä missä ja milloin joku voi käydä kimppuusi olit turvallisesti auton sisällä tai et

Jos kuuntelija kritiikittömästi tunnetasolla sitoutuu 'naisnäkökulmaan', 50-luvun moraalinvartijat saattoivat / saattavat olla tyytyväisiä ja katolilaiset ym. ovat saaneet erävoiton avioliiton ulkopuolisesta seksistä.

      *     *     *

'Koukkukäsi' -tarina niin kuin muutkin nykytarinat ovat kiinnostavia mm. siksi, että niiden välittämä tieto on hyvin ambivalenttia tai sitten sitä ei edes ole tarinoissa ollenkaan tai tieto on jopa aivan virheellistä.

Näillä tarinoilla ei siis pyritä vaihtamaan tietoja ihmisten välillä vaan tärkeämpää on tiettyjen tunteiden ja tunnetilojen välittäminen. Tietojen sijaan tarinat välittävät asenteita, arvoja ja normeja, jotka liittyvät eri asioihin.

'Koukkukäsi' -tarinan arvona läpinäkyvästi on neitsyyden arvostaminen, mikä oli tavallista 50 -luvulla ja on tainnut tulla taas uusioneitsyiden myötä uudelleen muotiin. Tällaista arvostusta ei voi mitenkään asiallisesti perustella muuta kuin vetoamalla "Raamattuun" ja uskontoihin. - Tämä on tietysti ristiriidassa sen tiedon kanssa, että ihminen on läpeensä seksuaalinen olio heti synnyttyään. Ja on tavallista, että esimerkiksi pienet lapset häpeilemättä masturboivat eikä siitä ole heille mitään haittaa.

      *     *     *

JATKUU...

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 346: "Voiko tekokäsi olla tarinan ytimessä? Osa 8"

Saattaa kuulostaa oudolta, mutta en ole vielä päässyt itse asiaan eli siihen, mikä on tärkeintä - ihmisten välisen vaihdon ja vuorovaikutuksen analyysiin.

Sosiaalitieteissä ja niiden ulkopuolella on kehitelty lukuisia teorioita,  malleja ja viitekehyksiä vaihdosta ja vuorovaikutuksesta, mutta jostain syystä kaikki kehittelyt ovat olleet loppujen lopuksi aika vaatimattomia ja luonnosmaisia, eivätkä ole johtaneet ymmärryksen olennaiseen lisääntymiseen siitä, millaisia ihmisten väliset suhteet oikein ovat.

Ehkä pisimmälle on päästy sosiaalisessa antropologiassa, etnografiassa (kansatiede, folkloristiikka) ja sosiaalitieteiden ns. symbolisessa interaktionismissa. Eli kun ihmisen toimintaa tarkastellaan riittävän pitkällä aikajänteellä siitä paljastuu piirteitä, jotka eivät tule esiin, kun aikajänteenä on esimerkiksi 10, 50 tai 100 vuotta (antropologia), kulttuureita tutkittaessa puolestaan tulevat esiin kulttuurista toiseen toistuvat ja kulttuureja erottavat piirteet - ja muutokset ajan kuluessa (etnografia).

Symbolinen interaktionismi paljastaa parhaimmillaan sen, mistä ihmisten välisessä viestinnässä ja vuorovaikutuksessa - tässä ja nyt - on kyse. - Ja uskon,että esimerkiksi (matemaattinen, hermeneuttinen) peliteoria ja vuorovaikutuksen analyysi toimijoiden strategioiden kautta on myös tärkeää pyrittäessä etsimään esimerkiksi optimaalisia tapoja toimia eri tilanteissa, suhteessa toisiin ja ympäristöön.

     *      *      *

Konkreettisimmillaan kyse on siitä, että joku jossain tilanteessa alkaa kertoa jollekin jotain ja joku toinen vastaanottaa sitä jotain. Poikaporukassa esimerkiksi joku kertoo tarinaa 'Koukkukädestä' jossain tilanteessa muille - ja lopuksi siitä keskustellaan.

Nykytarinoiden kertomisesta tekee kiinnostavan verrattuna novellien tai romaanien lukemiseen se, että kyse on itsessään vuorovaikutuksellisesta tapahtumasta. Vuorovaikutus ei tapahdu vain tekstin sisällä vaan myös kertojien ja kuuntelijoiden välillä.

Tarinat eivät ole mitä tahansa tarinoita, vaan juuri tilannetta / kontekstia varten kerrottu tarina. Nuoret aikuiset kertovat toisilleen itseään kiinnostavia ja jollain tavalla merkittävinä pitämiään tarinoita. Luettaessa esimerkiksi kauhukirjaa tai -tarinoita niitä ei voi itse samalla tavalla valita. Ne tulevat esiin siinä järjestyksessä kuin tulevat.

     *      *      *

Kun kirjailijoilta kysyy, miksi he ovat kirjoittaneet fiktiivisiä tarinoitaan, he eivät usein osaa sanoa, miksi tekevät sitä mitä tekevät. Tai kirjoittamisella on heille vain henkilökohtaista merkitystä, ja he tietysti toivovat, että myös muut ovat kiinnostuneita heidän tarinoistaan, menevät kauppaan ja ostavat kirjan jne. Eli kirjoittamisen yhtenä motiivina on selvästi raha ja itse kirjoittamisesta ja julkaisemista syntynyt arvostus ja sen synnyttämä maine.

Nuori mies joka kertoo toisille tarinoita ei ajattele rahaa, mutta sosiaalista arvostusta hän kertomisestaan omassa ryhmässään varmasti saa. Ja hän ehkä kertomalla tarinoita ottaa roolinsa ryhmässä eli hän on se, joka osaa paljon tarinoita ja kertoo niitä muille.

     *      *      *

Kuvitellaan - jälleen kerran - tilanne, jossa nuori mies kertoo toisille esimerkiksi kadunkulmassa tarinan 'Koukkukädestä'.  - Mitä Matti sanojen käytöllään ja puhumisellaan antaa muille? Hän selvästikin antaa heille tarinan, jota muut eivät luultavasti tunne - tai jos tuntevat, hän kertoo sen jossain tietyssä tarkoituksessa. Ja muut siis saavat Matilta tarinan.

Kuten aiemmasta analyysista tuli esiin, Matilla / tarinassa on käytettävissään ainakin neljänlaisia resursseja 1) fyysiseen kehoon liittyviä, 2) aineellisia, 3) sosiaalisia ja 4) tiedollisia resursseja. 'Koukkukäsi' tarina on tarinan tiedollinen resurssi. Toisin sanoen muut nuoret miehet saavat sen kautta jotain tietoa jostain. - He saavat tietoa suoraan siitä, mitä tarina kertoo. Ja tarinahan kertoi heidän ikäisestään tytöstä ja pojasta ja automatkasta ja mitä sen aikana tapahtui.

Nuorilla miehillä itsellään on ehkä auto tai he saisivat / saavat sellaisen käyttöönsä halutessaan. Heillä on ehkä tyttöystävä tai he harkitsevat sellaisen .. hankkimista. Ja tyttöystävän kanssa halutaan tehdä .. kaikenlaista. Esimerkiksi mennä kuhertelupaikkaan tekemään .. kaikenlaista.

'Koukkukäsi' on siis selvästi nuorille miehille myös sosiaalinen resurssi, sillä se antaa heille mallin millä tavoin tytön kanssa voi toimia. Se ei kerro kaikkea, mutta riittävän paljon, jotta siitä on tietyssä tilanteessa heille ehkä hyötyä tai sitä voi ainakin kokeilla.

Eli tarinaa kertova Matti antaa muille mallin, miten toimia - ja saa sen kautta arvostusta muilta. Hän voi jopa kertoa tarinan minä-muodossa, mikä voi - sopivasti kerrottuna - entisestään lisätä tuota arvostusta ja mainetta. Samalla se on uskottavampi ja se kautta arvokkaampi malli muille.

     *      *      *

Tärkeämpää kuin se, mitä tarinassa on sanottu, on se mikä on jäänyt siinä suoraan sanomatta. Tarinan kertominen ja sen tuottamat mielikuvat tuottavat nautintoa (ja kauhun / pelon tunnetta) samalla tavalla kuin sen, mitä tarinassa tapahtuu sen nuorille, mikä on tarinan juonena sen nuorten kannalta eli tarinassakin on kyse nautinnon tuottamisesta.

Eli pohjimmiltaan kyse on siitä, millä tavalla omia kehollisia resursseja on mahdollista käyttää suhteessa toiseen. Ehkä suurin tabu, mikä tilanteeseen länsimaissa liitetään on penetraatio, jota ei nykytarinoissa koskaan kuvata vaan se jää jokaisen oman mielikuvituksen varaan tai tarinan jälkeisen keskustelun aiheeksi.

Jotta nautintoa on mahdollista hankkia ja tuottaa toiselle, tarvitaan siihen muitakin välineitä kuin omat kehot, tietyn ikäinen tyttö ja poika. Tarinassa tällainen aineellinen resurssi, väline, on auto, millä on myös symbolista merkitystä. Toisin sanoen se, jolla on vara autoon ja / tai lupa ajaa autolla / käyttää autoa, on myös oikeus hankki sitä, mitä tällä välineellä on mahdollista tässä tilanteessa hankkia eli seksiä.

     *      *      *

Tarkkaan ajateltuna tarina tarjoaa nuorille miehille kaiken muun - mitä heillä itsellään ei jo ole - paitsi auton. Ja tyttöystävän hankkiminen on tietysti jokaisen oma ongelma, eikä siihen tarvita aineellisia resursseja.

Tietysti tyttöystävää voidaan ajatella, pojan näkökulmasta katsottuna, myös aineellisena resurssina, mutta tällöin naisiin suhtaudutaan välineellisesti. Eli tytöt / naiset ovat vain välineitä pojan / miehen nautinnon tuottamisessa.- Yhtä hyvin esimerkiksi nuoret naiset voivat suhtautua miehiin välineellisesti. He käyttävät miehiä vain saadakseen seksuaalista nautintoa - ja se on siinä sitten.

Tarina ei itse asiassa kerro tästä asiasta mitään eli miten nuori mies / nainen suhtautuvat toisiinsa, eikä sillä tarinan logiikan kannalta ole mitään merkitystä! Jos kuvitellaan rakastelukohtaus autossa, siinä voi tapahtua mitä tahansa,  olisivat nuoret itse sitten mitä tahansa.

Jokainen tietää, että esimerkiksi tyttö luultavasti ei ensimmäisellä kerralla nauti mahdollisesta penetraatiosta ja se tuottaa kipua. Poika luultavasti saa orgasminsa liian aikaisin ja homma menee jo senkin takia hieman niin ja näin jne. Vasta harjoitus tekee .. mestarin.

JATKUU...

perjantai 29. elokuuta 2014

Schroeder: "Nuori naimaton nainen" (1992)

Kun 'Yksinäinen valkoinen nainen' panee lehteen ilmoituksen vuokratakseen huoneen toiselle samanlaiselle naiselle (korvatakseen vuokralaisella poikaystävän joka juuri jätti hänet), kaikki ehdokkaat vaikuttavat aluksi oudoilta. Sitten paikalle saapuu tasokkaalta tuntuva nainen, joka on juuri sopiva. Uuden vuokralaisen menneisyys kuitenkin vainoaa häntä... (IMDb)

"Nuori naimaton nainen" (1992) on amerikkalainen eroottinen trilleri, joka perustuu John Lutz'in romaaniin.Tähtinä elokuvassa ovat Bridget Fonda ja Jennifer Jason Leigh, ja elokuvan on ohjannut Barbet Schroeder. (Wikipedia)

     *      *     *

ELOKUVA TULEE TV5:LTÄ KLO 00:05 ELI AIKAISIN LAUANTAI-AAMUNA.

     *      *     *

Barbet Schroederin "Nuori naimaton nainen" (1992) on herkullinen tutkielma nuoren naisen psyykeen. Päällisin puolin viehättävä ja sosiaalinen nainen voi olla kaikkea muuta kuin miltä hän vaikuttaa. Sopivassa tilanteessa elokuvan Hedy alias Ellen Besch (Jennifer Jason Leigh) muuttuu täydeksi psykopaatiksi, joka onnistuu harhauttamaan kaikkia. Mielenkiintoista on, ettei hän tee mitään aivan tahallaan. Asiat vain alkavat tapahtua ja vyöryä hallitsemattomasti.

     *     *     *

Kaikki alkaa siitä, kun Hedy muuttaa alivuokralaiseksi Allison 'Allie' Jonesin (Bridget Fonda)  luokse. Ensimmäinen vinkasahdus on, että hän yrittää estää Allieta ja tämän ex-poikaystävää Sam Rawsonin (Steven Weber) olemasta yhteydessä toisiinsa.

Tilanne näyttää normaalilta, sillä Hedy vain suojelee toista nuorta noista petolliselta poikaystävältä, joka yrittää taivutella ja manipuloida Allieta. Hedy piilottaa Samilta tulleita kirjeitä ja pyyhkii Samin viestit puhelinvastaajasta. Lopulta Sam tulee käymään, minkä senkin Hedy yrittää estää onnistumatta. - Tästä seuraa vain se, että Sam ja Allie alkavat uudelleen seurustella.

Hedy kokee Samin uhkaksi - ja hän onkin uhka -, sillä Allison oli ottanut naisen alivuokralaiseksi siksi, ettei halunnut poikaystävän jälkeen asia yksin asunnossaan. Tilanne tietysti muuttuisi, jos poikaystävä tulisi takaisin. Joten Hedyn tehtävänä on estää Samia ja Allisonia muuttamasta yhteen - ainakin ilman häntä.

Hedy käyttää viehätysvoimaansa ja taivuttelukykyään - ja saa Allisonin pitämään itseään parhaana ystävänään ja Samkin tuntee myötätuntoa Hedyä kohtaan. Ja ehkä Hedy onkin yksinäisen Allisonin hyvä ystävä? Miksi ei olisi.

     *     *     *

Jossain vaiheessa Hedy ilmeisesti ylittää veteen piirretyn viivan, jota ihmiset eivät tavallisesti ylitä. Kun Sam ja Allison ovat taas kerran lähteneet yhdessä ulos, Hedy tekee .. sanoisinko .. hyökkäyksen, joka näyttää viattomalta ja passiiviselta. Ei mitenkään aggressiiviselta ja vihamieliseltä.

Hedy antaa Allisonin koiranpennun Buddyn pudota ikkunasta ulos kadulle ja kuolla. Taitavasti Hedy saa tilanteen näyttämään siltä, että koiran kuolema on Samin syytä. Hän oli lähtiessään korjannut ikkunaa, mutta työ oli jäänyt hieman kesken - Hedyn takia.

Ohjaaja synnyttää vaikutelman, että jo tässä vaiheessa Hedy on kenties suunnitellut koiran tappamista - mutta se voi olla pelkkää kuvitelmaa. Joka tapauksessa jäätyään Buddyn kanssa kaksin, Hedy työntää koiran ikkunasta ulos kadulle.

Kun Sam ja Allison tulevat hetken päästä takaisin, Hedy on herttainen, ystävällinen ja avulias. Kun Allie kysyy, missä Buddy on, Hedy ei tiedä missä koira on. Mentyään ikkunaan Allie näkee koiran kadulla ja saa hirveän kohtauksen ja syyttää Hedyä koiran kuolemasta - ja siitä että tämä oli jättänyt ikkunan auki ja päästänyt koiran putoamaan.

Kaikki menee ilmeisesti juuri niin kuin Hedy oli suunnitellutkin. Hedy heittäytyy uhriksi, ja sanoo, ettei hän ole tehnyt mitään. Ja itse asiassa syypää - jos joku on syypää - on Sam, sillä hän ei ollut korjannut ikkunaa kunnolla. Niin kuin olikin. - Allison on kuitenkin raivoissaan Hedylle, mitä Sam pitää kohtuuttomana.

Kun Allison lähtee hakemaan Buddy kadulta, Sam tulee lohduttamaan Samia - ja yrittää päästä tämän kanssa .. suhteeseen lähempään, minkä Sam kuitenkin estää. Hän kuitenkin selvästi tuntee jonkin verran vetovoimaa viehättävää naista kohtaan, mutta torjuu ajatuksen.

     *     *     *

Tilanne Buddyn kuoleman jälkeen jatkuu jonkin aikaa niin kuin ennenkin. Allison käy Samin luona ja Sam on öitä Allisonin luona. Käänne tapahtuu, kun Sam ja Allie menevät kihloihin, minkä Hedy selvästi kokee uhkana itselleen. Ja tilanne onkin uhka hänelle, sillä pariskunta suunnittelee muuttavansa yhteen, mikä merkitsisi sitä, että Hedy joutuisi lähtemään asunnosta, mitä hän ei halua.

Hedyn kenties pahin nyrjähdys tapahtuu, kun hän ilmastointilaitteiden kautta vahingossa kuulee Allisonin ja yläkerran homomiehen Grahamin keskustelun. Allie ja Graham ovat hyviä ystäviä. Allie kertoo Hedy-ongelmastaan Grahamille.

Allie on saanut selville, että Hedy oli aikaisemmin ottanut hänen Samilta saamiaan kirjeitä ja pyyhkinyt vastaajan tietoja. Viime aikoina hän oli yhä enemmän samastunut Allieen, ja muuttanut jopa ulkonäkönsä samanlaiseksi ja ostanut samanlaisia vaatteita. He olivat niin samannäköisiä, että jopa ovivahti kerran erehtyy luulemaan Hedyä Allisoniksi. - Tällainen matkiminen ärsyttää Allieta ja saa hänet vihaiseksi.

Graham neuvoo Allisonia pääsemään pikaisesti eroon Alliestä. Hedy on kauhuissaan siitä, mitä Allie oikein aikoo tehdä - ja on keskustelun aikana hiipinyt Grahamin asuntoon. Kun Allie poistuu asunnosta, Hedy on siellä kaksin Grahamin kanssa. Aluksi Graham luulee, ettei Allie ollutkaan lähtenyt, mutta näkee sitten, että Allie ei olekaan Allie vaan Hedy. - Syntyy käsirysy, jossa Hedy huitaisee Grahamin tajuttomaksi ja sulkee kylpyhuoneeseen, jossa mies on sidottuna / tajuttomana parin päivän ajan.

     *     *     *

Samaan aikaan Sam on ollut poissa kaupungista työmatkalla, ja soittaa Allien puhelimeen. Hedy kuitenkin vastaa puhelimeen Allien puolesta - ja lupaa välittää viestin saapumisestaan.

Hedy ei kuitenkaan kerro Allielle mitään, sillä tämä olisi luultavasti tällöin lähtenyt yöksi sulhasensa luokse. Sen sijaan Hedy tekee seuraavan siirtonsa taistelussa yksinjäämistä vastaan. Hän hiipii yöllä Samin asuntoon ja sänkyyn - ja alkaa pimeässä rakastella unisen ja väsyneen miehen kanssa.

Sam luulee naista aluksi morsiamekseen, mutta vähän ennen orgasmia hän tajuaa mistä on kyse ja yrittää keskeyttää tilanteen, mikä on jo liian myöhäistä. Sam on järkyttynyt siitä, mitä on tapahtunut. Hedy paljastaa heti seksikohtauksen jälkeen korttinsa, ja sanoo kertovansa kaiken Allielle, jos he yrittävät päästä hänestä eroon.

Hedy ei selvästi tajua, että peli oli menetetty ja siinä vaiheessa, kun hän oli ottanut Grahamin kanssa yhteen. Sama toistuu myös Samin kanssa. Myös Hedylle ja Samille syntyy käsirysy, ja Hedy lyö terävällä korkokengän korolla Samia päähän, mikä ilmeisesti tappaa miehen.

     *     *     *

Palattuaan Allisonin luokse ollaan loppuratkaisun partaalla. Kaikki parin päivän aikana tapahtunut alkaa vähitellen purkaantua. Ja myös Hedy ja Allie ottavat verisesti yhteen. Tällä kertaa tosin Allie selviää voittajana - ja Hedy menettää henkensä.

Elokuvan loppu ei ehkä ole aivan niin uskottava kuin sen alku. Ohjaajalla / käsikirjoittajalla ei ole aikaa rauhassa kehittää juontaa vaan loppuratkaisua kohti aletaan harppoa pitkin askelin, mikä vie tarinalta hieman uskottavuutta. - Hedystä tehdään mustavalkoisesti pelkkä verenhimoinen murhaaja tms, vaikka ei tilanne ollut millään tavalla yksiselitteinen missään vaiheessa. Sodassa ja rakkaudessa on aina kaksi osapuolta... Ja ilmeisesti kaikki keinot käytössä.

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 345: "Kummitteleeko teilläkin?"


Tänään on Hämeenlinnassa 'Taiteiden Yö', myös kirjastossa. Arvatenkin myös aaveet lähtevät liikkeelle. 

Joten tein tällaisen Facebook-postauksen.

     *     *     *

KIRJASTOSSA KUMMITTELEE - KUMMITTELEEKO TEILLÄ?

EI ole (aprilli)pilaa, että Hämeen linnassa ja sen lähiympäristössä kummittelee niin kuin on aina ollut. Kirjastossakin. Ovet avautuvat toistamiseen, vaikka ne ovat sähköisesti suljettu. Valkopukuisia naisia on näkynyt, vaikka henkilökunta on jo lähtenyt kirjastosta – ja valot ovat syttyneet ja sammuneet itsekseen.

KIRJASTON ja Hämeen linnan välissä Niittykatu 1:ssa kummittelee myös, sillä talossa murhattiin 1892 Lyseon lehtori Nantti Sainio, mistä myös Minna Canthin kohunäytelmä Sylvi (1893) kertoo. Yksi kirjastolainen on vahvistanut kuulleensa onnettoman Anna-vaimon askeleita talon vintiltä, enkä epäile etteikö hän puhuisi totta. Myös Helsingin Sanomien toimittaja Sanna-Katja Pohjalahti mainitsi reportaasissaan vuonna 2012 Niittykadun talon kummituksen.

ONKO sinulla kokemuksia aaveista, haamuista tai kummituksista – tai miksi niitä nyt sitten halutaan tieteellisesti sanoakaan - voit toimittaa tarinoita Häme-Wikissä (tai Facebookissa) julkaistavaksi. A-o

LÄHDE: Kaselius, F. A.: Lehtori Nantti Sainion arvaamaton lähtö maailmasta ja vaimonsa vangitus, 1892. Arkkiveisu. Hämeenlinnan kaupunginkirjaston digitaalinen aineistopankki Lydia.

Chappelle: "Aaveet" (1998)

150 kuollutta ja 350 kadonnutta pienessä Snowfieldin vuoristokaupungissa Coloradossa. Ja siitä kaikki vasta alkaa... (IMDb)

"Aaveet" (1998) on amerikkalainen scifi-kauhuelokuva, joka perustuu Dean Koontzin vuonna 1983 kirjoitettuun romaaniin ja sen on ohjannut Joe Chappelle. Tähtinä elokuvassa ovat Rose McGowan, Joanna Going, Liev Schreiber, Ben Affleck ja Peter O'Toole. 

Snowfieldin pikkukaupungista on jokin paha pyyhkinyt pois kaikki ihmiset. Hieman tapahtuman jälkeen on kaupunkiin saapunut syystä tai toisesta joukko ihmisiä, jotka haluavat ainakin päästä mahdollisimman pian pois paikalta. (Wikipedia)

      *     *     *

Perinteinen kummistarina tuunattunako? Sitäkin. Vainajat ja muut kummitukset ovat Dean R. Koontzin käsikirjoittamassa elokuvassa liikkeellä. Talon sisällä kuuluu ääniä ja ympärillä vilahtelee ruumiittomia aaveita, mutta paljon muutakin.

Urbaanilegendoista tuttuja kerronnallisia elementtejä käytetään myös hyväksi. Kun siskokset Lisa (Rose McGowan) ja Jennnifer Page (Joanna Going) saapuvat vanhemman siskoksen Jenniferin lapsuuden maisemiin he tapaavat vanhan taloudenhoitaja Hildan mystisesti kuolleena. Puhelin on mykkänä ja yläkerrasta kuuluu ääniä. Naiset ryntäävät talosta ulos murhaajaa pakoon. - Aivan niin kuin tutussa ja tunnetussa nykytarinassa, jota sitäkin on hieman tässä yhteydessä pelon ja kauhun tiivistämiseksi muutettu.

Useaan kertaan elokuvan aikana jokin olio liikuu vesijohdoissa ja putkahtaa sieltä esiin. Tämäkin on tuttua nykytarinoista - ja mm. Stephen King on myös käyttänyt tätä tehokeinoa. Lisa ei voi esimerkiksi istua vessanpöntölle, kun pelkää haamua. Voi, voi. Huono juttu, kun ei voi enää edes paskoa.

     *      *      *

Moderni kauhu on tässä tarinassa monissa eri muodoissa mukana, ja siinä suhteessa "Aaveet" (1998) muistuttaa toista samana vuonna ilmestynyttä John Ottmanin elokuvaa "Urbaanilegenda" (1998). - FBI:n erikoisjoukot saapuvat hyvin varustautuneina pikkukaupunkiin. Mieleen tulevat alien-elokuvat, jossa ulkoista uhkaa vastaan on varustauduttu äärimmäisillä keinoilla.

Paha on kuitenkin tällä kertaa syvällä maan sisällä, niin kuin H.P. Lovecraftin kulttitarinoissa. Ja samalla tavalla otus on fyysinen hirviö, joka uhkaa ihmisiä, ei lopulta mikään aave, vaikka se sellaisenakin ilmenee. Ja niin kuin Lovecraftin tarinoissa maanalainen otus ei ole mikä tahansa hirviö vaan jumala tai sellaisena itseään pitävä tapaus.

Loppujen lopuksi jumala ei tietysti voi olla paha, niin kuin ei VT:n jumalakaan ollut paha. Saatanan julma ja väkivaltainen vain. Jumala halusi, että ainoa, joka häneen uskoo eli tohtori Timothy Flyte (Peter O'Tool) kirjoittaa hänestä evankeliumin ja tekee hänet tunnetuksi ihmisten maailmassa. Se ei ole paljon vaadittu, ja sitähän muutkin jumalat ovat viimeisen 2000 vuoden aikana halunneet.

     *      *      *

Ohjaaja Joe Chappelle on ihastuttavan leikkisästi suhtautunut aiheeseensa - ja kerronta on toisinaan samanlaista kuin nuorten pelottelutarioissa. Aluksi luodaan monenlaisia uhkakuvia, mistä oikein voi olla kyse ja lopulta päädytään siihen, että Snowfieldiin saapunut jumala on yksinkertainen orgaaninen yhdiste, joka on tuhottavissa siten, että siihen istutetaan bakteeri, joka syö jumalan hengiltä. Ja näin tietysti myös tapahtuu.

Loppukohtaus paljastaa kuitenkin se, että jumala on vielä hengissä ja voi hyvin, ja odottaa uutta tilaisuutta päästä kertomaan itsestään ihmisille. Jumalastahan ei sitten 2. maailmansodan lopun ole monetkaan kuulleet enää mitään - ja on epäilty, että luoja-jumala on hylännyt ihmiset ja jättänyt oman onnensa nojaan pahan äiti-Venäjän ja kommunisti-Kiinan armoille.

torstai 28. elokuuta 2014

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 344: "Voiko tekokäsi olla tarinan ytimessä? Osa 7"


'Koukkukäden' analyysi on vieläkin keskeneräinen, koska eri toimijoiden 1) nuoren miehen, 2) naisen, 3) laitoksesta paenneen miehen, 4) radiokuuluttajan ja 5) tarinan kertojan (nuoret itse, vanhemmat / muu moraalinvartija, lehtitoimittaja) tavoitteita ei ole vielä pohdittu.

Miksi nuori mies halusi lähteä autollaan / isänsä autolla nuoren naisen kansssa syrjäiseen paikkaan? Tätä ei tarina kerro suoraan vaan jokainen saa päätellä / joutuu päättelemään asian itse - ja tavoite tulee tietyllä tavalla itsestäänselvänä. "Tietäähän sen mitä mies naiselta haluaa, kun he ovat kaksin autossa, eikä muita ihmisiä, joista on vaaraa ole lähelläkään." Niinkö? Ehkä.

Entä nuori nainen. Haluaako hän jotain sellaista, mitä mies ei halua? Nainen on tietysti aina nainen ja mies on mies - ja pieni lapsikin tietää, että mies ja nainen eroavat toisistaan. Mutta onko sillä tässä tilanteessa jotain merkitystä?

     *     *     *

Narratologeista, joihin en aiemmin ollut perehtynyt, ranskalainen semiootikko Claude Bremond esitti 1960-luvun puolivälissä oman Vladimir Proppista hieman poikkevan menetelmänsä, jolla tarinoita voi eritellä. Myös Bremond etsii tarinasta kaikenlaista tekemistä ja tapahtumista, joille hän hakee mieltä.

Kaiken tekemisen / tapahtumisen Bremond suhteuttaa /suhteuttaisi esimerkiksi 'Koukkukäden' tapauksessa toimijoiden tavoitteisiin. Hän korostaa - tarinan rakenteen sijaan - toimijoiden toisistaan poikkeavia tavoitteita ja sitä, että esimerkiksi 'Koukkukäden' mies / nainen / koukkukäsi itse eivät välttämättä tarinassa saavuta tavoitteitaan.

Proppin malli oli Bremondin mielestä lisäksi sillä tavoin kaavamainen, että tietyt teot ja tapahtumat seurasivat tarinassa aina samassa järjestyksessä. Näin ei Bremondin mukaan kuitenkaan ole vaan asioita voidaan tehdä ja ne voivat tapahtua melkein missä järjestyksessä tahansa.

Bremondin kritiikki Proppia kohtaan on kuitenkin kohtuutonta, sillä Propp tutki ihmesatuja, jotka olivat keskenään hyvin samankaltaisia. Toimijoiden tavoitteet samassa roolissa olivat aina samoja ja samat tekemisen ja tapahtumisen vaiheet seurasivat toisiaan aina lähes samassa järjestyksessä. Tutkittaessa muita genrejä kuin satuja toimijoiden tekemiset ja tapahtuminen ei tietysti noudata ihmesadun kaavaa. Tätä ei Propp väitäkään.

     *     *     *

Claude Bremondin lähestymistavassa on puolensa, sillä se pakottaa lukijan / kuulijan miettimään, miksi eri toimijat tekevät mitä tekevät - ja mitä he saavuttavat tekemisellään vaiko mitään. Lisäksi ulkoinen tapahtuminen suhteutetaan toimijoiden toimintaan sitä joka mahdollistavana tai estävänä.

Kaikki puhe tavoitteista on nykytarinoiden kohdalla kuitenkin vaikeaa, sillä tulkintamahdollisuuksia on aina useita ja jokaisella tulkitsijalla on oma näkökulmansa tarinaan. Vain radiokuuluttajan tavoite ja tehtävä, jonka hän toteuttaa eli kertoo laitoksesta karanneesta vaarallisesta miehen, on selvä. Ja lukija / sekä autossa olijat saavat heti tiedon siitä, että tieto on mennyt perille. - Mahdollistahan olisi ollut sekin, ettei radion uutiseen kiinnitetä mitään huomiota  vaan nuoret ärsyyntyneenä musiikin katkeamisesta kääntävät vain kanavaa tms.

Koko tarinan logiikka olisi ollut toisenlainen ilman tietoa ja sen hyväksikäyttöä. Miten olisi käynyt kun koukkukätinen mies koputti auton ikkunaan, jos siihen ei olisi heti reagoitu? Olisiko mies kenties pyytänytkin vain tupakkaa nuorilta vai oliko hänellä jotain muuta mielessä? - Ehkä käsi jäi vahingossa auton oven väliin ilman että käsi oli merkki siitä, että jotain ikävää oli tapahtumassa (muuta kuin koukkukädelle itselleen)? Ehkä oli nuoren naisen / nuoren miehen syy, että mies menetti kätensä, kun he lähtivät autollaan niin vauhdikkaasti kuhertelupaikastaan.

Tavoitteiden ja tapahtumien järjestystä pohtiessa koko tarina alkaa näyttäytyä ironisena, ei vain 'Koukkukäden' käänne ja se mitä päähenkilöille nuorelle miehelle ja naiselle tapahtui tai oli tapahtumatta.

Joka tapauksessa suurimman menetyksen tarinassa koki varmasti 'Koukkukäsi', mitä tuskin kukaan lukija / kuulija jäi suremaan. Mielenkiintoista eikö totta? Tosin jos tarina olisi jatkunut hieman pidempään tämänkin kysymyksen pohdintaan olisi ehkä päästy...

Koukkukätisen miehen kannalta katsottuna kertomuksen ironinen käänne tapahtui eri aikaan kuin nuorten kohdalla. Kun mies oli kopistellut auton ulkopuolella, ja poika päätti painaa kaasun pohjaan, oli se käänne miehen .. elämässä. Tosin voidaan sanoa, että hän vain menetti nyt kätensä toistamiseen...

Moraalinvartijoiden tavoitteiden kannalta keskeinen käänne tapahtui kuitenkin vasta tarinan lopussa, kun paljastui, että koukkukäsi oli jäänyt roikkumaan naisen puoleisen oven väliin. Tämähän osoitti sen, että nuorilla oli kuhertelupaikassaan jotain pelättävää. Toinen asia sitten oli, oliko uhka todellinen!
  
     *     *     *

On hämmästyttävää, kuinka paljon yksi lyhyt tarina voi kertoa ihmisistä ja siitä, mikä motivoi heitä tekemään sitä mitä he tekevät. Tarkoitan nyt lukijoita ja heidän tulkintojaan.

Folkloristi Linda Dégh on huolissaan tällaisten nykytarinoiden kohdalla, miten kylmästi demokraattisten ja ihmisarvoja kunnioittavien maiden kansalaiset suhtautuivat marginaalissa oleviin ja eläviin ihmisiin.

Heitä ei kiinnosta, miten yhteiskunnan huono-osaisin viidennes elää, kunhan heillä itsellään on kaikki kunnossa. Koukkukäsi oli modernisti suljettu laitokseen (vankila tai mielisairaala). Ihmiset jotka eivät sovi yhteiskunnan enemmistön maisemaan ollaan kevyin perustein valmiita sulkemaan mihin tahansa vuokrakasarmeihin, laitoksiin, reservaatteihin ja keskitysleireihin pois silmistä, pois tieltä häiritsemästä.

JATKUU...

Lehto: "Lumikin sydän" (2014)

Saduilla ja muodoilla leikittelevä runoteos.

"Lumikin sydän" (2014) on runsas runokokoelma, jonka roolirunoissa syöksytään satuihin ja historiaan, yhtä lailla oikeiden kuin kuvitteellisten kuninkaallisten hoveihin, makuuhuoneisiin ja rintalastan alle.

Silee Lehto leikittelee runojensa muodoilla, veistää niitä tekstiveistoksiksi, jotka toimivat useilla eri tasoilla.

Lehdon esikoiskokoelma "Hän lähti valaiden matkaan" (2011) oli Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokas. (WSOY: sivusto)

     *      *     *

1. Hänen sydämensä kyllä tiesi - 2. Grimmin metsä - 3. Kuningatar - 4. Anatomi - 5. Kuolemalla on hyvin vähän tekemistä enkeleiden kanssa - 6. Harva meistä on nähnyt jumalaa

     *      *     *

 1. Ensimmäisen osaston teemana on otsikon mukaisesti sydän eri tavoin .. aseteltuna ja laitettuna kielelliseen muotoon. Ensilukeman jälkeen: viihdyttäviä, mutta moralistisia runoja. Vain yhdestä kulmasta katseltu asioita.

2. Grimmin metsä on linjassa sydämen asioiden kanssa. Moraalia ollaan satuviidakossa metsästämässä, mutta runojen puhuja uppoaa yhä syvemmälle keskiaikaisten moraliteettien ja satujen maailmaan pääsemättä sieltä enää ulos. Hän yrittää käyttää 'Lumikin sydämessä'' ironiaa mutta hukkuu kitkeriin sanoihinsa.

3. Lumikin kuningatar saa siivet alleen, ja tämän osaston roolirunoissa estradille astelevat monenlaiset vahvat naiset tarinoineen. Mutta miksi tarinat tuntuvat jotenkin .. vaisuilta? 

Kertooko viimeinen proosaruno kaiken:

kuningattaren olisi ollut nyt aika leikata huhuilta siivet,
mutta hän löysi käsilaukustaan vain kynsisakset

 Miksi mieleeni tästä runosta tulee puhevikainen Muumimamma, joka heiluttelee käsilaukkuaan ja puhuu typeriä Naton puolustelemiseksi vielä vuonna 2014?

4. 'Anatomi' repii kuin tiikeri tai leijona kuningattaren ja kaikki kummajaiset, jollaisina ainakin joitain ihmisiä pidetään, riekaleiksi. Runoilija ei vieläkään löydä ihmisen sisältä sielua, eikä jumalaa, eikä muutakaan. Hän näyttää ajautuneen nihilismiin - mutta siitä ei voi vielä olla täysin varma. Tarinan loppu kertoo, mihin lopulta päädytään vai päädytäänkö mihinkään. Veikkaukseni on, ettei mitään löydy -

5. 'Kuolemalla on hyvin vähän tekemistä enkeleiden kanssa' kertoo jo aika paljon mitä tuleman pitää. Vastausta haetaan uskonnosta ja uuskonnollisuudesta - aina ufoja myöten mitään löytämättä. Niinpä, suunta on tietysti väärä. Puhuja, jonka ääntä lukija kuuntelee, tekee kuitenkin hyvän havainnon. Moderni ihminen hakee ratkaisua ongelmiin erilaisista laitoksista: vanhainkodeista, mielisairaaloista, kirkoista ja armeijasta, mistä ei löydy mitään muuta kuin .. julmuutta ihmistä kohtaan.

6. Silene Lehto valitettavasti ajautuu "Lumikin sydän" (2014) -kokoelmassaan luterilaiseen tai juutalais-kristilliseen umpikujaan, eikä edes yritä sieltä ylös. Sääli, aineksia olisi ollut paljon parempaan kuin itseironisoivaan nihilismiin.

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Marshall : "Geishan muistelmat" (2005)

"Geishan muistelmat" (2005) on Arthur Goldenin samannimisen kirjan pohjalta tehty Oscar-palkinnon voittanut elokuva, jonka on ohjannut Rob Marshall. 

Elokuva kertoo nuoresta tytöstä, Chiyo Sakamotosta, jonka perhe myy hänet orjuuteen Nitta-suvun geishataloon. Siellä hänen uusi perheensä lähettää hänet geishaopintoihin. Tarinassa keskitytään suurilta osin Chiyoon aikuisena ja hänen vaikeuksiinsa geishana. (Wikipedia)

     *      *     *

ELOKUVA TULEE KLO 21:00 AVA:LTA.

     *      *     *

Keskellä geishojen valtataistelua Chiyo (Zhang Ziyi) tanssii, laulaa, soittaa, näyttelee itsensä tähtiin. Mielenkiintoinen ilmiö, ei prostituoitu eikä vaimo vaan elävä taideteos ja taiteilija.

Vaikuttava elokuva, joka kertoo yhden aikakauden päättymisestä, yhden etuoikeutetun ryhmän kannalta ja lisäksi naisnäkökulmasta. - Lähes kaikki on muuttunut 2. maailmansodan jälkeen mihin aikakauteen 40-luvun loppuun elokuva myös päättyy.

Ja tarina päättyy niin kuin vain satu voi päättyä happy endiin. Johtaja (Ken Watanabe), johon Chiyo pienenä tyttönä rakastui, menee kuin meneekin hänen kanssaan kunnialliseen avioliittoon, mikä ei ole geishalle mahdollista.

     *      *     *

Chiyon polku kalastajan tyttärestä geishaksi, pois geishan roolista, takaisin geishaksi ja jälleen tavalliseksi 50-luvun japanilaisnaiseksi on koukeroinen,  mitkä koukerot elokuvassa kerrotaan. Aluksi vanhempiensa myymästä, sitten orpotytöstä kehittyy lopulta kaikkien miesten haluama oman onnensa löytävä puolijumalatar.

Shojaei Kawan: "Nykytarina - lajiton kirjallisuuden laji?" (2011)

Suomessakin on painettu 1990-luvulta lähtien yhä enemmän tarinakokoelmia, joissa on  ainakin mukana ns. nykytarinoita (contemporary legends, urban legends). Tiedotusvälineiden ja varsinkin Internetin välityksellä nämä tarinat ovat levinneet kaikkialle ja tyypillistä on, ettei niitä useinkaan tunnisteta (vain) tarinoiksi.

Christine Shojaei Kawan toteutti muutaman opiskelijan kanssa pienimuotoisen projektin, jossa he keräsivät v. 2006 yhteensä 66 tekstiä tarinoita ja tarinan pätkiä, joita oli levinnyt Göttingenin yliopiston lähialueella. Tämän jälkeen hän selvitti, mistä näissä teksteissä oikein oli kyse, joita mm. opiskelijat kertoivat toisilleen.

     *     *      *

Mitään sinänsä uutta Christine S:n artikkeli ei tarjoa, mutta se osoittaa, että niin tutkijat kuin tarinoista kiinnostuneet ihmiset ovat toistuvasti samojen kysymysten äärellä miettiessään, mistä esimerkiksi kummitustarinoissa on kyse.  66 tarinan joukossa oli muutamia tarinoita, joissa tietyllä paikalla tai rakennuksessa kuollut ihminen on myöhemmin kummitellut. Toisin sanoen kummitusjutut, joita on aikojen alusta asti - ennen kaunokirjallisuuden syntymistä - kerrottu, elävät vielä tänä päivänä keskellä Eurooppaa oikein hyvin.

1. Yksi opiskelija kertoo, miten entisen sairaalaan leikkaussaliin sijoitutussa Esittävien taiteiden laitoksen teatteristudiossa on nähty usein nainen, joka oli kuollut siellä. Useat ihmiset olivat nähneet outoja varjoja ja kuulleet ääniä.

2. Toinen naisopiskelija, miten läheisessä Gross Scheenin kylässä vihollissotilaat (siis ranskalaiset sotilaat) olivat ahdistelleet paikallista naista raiskatakseen hänet. Nainen oli paennut kirkon torniin ja lopulta hypännyt alas, minkä jälkeen naisen on nähty vieläkin hyppäävän tornista alas.

3. Muutama psykologian opiskelija, jotka hekin olivat naisia, kertoivat miten Cheltenhamin puistossa, on haamu, joka työntää pyötäilijöitä kumoon, koska pyöräily on puistossa kielletty. Tarina  Christine Shojaei Kawanin mukaan muistuttaa perinteisia yössä harhailevia haamuja tai vainajia, jotka häiritsevät öisiä kulkijoita.

     *     *      *

Samat tarinat kerrotaan joskus nykytarinoina, jolloin ne kerrotaan totena ja niihin uskotaan. Toisinaan taas ne ovat vitsejä, hauskuuttamiseen tarkoitettuja tarinoita tai ehkä vain huhuja tai anekdootteja jostain. Pysyvää muotoa tällaisilla legendoilla ei ole. Osa nykytarinoista ei oikeastaan ole ollenkaan nykytarinoita vaan arkaaisia tarinoita, joita on kerrottu pitkään. Toiset taas ovat uusia ja liittyvät mm. ongelmiin, joita ihmisillä on teknisten vimpaimien kanssa.

Usein väitetään, että nimenomaan huhut ovat tarinoiden esiasteita. Christine S. väittää, että nykytarinat voivat muuttua myös takaisin huhuiksi. Ja samat tarinat voivat olla samaan aikaan paikallisia legendoja, yliluonnollisia legendoja (uskomustarinoita) ja tarinoita joilla hauskuutetaan toisia.

Jollain tavoin kirjoittajan ajatus artikkelinsa lopulla kuitenkin alkaa pätkiä. Lopuksi hän nimittäin toteaa, että hän haluaisi rajata nykytarina-käsitteen käytön muihin kuin uskomustarinoihin ja hauskuuttamiseen tarkoitettuihin tarinoihin. - Tämäkään ei kuitenkaan tunnu vielä riittävän, eikä hän oikein osaa sanoa, mikä tässä kaikessa on hieman .. pielessä. Mihin tällä kaikella oikein .. pyritään.

Niin, miksi jokin ilmiö lopulta halutaan määrittää nykytarinoiksi? Ehkä vastaus on liian yksinkertainen. Ilmiö halutaan nimetä siksi, että se on olemassa. Christine S. ei tunnu hyväksyvän ajatusta siitä, että yhtä ja samaa tarinaa voidaan käyttää eri tilanteissa eri tarkoituksiin, mutta niin vain on.

tiistai 26. elokuuta 2014

Nichols: "Closer - iholla" (2004)

Kahden parin suhteet  mutkistuvat ja muuttuvat petollisiksi, kun toisen parin mies alkaa tavat toisen parin naista. (IMDb)

"Closer – iholla" (2004) on Mike Nicholsin ohjaama draamaelokuva, joka perustuu Patrick Marberin näytelmään "Closer". Se on nykypäivän Lontooseen sijoittuva neljän henkilön ihmissuhdedraama. Pääosissa ovat Julia Roberts, Natalie Portman, Clive Owen ja Jude Law. (Wikipedia)

     *     *     *

DRAAMAELOKUVA ALKAA KLO 22:15 LIV-KANAVALTA.

     *     *     *

Harvoin missään elokuvassa kaikki päähenkilöt ovat vastenmielisiä, mutta tämä elokuva teki poikkeuksen. Ainoa edes hieman täysipäinen oli Alice (Natalie Portman). Vastaavasti seksuaalisesti pakkomielteiset miehet, Alicen miesystävä Dan (Jude Law) ja Annan (Julie Roberts) aviomies Larry (Clive Owen), olivat tunnevammaisia itsensä säälijöitä.

Anna oli asetelmassa kohtalokas toinen nainen, joka kuitenkin silmääkään räpäyttämättä oli valmis elokuvan lopulla siirtymään päiväjärjestykseen miehensä kanssa, vaikka oli juuri vähän aikaa sitten jättänyt tämän Danin takia. Jotain aivan kummallista.

Eniten ihmissuhdepelailailussa hävisi Dan, joka halusi samaan aikaan kummatkin naiset itselleen, eikä lopulta pystynyt pitämään kumpaakaan. Alice palasi takaisin New Yorkiin Lontoosta.

Kurikka: "Kummitustarinoita. Opinnäytetyö pohjoissavolaisista kummitustarinoista" (2011)

Hekin jotka väittävät etteivät kummitustarinat kiinnosta, höristävät korviaan kun kummitustarina on tapahtunut heidän kulmillaan, naapurikylässä tai kodin lähellä sijaitsevassa vanhassa talossa. Hyvä tarina on kuultava ja kerrottava eteenpäin. (..)

Tiettävästi projektini on ainutlaatuinen. Se on paitsi päivitys kummitustarinoihin, myös ensimmäinen kuvitus nimenomaan pohjois-savolaisista kummitustarinoista. (..)

Projektin vaiheisiin on kuulunut tarinoiden kerääminen, tapahtumapaikkojen dokumentointi ja kummitushahmojen visualisointi sekä näiden työstäminen taiteelliseksi kokonaisuudeksi, joka tähtää lopulta valmistumisen jälkeen valokuvanäyttelyyn. (Esipuhe, Tuire Kurikka)

    *    *    *

VALOKUVAT OLIVAT ESILLÄ LAPINLAHDEN TAIDEMUSEON "KUMMITUSTARINOITA" -VALOKUVANÄYTTELYSSÄ 12.10.2012 – 16.12.2012

    *     *     *

Sattumalta löytämäni Novia ammattikorkeakoulun (Uusikaarlepyy) Valokuvauslinjan opinnäytetyö on kiinnostava. Olen vasta silmäillyt työn läpi, mutta ajatus kummitusjuttujen visualisoinnista ei ole ollenkaan huono, sillä kerrontatilanne itsessään on myös visuaalinen tilanne, joka usein vielä tapahtuu paikalla johon tarina sijoittuu.

Itseasiassa vasta viime viikolla luonnostelin kaupunginkirjaston ylläpitämään Virtuaalipolku.fi -palveluun Hämeenlinnan seudulle reittejä paikkoihin, joissa Arvi -paikallistietokantaan talletettujen  lehtikirjoitusten mukaan on kummitellut. Virtuaalipolku.fi  -palveluun on mahdollista periaatteessa kenen tahansa suunnitella itse ideoimiaan reittejä. Videoklipsit ja valokuvat sopivat hyvin reittien varsille. - Joten Tuire Kurikan opinnäyte tarjoaa yhden mahdollisen tavan toteuttaa kummitusjuttujen kuvitus. Yhtä hyvin toteutus voi olla esimerkiksi sellainenkin, että kummittelutilanne on esimerkiksi jotenkin lavastettu, tarina käsikirjoitettu ja sitten kuvattu 20-30 sekunnin videoklipsiin, vaikka vain tavallisella kännykkäkameralla tms.

    *    *    *

Jokin näissä kummitustarinoissa nykyihmistä tuntuu vielä kiinnostavan, sillä tämä Pohjois-Savon tarinoista tehty kokoelma ei ole ainutlaatuinen 2000 -luvulla. Pienkustantaja Haamu-kustannus on julkaissut viime vuosina kaksi Tiina Hietikko-Hautalan kokoelmaa Pohjanmaalla haahuilevista kummituksista "Aaveiden Pohjanmaa – Kummitustarinoita mailta ja meriltä" (2013) ja "Aaveiden kaupunki – Kummitustarinoita Vaasasta" (2009). Lisäksi Sami Aaltonen on laajasti kartoittanut pääkaupunkiseudun "Aavetaloja" (2002) ja niihin liittyviä tarinoita.

Tietokirjojen ohella kaunokirjallisuudesta löytyy koko joukko samaan aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Kaiken kukkuraksi Jukka Sarjala on kartoittanut tällaista Suomessa tehtyä fiktiota kirjassa "Salonkien aaveet. Varhaisin kauhuromantiikka Suomen kirjallisuudessa" (2007). Kauhuromantiikan kuuluisin kirja Anne Radcliffen "The Mysteries of Udolpho" [1794] ilmestyi kuluvana vuonna Suomeksi ja Zachrias Topeliuksen kauhuromanttiset tarinat ilmestyivät myös ensimmäistä kertaa kokoelmana "Morsian ja muita kauhunovelleja" (2014).

    *    *    *

Tuire Kurikan kaksi ensimmäistä - tavalla tai toisella - keräämää tai SKS:n kansanrunousarkistosta löytymää kummitustarinaa ovat tavallisia, hyvin lyhyitä memoraatteja. Ihmiset ovat toisin sanoen kertoneet omista kokemuksistaan ja tulkinnoistaan, mitkä Kurikka on kuvittanut.

Kansainvälisestikin tavallisia tarinoita ovat sellaiset, joissa talon entiset asukkaat alkavat syystä tai toisesta kummitella nykyisille asukkaille. Tällaiset kokemukset ovat esimerkiksi suomalaisten kansanuskomusten ja -uskonnon pohjalla, minkä päälle on sitten rakentunut aikojen kuluessa erilaisia jumalakeskeisiä uskontoja kuten kristinusko variaatioineen ja (poliittisia) ideologioita kuten nationalismi ja sosialismi.

"Kummitustarinoita" (2011) -opinnäytteen ensimmäinen tarina kertoo nuoresta naisesta joka on hirttäytynyt yläkertaan menevien rappusten - ilmeisesti portaiden alla - olevaan komeroon. Naisen nimikin tiedetään, hän on Matilda, joka sydänsurujen takia otti hengen itseltään.

Kurikka kertoo, että tässä Kesäkoti-nimisessä paikassa, jossa järjestetään rippileirejä, ainakin leirien aikaan on kummitellut. Tavallista tällaisissa tarinoissa on, että aaveen kuullaan kävelevän portaita ylös, mutta harvoin kukaan näkee mitään. Kirjoittaja ei kerro millaisia teinien kokemukset tarkalleen ottaen olivat olleet, mutta luultavasti portaikosta ja komerosta oli kuulunut ääniä. Ilman äänihavaintoja ei tietysti voi olla kummituksia, sillä äänet ovat läsnäolo-tuntemusten lisäksi todisteita esimerkiksi Matildan olemassaolosta.

Miten Tuire Kurikka on sitten kuvittanut tämän tarinan? Kuvassa on ilmeisesti nuori nainen, mutta hänen kasvojaan ja päätään ei näy sillä ne on rajattu puolilähikuvan ulkopuolelle. Nainenhan oli hirttäytynyt. Hän on myös pukeutunut mustiin, mikä on länsimaissa surun väri. Hänellä on kädessään avain, mikä kenties on kaapin avain tai ehkä se symboloi avainta sydämeen tai yleisemmin onneen. Nainen on läpikuultava niin kuin haamun odottaa olevankin. Hän on ikään kuin sulautunut talon ulkopuolella olevaan luontoon, koivumetsään, jossa vainaja kenties suurimman osan ajastaan vaeltaa silloin kuin ei kummittele eläville. Keskivartalossa on varjoja talon ikkunoista, mikä tekee mystisen vaikutelman, koska nainen kuitenkin katselee kuvassa ulos talosta.

Kun tarinan on kuullut, on helppo kuvitella, miten kuva kertoo samaa tarinaa. Toisinpäin asetelma ei kuitenkaan toimi: kuva itsessään ei kerro koko tarinaa vaan se edellyttäisi kuvasarjan.

    *    *    *

Myös toinen tarina on lyhyt, hyvin lyhyt ja lainaan sen tähän kokonaan niin kuin Tiina Kurikka on sen kuulemansa perusteella dokumentoinut:

"Purhonniemellä olleet kalamiehet ovat talviaikaan nähneet vastarannalla tulet, aivan kuin joku olisi nuotiolla. Kalastajat ovat menneet paikan päälle katsomaan, mutta perille päästyään olivat huomanneet ettei lumessa ole mitään jälkiä nuotiosta eikä ihmisistä." - Purhontie, Pelonniemi, Riistavesi

Tällaiset tarinat ovat kansanperinteessä tavallisia eri aikoina. Ihmiset ovat nähneet erilaisia tulia ja valon heijastuksia, joille on annettu monenlaisia tietoonperustuvia ja muita selityksiä. Luultavasti tällekin valoilmiölle on mitä luonnollisin selitys - tai sitten ei.

Ihmisen mieli pystyy tuottamaan mielensisäisiä kokemuksia, harhoja, ja ehkä tässä tapauksessa kalastajat ovat pikkupojasta saakka kuulleet tarinoita tulista, ja ovat alkaneet niitä itsekin nähdä sopivassa tilanteessa ja sillä tavoin siirtävät perinnettä eteenpäin.

Tiina Kurikan kuva joka liittyy tähän tarinaan tuntuu äärimmilleen liioitellulta, enkä tiedä miksi hän on päätynyt tällaiseen ratkaisuun. Todellisuudessa nuotion loimotus tuskin on näyttänyt siltä, miksi Kurikka sen kuvaa valtavana metsäpalona tms. Kuva sinänsä on ehkä hienosti manipuloitu valokuva, mutta se on kaukana alkuperäisestä tarinasta ja sen maailmasta.

maanantai 25. elokuuta 2014

Pyykkö: "Tässä lepää Aino Koski" (2007)

"Tässä lepää Aino Koski" (2007) on elämänjanoinen tragikomedia 30-vuotiaasta Ainosta, joka yrittää itsemurhaa. Yritys epäonnistuu, ja Ainon järkyttynyt äiti raahaa tyttärensä kotikylään toipumaan. (Yle Areena)

     *     *     *

Elokuvan käsikirjoitus on adaptaatio Paulo Coelhon romaanista "Veronica tahtoo kuolla" (1998), mikä ei kuitenkaan vähennä sen arvoa. Käsikirjoittaja olisi tietysti voinut sanoa sen.

Aino (Miina Turunen) yrittää itsemurhaa ottamalla yliannostuksen lääkkeitä. Lääkäri (Heikki Nousiainen) antaa Ainolle viikon elinaikaa, mikä järkyttää niin Ainoa kuin hänen perhettään ja lähipiiriä.

Mutta - niin kuin esikuvassaan - tässäkin lääkäri ei puhu Ainolle aivan totta vaan hän koettelee nuorta naista. Lopulta Aino huomaa, ettei hän haluakaan kuolla, eikä hän myöskään kuole.

     *     *     *

Muutamassa päivässä ehtii tapahtua paljon, ja Aino mm. tutustuu - ja rakastuu - kiinnostavaan nuoreen mieheen Taistoon (Timo Ruuskanen), joka on paikallisen seurakunnan haudankaivaja. Taisto löytäää Ainon yhtenä aamuna haudasta, missä tämä makaa kokeillen miltä tuntuu olla kuollut.

Vanhempien äidin (Tiia Louste) ja isän (Juha Muje) on vaikea suhtautua tyttärensä tilanteeseen. Äiti on vihainen Ainolle siksi, että Aino on jo toinen hänelle läheinen ihminen, jonka hän kokee nyt menettävänsä. Toinen on äidin sisko Veera, joka sekosi menetettyään Eliaksen. Nyt Veera (Terhi Panula) elää päivästä toiseen vain toivoen, että jonain päivänä näkee Eliaksen tai Eliaksen haamun.

Jerrman (toim.): "Himon anatomia" (1997)

Ruumillisuus on 90-luvun trendi, joka näkyy niin tieteissä, taiteissa, kaduilla kuin populaarikulttuurissakin.

Ruumiillisuudesta on vaikea puhua ilman seksuaalisuutta ja tämä johti eroottisen kauhun aaltoon. Mitä kaikkea ihmisen mielikuvitus voi virikkeekseen hakea, millä moninaisilla tavoilla vartaloa voi muokata tyydytystä haettaessa ja missä vaiheessa lopulliset rajat tulevat vastaan?


 Dark Fantasyn 'Kultainen moottorisaha' vuoden parhaasta kauhualan painotuotteesta 1998. (Takakansi)

     *     *     *

Sisällys: - Wayne Allen Sallee: Nopea siirtyminen (1985) - Kathleen E. Jurgens: Lukuisten asumus (1992) - David J. Schow: Läpäisy (1992) - Nancy A. Collins: Mustan nahkan raivottaret (1995) - Kathe Koja: Kaksintanssi (1995) - Joe R. Lansdale: Bubba Ho-Tep (1994) -  Brian Hodge: Kurkun alkemia (1994) - Graham Masterton: Jajouka-peniskuoriainen (1995) - John Peyton Cooke: Katumuksenharjoittaja (1995) - Poppy Z. Brite: Muistin tuhka, halun tomu (1994) - Grant Morrison: Braille-ensyklopedia (1991)

     *     *     *

Niin palkitusta teoksesta kuin onkin kyse, en ehkä osaa ihan arvostaa tätä. Ehkä kyse on vain tämän kauhun osagenren vieraudesta. Novelleisssa on niin scifiä, fantasiaa kuin SM-seksiä - ja äärimmäistä väkivaltaa, mikä tekee tarinoista outoja ja usein tarinan takana onkin jokin etukäteen tuntematon uskonnollinen kultti.

Ensimmäinen Wayne Allen Sallee 'Nopea siirtyminen' on ehkä selkeimmin tulevaisuuteen sijoittuva dystopia, jossa Cassady -niminen mies saa nautintoa seuratessaan netin / unen tms. kautta äärimmäisen väkivaltaista tosi-TV -tappamista. Tai ainakin sellainen vaikutelma syntyy. Kotona hänen sängyssään makaa kuollut, matoja vilisevä nainen, johon hänellä on nekrofiilinen suhde. Jotain äärimmäisen äärimmäistä.

Kathleen E. Jurgensin 'Lukuisten asumus' on jopa vieläkin oudompi. Siinä seurue ihmisiä, jotka ovat ilmeisesti emimmäkseen sisaruksia ja isänsä hyväksikäyttämiä, mitä se sitten tarkoittaakaan, ovat kokoontuneet yhteen. He tuntuvat harjoittavan jotain omituista seksuaalista riittiä, mikä johtaa ainakin vieraiden tai kaikkien kuolemaan.

Vähääkään oudompi ei ole seuraava David J. Schowin 'Läpäisy', jossa Gregor ja Julia saavat seksuaalista nautintoa ampumalla toisiaan käsiaseella ihon läpi eri paikoista. Tarkoituksena ei ole tässä tapauksessa tappaminen vaan vain kivun ja nautinnon .. sopiva yhdistelmä.

Nancy A. Collinsin tarinassa 'Mustan nahkan raivottaret' Meg, Cissy ja Alexis nöyryyttävät Rolfia. Itse asiassa he kostavat tälle sen, miten heitä on lapsena hyväksi käytetty / miten mies on hyväksikäyttänyt lapsia / jopa omia lapsiaan ja tappanut poikansa. Kiduttamisen jälkeen Rolf tapetaan.

Kosto on teemana seuraavassakin Kathe Kojan 'Kaksintanssissa'. Siinä entinen balettitanssija ja nykyinen anorektinen, ikääntyvä tankotanssija kostaa huonon kohtelunsa yhdelle miehelle Edwardille, tietysti seksin jälkeen. Adele tappaa potkimalla miehen kuoliaaksi. 

     *     *     *

Muutkin tarinat ovat hyvin samankaltaisia. Muutamat tarinat ovat sijoitettu eksoottiisiin paikkoihin Meksikoon ja Afrikkaan kuten Graham Mastertonin 'Jajouka-peniskuoriainen', joka tapahtuu Egyptissä. Kaksi tutkijaa lähtee etsimään ennen tuntematonta pillerinpyörittäjää, jota käytetään seksuaalisen kokemuksen voimistamisessa. Kuoriainen ujutetaan miehen virtsaputkeen, josta se pongahtaa aikanaan ulos -ja kummankin orgasmi sen jälkeen kestää minuuttikaupalla. Myös Joe R. Lansdalen 'Bubba Ho-Tep' -novellin tapahtumapaikka on Egypti.

Useissa kertomuksissa kristinusko vilahtaa tavalla tai toisella SM-käyttäytymistä motivoivana tekijänä. John Peyton Cooken 'Katumuksenharjoittajassa' mies jopa naulitaan vanhassa luostarissa ristille, mistä hän vaivoin selviää hengissä. Luostarimiljöö on myös Brian Hodgen 'Kurkun alkemian' yksi tapahtumapaikka, jossa kerrotaan kuoripojan kohtalosta. Tässäkin tarinassa riiputaan ristillä. 

Morrison: "Koti" (2014)

Syvällinen kertomus Korean sodan runtelemasta miehestä, joka yrittää epätoivoisesti löytää kadottamansa kodin – ja itsensä.

Frank Money on katkera ja itseinhoinen Korean sodan veteraani, joka on palannut Amerikkaan fyysisesti ja henkisesti vammautuneena. Hän on vieraantunut kodistaan, rasistisesta Georgian pikkukaupungista, mutta joutuu palaamaan sinne pelastaakseen sisarensa, jota käytetään törkeästi hyväksi lääketieteellisissä kokeissa. Frank palaa lapsuutensa raskaisiin maisemiin ja löytää itsestään rohkeuden, jota ei tiennyt enää olevan olemassakaan.

Yhdysvaltalainen Toni Morrison sai
'Nobelin kirjallisuuspalkinnon' vuonna 1993. "Kodin" (2012) ilmestyttyä Morrison sai 'Presidentin vapaudenmitalin', jonka aiemmin on saanut mm. Äiti Teresa.  (Tammen sivusto)

     *     *     *

24-vuotias Korean sodan veteraani, afroamerikkalainen mies, joka palaa kotimaahan karuimmalla mahdollisimmalla tavalla - kuin suoraan jostain urbaanilegendasta, mutta sentään hengissä.

Hän makaa usean päivän ajan huumattuna odottamassa ehkä elinsiirtoa tai jotain lääketieteellistä koetta, joka todennäköisesti olisi vienyt hänen henkensä.

Tilanne on irvokas, sillä hänet tuotiin haavoittuneena Korean sodan veteraanina, sankarina maahan, mutta sen jälkeen hänelle ei annettu minkäänlaista ihmisarvoa. Eikä lukijalle jätetään epäselväksi sitä, että tämä oli yleinen tapa USA:ssa 1950-luvulla.

"Niin, et sinä ole läheskään ainoa tapaus. Integroitu armeija on yhtä kuin integroitu kurjuus.  Te lähdette kaikki sotaan, tulette takaisin, ja sitten teitä kohdellaan kuin koiria. Tai ei sentään. Koiria kohdellaan paremmin." (s. 21-2)

Vain vaivoin mies onnistuu pakenemaan tien toisella puolella olevaan baptistikirkkoon, jonka pastori auttaa hänet lähtemään kaupungista. Mies, Frank, on matkalla sisarensa Ceen luo, jolta - tai joltain henkilöltä tämän puolesta - hän oli saanut kirjeen. Cee teki kuolemaa - ja Frank halusi mennä auttamaan sisartaan, jos mitään autettavaa enää oli.

Lopulta Frank löytääkin sisaren kuoleman kielissä. Sisar  oli ollut töissä lääkärillä, joka teki potilaillaan kokeita, minkä uhriksi Ceekin joutui. Viime tingassa Frank saa kaapattua sisaren mukaansa ja vietyä kotikylään Lotukseen, josta he olivat lähteneet maailmalle. Siellä paikallinen parantaja onnistuu pelastamaan sisaren, mutta hän ei lääkärin puoskaroinnin jälkeen pystynyt enää saamaan lapsia.

Niin Frankilla kuin Ceellä on ilmeisesti synkkä tai vain surullinen salaisuus, mihin vain vihjataan, menneisyydessä, ja vaikuttaa siltä, että he ovat lapsina saaneet yhteisen lapsen, joka on joko kuollut tai tapettu ja jonka he käyvät uudelleen hautaamassa suuren laakeripuun alle.

"Cee kosketti olkapäätäni
hennosti.
Frank?
Niin?
Lähdetään, velipoika. Mennään kotiin." (s. 133)

     *     *     *

Lukija jää kysymään, mikä on köyhän, työttömän, osattoman koti - ja isänmaa. Vielä tämän päivän markkinatalousmaissa on suuren suuri marginaali ihmisiä, joille ei haluta antaa samanlaisia mahdollisuuksia kuin muille. Suomessakin heitä on viideosa väestöstä. Hengissä heitä / meitä ehkä pidetään, mutta ei paljon sen enempää... Samanlainen elämä kuin muille on ollut vain hurskas toive.

Raittila: "Suljettu puutarha - intohimon tarinoita Raamatusta" (2002)

Eeva poimii mansikkaa Suonenjoella, Rebecca odottaa elämänsä miestä Stockmannin kultakala-altaalla ja naapurin it-insinööri katselee parvekkeella rajatonta rusketusta hankkivaa Batsebaa.

"Raamatun" naiset kävelevät Aleksilla ja kiipeävät tunturiin kirjassa, joka hakee oikeutta pienille tytöille, joilta jäävät leikit kesken, synnyttäjille ja lapsettomille, naisille, jotka eivät voi kasvaa mittaansa, ja joita miehet esineellistävät ja käyttävät hyväkseen. Ne, jotka ovat päässeet maistamaan elämänpuusta, näyttävät toisille, miten ennen hedelmää on opittava kukkimaan.  (Takakansi)

     *      *      *

Pidän kirjan ideasta. Kaisa Raittila ehkä tahattomasti "Suljettu puutarha - intohimon tarinoita Raamatusta" (2002) tarinoillaan osoittaa "Raamatun" tarinoiden tyhjyyden tämän päivän ihmisen kannalta.

"Raamatun" realistiset tarinat jopa 5000 vuoden takaa juutalaisten menneisyydestä eivät todellakaan istu 2000-luvulle. Silti niiden tyhjää kuorta, muotoa voi käyttää sillä tavoin hyväkseen, kun Raittila sen tekee.

Viimeisen jääkauden viimeinen vaihe päättyi samoihin aikoin, kun maailma 'luotiin'. Johdonmukaista ja se sitoo tarinat alkamaan tietystä menneisyyden ajankohdasta, jonne on sijoitettu ensimmäinen tarina ensimmäisestä myyttisestä naisesta Eevasta. Jostain syystä Raittila on kuitenkin unohtanut hänen huonomaineisen sisarensa Lilithin jonnekin.

     *      *      *

Raittila etenee "Raamatun" kronologian mukaan ja tuo suomalaiseen arkeen ja nykypäivään em. kirjan naisia. Naiset ovat yhtä tyhjiä kuin esikuvansa. He eivät ole juuri millään tavalla kiinnostavia ja tekevät ja toistavat samoja asioita kuin esikuvansa. Ja juuri siksi, että hahmot eivät ole mitään, he ovat kiinnostavia kaikessa olemattomuudessaan, haamuina.

Eevan kirjailija on sijoittanut Suonenjoen mansikkakarnevaaleille satunnaisen vuoden heinäkuulle. Kertoja tuntee Eevan ja kertoo hänestä. Hän on tavallinen nainen, joka on jostain syystä kotoisin Kothlanjärveltä. Yhtä hyvin hän tietysti voisi olla kotoisin mistä tahansa uskottavalta tuntuvasta paikasta, vaikka Korvatunturilta.

Eeva on tullut Suonenjoella marjoja poimimaan niin kuin kertojakin, joka kutsuu itseään Käärmeeksi (ja hänen siskonsa Lilithän oli juuri se jota pidettiin tuona Käärmeenä). Eeva ei ole kovin halukas keskustelemaan, mutta toteaa jossain vaiheessa, ettei kertoja ole Käärme. Elämä on, ja se pakottaa maistamaan itseään.

Eevasta paljastuu vain joitain satunnaisia tietoja kuten että hän on kaunis ja päässyt Helsingin yliopistoon huonosta kielitaidostaan huolimatta opiskelemaan historiaa. Paljon muuta hänestä ei sitten kerrotakaan. Vihjataan, että hän on ehkä hankkinut lisätuloja mansikanpoiminnan lisäksi myymällä itseään.

     *      *      *

Yksi kirjan naisista yllätyksettömästi on Batsheba, joka opiskeli Tampereen teknillisessä korkeakoulussa, missä tapasi myös Urian. Daavidiin hän tutustui Ikaalisissa ollessaan täydennyskoulutuksessa. Asetelma on sama kuin alkuperäisessä tarinassa, eikä tämä moderni tarina tuo ainakaan mitään uutta. Siis kyse on tässäkin tapauksessa tyhjästä muodosta, 3-draamasta.

Historian annetaan mielikuvituksettomasti toistaa itseään. Ikään kuin se mikä tapahtui 3000 eaa voisi tapahtua samalla tavoin tänä päivänä. Niinhän ei tietysti ole, eihän?

TOIVOISINKIN ETTÄ JOKU TEKISI VASTAAVANLAISEN KIRJAN, MUTTA KERTOISI TARINAT NS. ANTITARINOINA (vrt. folkloristit esim. Linda Dégh). Tämähän osoittaisi sen, että alkuperäisiä tarinoita ei tarvita enää mihinkään. Mikä puolestaan käytännössä merkitsisi sitä, ettei kenenkään ajattelevan ja älyllisen ihmisen tarvitse enää tarttua "Raamattuun" (tai "Koraaniin" tms). Käytännössä tarinat osoittaisivat, ettei esimerkiksi moraalilla ja "Raamatun" tarinoilla ole mitään tekemistä toistensa kanssa, ainakaan enää 2000 -luvulla.

sunnuntai 24. elokuuta 2014

March: "Komppania K" (2014)

Ernest Hemingway kokosi 2. maailmansodan vuosina yli 1000 -sivuisen kokoelman "Men at war: the best stories of all time".  Kirjaan valittiin 82 kertomusta, mutta Hemingway joutui ajan hengen vuoksi jättämään pois 2 tarinaa, jotka hänen omien sanojensa mukaan kaikkein mieluiten olisi ottanut mukaan. Toinen näistä oli Willian Marchin "Nine prisoners", sikermä toisiinsa nivoutuneita "Komppania K:n" kertomuksia.

Vuonna 1933 ilmestynyt "Komppania K" on kulttimainetta pitkään nauttinut klassikko, yksi kaikkien aikojen väkevimmistä ja koskettavimmista sotakuvauksista. 113 lyhyestä katkelmasta ja pienoistarinasta rakentuu moniulotteinen mosaiikki, hätähuuto elämän puolesta. Nyt 1. maailmansotaa yhdysvaltalaissotilaiden kokemusten kautta lähestyvään teokseen on vihdoin mahdollista tutustua myös suomen kielellä. (Takakansi)

     *      *     *

Näitä Komppania K:n tarinoita lukiessa en voi olla jälleen kerran ajattelematta, miten paljon pahaa yksi ainoa kansallisvaltio eli Saksa on tuonut Eurooppaan ja tuo edelleen. Ja elleivät työväenpuolueet ennen muuta SPD eli sosialidemokraatit olisi koko 1900-luvun tukeneet sotapolitiikkaa ei sotia olisi käyty. Eikä tämä ole jossittelua. Sotia ei ole ilman armeijoita ja tykinruokaa.

Toki kukaan ei myöskään tappele yksin, sillä siihen tarvitaan vähintäin kaksi osapuolta. Samalla tavalla sodilta olisi mennyt pohja, jos muut eivät olisi suostuneet sotimaan. Esimerkiksi Komppania K:n amerikkalaiset miehet. - Niin kuin tänä päivänä NATO:ssa saksalaiset ja amerikkalaiset olivat samalla puolella, sodan puolella rauhaa vastaan.

     *      *     *

Tavalliset ihmiset eivät sotia halua, jollei heitä ole siihen määrätietoisesti vuosikymmeniä aivopesty, eivätkä he sodista hyödy vaan yhteiskunnan taloudellinen ja poliittinen eliitti.

Ja niin kuin aina Rooman valtakunnan romahtamisesta lähtien kristilliset kirkot ovat tukeneet sotapolitiikkaa ja kaikkea siihen liittyvää moraalittomuutta olemalla nihilistisesti omiensa, oman valitun kansansa puolella.

William Marchin "Komppania K" (2014) -kirjan lopulla Sotamies Colin Wiltseen  kertomassa tarinassa kiteytyy koko asia karulla tavalla.

Sotamies kertoo kahdesta muusta sotilaasta Hermanista ja Vincentistä, joista toinen on ateisti (voisi olla sosialisti) ja ja toinen harras kristitty (poliittisesti ehkä liberaali tai konservatiivi), mutta - tietysti - kummatkin käskystä ja velvollisuudentunnosta tappavat vihollisiaan saksalaisia 1. maailmansodassa.

"Herman piti pilkkanaan isänmaallisuutta, uskontoa ja muita sellaisia asioita, joita me (?) pidämme pyhinä." - Silti hän oli asekädessä 'meidän' rinnalla ja samalla symbolisesti hyväksynyt sen mitä tehtiin ja mitä itsekin tekin. Herman oli osa Jumalan valittua kansaa, vaikka ei uskonutkaan kristittyjen Jumalaan. Jokainen vihollisen tappaminen oli samalla ikoninen teko, rituaali, jolla vahvistettiin omaa uskoa ja oikeutettiin omaa tekemistä. Jotta Herman olisi voinut tappaa saksalaisia, on hänen täytynyt mielessään rakentaa samanlaista kuvaa vihollisesta kuin kristityn Vincentin. Jokainen murha tehtiin saman Jumalan siunauksella, suostumuksella ja kunniaksi.

Eikä ollutkaan ihme, että lopulta kävi niin kuin kävi, mikä toistui tuhansia ja taas tuhansia kertoja sotakentillä:

"St. Etiennenen tuntumassa ammus putosi lähelle paikkaa, jossa Herman oli. (..) Vincent kiiruhti paikalle heti uutisen kuultuaan. Hänellä oli Raamattu kädessään, ja kun hän ehti kaverinsa luokse, hän polvistui Hermanin viereen, alkoi rukoilla ja pyysi häntä hyväksymään Kristuksen pelastajakseen. Alkuun Herman ei halunnut kallistaa korvaansa puheille, sillä sydän oli katkeruutta tulvillaan. Hän kirosi ja raivosi ja pyyteli kumppaneitaan ajamaan Vincentin tiehensä. Mutta kun Vincent ei antanut periksi, vaan kertoi niistä loputtomista kärsimyksistä Helvetin tulessa jotka Jumala oli varannut kaikkien syntisten osaksi, Hermanin asenne muuttui ja hän oivalsi ettei ollut syytä surra oman hengen antamista isänmaan asialle. Hän ymmärsi myös, että sen jalompaa uhrausta ei olisi voinut tehdä. Rauha laskeutui Hermanin ylle. Hän toisti sanat, jotka Vincent pyysi häntä lausumaan, otti Kristuksen vastaan siellä keskellä taistelutannerta ja kuoli hetkeä myöhemmin armossa ja rakkaudessa." - Voiko mitään vastenmielisempää ja ihmisarvoa alentavampaa käytöstä olla olemassa, mikä voittaa niskalaukauksen saunan takana.

     *      *     *

Tuntematon sotilas on tajunnut jotain sellaista, mitä Herman ja Vincent eivät koskaan tulleet tajuamaan.

"Siinä minä makasi selälläni (haavoittuneena), silmät kiinni, lapsuudenmuistot mielessäni. Kuulin kuinka kaupunkimme pormestari piti sankarihaudalla jokavuotista puhettaan. Puheen katkelmat lipuivat tajuntani läpi: 'Nämä miehet kuolivat ylväästi Kunnian Kentillä!... Antoivat mielihyvin henkensä Ylevän Päämäärän hyväksi!... Kuinka haltioituita he olivatkaan, kun kuolema antoi heille suudelmansa ja sulki heidän silmänsä Ikuiseen kuolemattomuuteen!...'

Yhtäkkiä näin itseni, pojan väkijoukossa, pala kurkussa ja puheen lumoissa, yrittämässä estää kyyneleitä valumasta ja jokaiseen sanaan uskoen. Ja samassa tajusin kirkkaasti, miksi nyt makasin piikkilangoilla kuolemaa tehden... (..)

Sitten vaikenin äkisti, sillä minulle oli valjennut ulospääsyn mahdollisuus. Irrotin tuntolevyni ja heitin sen niin kauas piikkien sekaan kuin pystyin. Revin taskuistani löytyneet kirjeet ja valokuvat palasiksi ja sirottelin ne ympäriinsä. Heitin pois kypäräni, jotta kukaan ei arvaisi henkilöllisyyttäni hikinauhaan leimatusta sarjanumerosta. Sitten nojasin taaksepäin voitonriemuisena! (..)

'Olen nujertanut puheittenpitäjät ja seppeleittenlaskijat heidän omassa pelissään', sanoin.... 'Olen nujertaut heidät kaikki! - Kukaan ei nyt tule käyttämään minua symbolina. Kukaan ei nyt tule kertomaan valheita kuolleen ruumiini yllä!...'"

     *      *     *

Tällaisen kirjan rinnalla Väinö Linnan "Tuntematon sotilas" (1956) ja muut vaivihkaa sotaa propagoivat teokset kalpenevat.

Jos joku ei vieläkään usko, miten kaiken pahan ruumiillistuma ihmisten maailmassa ovat kristityt (ja muiden suurten uskontojen edustajat) jumalineen, lukekoot vaikka Sotamies Archie Lemonin tarinan. Mies kertoo jumalanpalveluksesta matkalla sotakentille, virsiä, rukousta ja saarnaa - ja lopuksi siunaus, jossa "kappalainen pyysi Jumalaa antamaan sydämiimme rohkeutta ja käsiimme voimaa vihollisen lyömiseksi".  - Voiko kukaan tällaista luettuaan enää väittää, että tavalliset, arkista elämäänsä elävät ihmiset tarvitsevat uskontoja. Ei, se on täyttä puppua.

"[Kappalainen] sanoi, että me emme ole sotilaita sanan tavanomaisessa merkityksessä. Hän kutsui meitä ristiretkeläisiksi, jotka ovat omistaneet elämänsä ja sielunsa kotimaalle ja Jumalalle, jotta arvostamamme ja pyhinä pitämämme asiat eivät tuhoutuisi."