perjantai 1. elokuuta 2014

Dégh: "Legenda ja usko" (2001)

"Legenda ja uskomus" (2001) on kuvaileva ja analyyttinen tutkimus perinteisistä ja moderneista (kansan)tarinoista, länsimaisen yhteiskunnan tällä hetkellä tuotteliaimmasta ja sille luonteenomaisimmasta kansanperinteen muodosta (Takakansi)

     *     *     *

Sisällys: 1. Kirjan aiheesta, 2. Löytyykö legendalle määritelmää?, 3. Legenda kontekstissaan, 4. Kertojat, 5. Maisema ja ilmasto, 6. Tekstit kontekstualisoituna ja prosessoituna.

     *     *     *

(Edellinen bloggaus hieman venähti, joten päätin jatkaa tarinaa tällä toisella tekstillä... En päässyt kommentoinnissani kuin kirjan 2. kappaleen alkupuolelle.)

Legendojen ytimen ytimessä - jos niin voisi sanoa - on siis tarinan käänne. Tätä ajatusta aion myöhemmin syventää esittelemällä yhden tuoreen artikkelin aiheesta, jossa eritellään muutamien legendojen (ironisia) käänteitä.

Linda Dégh ei ole erityisen kiinnostunut legendojen luokitteluista ja ryhmittelyistä, vaikka joutuu myös itse niitä käyttämään. Yksi ongelma, minkä hän ohimennen mainitsee on niiden kultuurisidonnaisuus, mikä ajatus voidaan kyseenalaistaa. Toinen on se, että neljä keskeistä aineistoryhmää, joita arkistot käyttävät eivät ole tyhjentäviä. Ennen muuta Déghiä närästää eräänlainen kaatoluokka memoraatit, joita hän käsittelee 2. kappaleen lopulla.

Näistä kirjoitin muutaman sanan jo aiemmin. Kyse on siis 1. käden tarinoista ja miten niitä tulisi käsitellä. Tällaiset tarinat ovat suhteessa muuhun aineistoon aidosti ongelmallisia, sillä suurin osa aineistostahan on sellaisia legendoja joista on lukuisia jopa satoja ja tuhansia toisintoja.

     *     *     *

Taitavalla retoriikalla kirjoittaja selittää lukijan pyörryksiin, ja todennäköisesti menee lopulta itsekin sekaisin siitä, mitä oikein tuli sanottua. Keskeinen väite on, että legendoja ja memoraatteja ei ole perusteltua erottaa toisistaan, sillä on mahdollista, että henkilön minä-muodossa, omaan kokemukseen perustumasta tarinasta löytyy 'toisinto' tai sille analoginen tarina jostain muualta.

Dégh takertuu ajatukseen 1., 2., 3. ja 4. käden kokemuksesta ja päättelee, että folkloristin on mahdotonta erottaa varsinkaan vanhojen legendojen osalta kertojan omaa kokemusta esimerkiksi isoisän kokemuksista, sillä kertojahan saattaa vain jäljitellä tapaa, jolla on kuullut kerrottavan tarinaa. Kerääjät kun eivät vielä tuolloin olleet tarkkaan dokumentoineet tällaisia kertomisen kontekstiin liittyviä asioita.

Lisäksi Dégh korostaa, että joillekin legendoille on luonteenomaista, että ne kerrotaan omina kokemuksina, vaikka niin ei olisikaan. Hän ei kuitenkaan tarkemmin erittele, mitä tällaiset tarinat ovat. Esimerkkien perusteella nykyaikana kerrotut kummistustarinat ovat selvästi sellaisia, joihin liittyy aina vahvasti oma, perheenjäsenten, tuttavien ym. kokemus.

On vaikea ymmärtää, miksi nykytarinoiden osalta olisi ongelma erotella memoraatit legendoista. Ja miksi niin ei tehtäisi, koska sille löytyy moniakin perusteita. On esimerkiksi kiinnostava tietää, kerrotaanko samanlaisia kummitustarinoita eri puolilla jotain aluetta toisistaan riippumatta omina kokemuksina vai onko kyse siitä, että yksi ja sama tarina on levinnyt moneen eri paikkaan.

Sinänsä, nykytekniikalla hallinnoiduissa järjestelmissä, ei ole merkityksellistä, onko joku tarina luokiteltu memoraatiksi vai legendaksi. Kysehän on vain tietojen indeksoinnista. Toisaalta merkityksetöntä ei ole, uskooko ihminen todella nähneensä kummituksen vai kertooko hän jonkun toisen nähneen sellaisen ja uskovan kummituksiin.

     *     *     *

Legendoille joka tapauksessa on luonteenomaista, että ne eivät perustu omiin kokemuksiin vaan tarina on kuultu joltain luotettavalta taholta (FOAF, Friend of a friend). Legendojen suhde uskomuksiin on sen sijaan varsin mielenkiintoinen, ja vaikka "Legenda ja uskomus" nimessä viitataan siihen, että kirja käsittelee legendoihin liittyviä uskomuksia, tämä on kuitenkin varsin rajallista ja marginaalista.

Epäsuorasti on pääteltävissä, että kaikki (vanhat) legendat ovat osa juutalais-kristillistä, länsimaista kulttuurista uskomusten järjestelmää. Toisaalta tällainen totalisoiva (vrt fasistinen) tapa ajatella tuntuu perusteettomalta, sillä kaikki näyttää ennemmin viittaavan johonkin ihan päinvastaiseen. II maailmansodan jälkeen uusien uskonnollisten yhteisöjen määrä länsimaissa on räjähdysmäisesti kasvanut, siinä missä legendojenkin määrä. Asiat eivät kuitenkaan välttämättä ole ainakaan mitenkään johdonmukaisesti yhteydessä toisiinsa. - Toisaalta uskonnolliset legendat ovat aivan varmasti muuttuneet ambivalenteimmiksi kuin mitä ne ovat olleet aiemmin. Kristinuskon legendat eivät täysin enää hallitse legendojen markkinoita vaan myös vaihtoehtoja löytyy.

Nykytarinat ovat lähes järjestäen hyvin maallisia, ja niistä ei löydy edes epäsuoria viittauksia uskontoihin, mutta sen sijaan ne ovat täynnä länsimaista liberaalis-konservatiivis-sosialistista poliittista propagandaa. - Vaikka Linda Dégh toistuvasti mainitsee näiden ideologioiden olemassaolosta hän ei valitettavasti paneudu tähän kysymykseen vaan ennemmin hiukan narsistisesti korostaa siten, miten hän itse on jonkinlainen liberaali demokraatti tms.

Ajattelutavaltaan hän muistuttaa protestantteja uskonnollisia ryhmittymiä, sillä uskomukset ja uskonto jäävät jotenkin yksityisiksi asioiksi, vaikka ne ovat jo kirjan nimenkin perusteella tärkeä osa nykytarinoita. Amerikkalainen individualismi siis puskee voimakkaasti läpi kirjoittajan tavasta käsitellä asioita ja hän sen vuoksi helposti sortuu henkilökohtaisuuksiin esimerkiksi arvioidessaan toisia folkloristeja.

     *     *     *

Kaikkein vaikeinta on hyväksyä sitä, että legendan kertojalta edellytetään emotionaalista sitoutumista kerrottavaan tarinaan. Tarinanhan voi kertoa kuka tahansa, ja olla siinä vielä kaiken lisäksi uskottava. Kohtuutonta on vaatia, että kertojalla on jonkinlainen tarinaan liittyvä (uskonnollinen) kokemus. Yhtä hyvin kyse voi olla irrottautumisesta vuosisataisesta perinteestä, joka on osoittautunut kestämättömäksi.

Yhtä epäuskottavalta tuntuu ajatus siitä, että uskomuksia sinänsä voi selvittää vain silloin, kun ne tulevat esiin, kun ihmiset elävät elämäänsä ja mm. kertovat tarinoitaan toisilleen. Monet perinteiset legendat ovat olleet uskonnollisia legendoja, ja niiden katoaminen tai pirstaloituminen kertoo myös jotain esim. uskonnollisten instituutioiden asemasta. - Jos ja kun moraliteetteja voidaan kertoa ilman minkäänlaista yhteyttä uskontoihin, osoittaa se ettei uskontoja tarvita lopulta ehkä ollenkaan tai tällaiset yhteisöt ovat kehittyneessä yhteiskunnassa marginaalisia.

Dégh puuttellisista tiedoista huolimatta korostaa legendojen jatkuvuutta vanhoista legendoista nykylegendoihin. Hänen mukaansa vain harvat näkevät jonkinlaisen katkoksen, vaikka se on varsin ilmeinen. Toisaalta hän huomauttaa, että nykyajan tarinat eivät ole enää tulevaisuudessa sitä, mitä ne ovat nyt - ja siksi niiden ryhmittely ajan mukaan ei ole mielekästä.

Joka tapauksessa vain harvat legendat voi jäljittää tarinoina kauas menneisyyteen, ja on paljon ennen muuta uskonnollisia tarinoita, jotka ovat jääneet hamaan menneisyyteen. - Suurin osa edellisestä on spekulaatiota siksi, että tutkimuksessa on paljon aukkoja ja se on keskittynyt usein vain tiettyihin legendoihin. Dégh uskoo kuitenkin, että löytyy jonkinlainen ydinkertomusten joukko, jotka kulkevat koko ajann mukana. Mitä nämä ovat, sitä hän ei sano. Joka tapauksessa legendat ovat sellaisia, jotka herättävät toistuvasti kysymyksiä asioihin, jotka ovat uskonvaraisia.

Edellisen perusteella on ymmärrettävää, että monet tarinat syntyvät ja kuolevat, kun niiden hahmottelemat ongelmat ovat lopullisesti ratkenneet ja hävinneet ihmisten mielistä.

JATKUU...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti