tiistai 26. elokuuta 2014

Kurikka: "Kummitustarinoita. Opinnäytetyö pohjoissavolaisista kummitustarinoista" (2011)

Hekin jotka väittävät etteivät kummitustarinat kiinnosta, höristävät korviaan kun kummitustarina on tapahtunut heidän kulmillaan, naapurikylässä tai kodin lähellä sijaitsevassa vanhassa talossa. Hyvä tarina on kuultava ja kerrottava eteenpäin. (..)

Tiettävästi projektini on ainutlaatuinen. Se on paitsi päivitys kummitustarinoihin, myös ensimmäinen kuvitus nimenomaan pohjois-savolaisista kummitustarinoista. (..)

Projektin vaiheisiin on kuulunut tarinoiden kerääminen, tapahtumapaikkojen dokumentointi ja kummitushahmojen visualisointi sekä näiden työstäminen taiteelliseksi kokonaisuudeksi, joka tähtää lopulta valmistumisen jälkeen valokuvanäyttelyyn. (Esipuhe, Tuire Kurikka)

    *    *    *

VALOKUVAT OLIVAT ESILLÄ LAPINLAHDEN TAIDEMUSEON "KUMMITUSTARINOITA" -VALOKUVANÄYTTELYSSÄ 12.10.2012 – 16.12.2012

    *     *     *

Sattumalta löytämäni Novia ammattikorkeakoulun (Uusikaarlepyy) Valokuvauslinjan opinnäytetyö on kiinnostava. Olen vasta silmäillyt työn läpi, mutta ajatus kummitusjuttujen visualisoinnista ei ole ollenkaan huono, sillä kerrontatilanne itsessään on myös visuaalinen tilanne, joka usein vielä tapahtuu paikalla johon tarina sijoittuu.

Itseasiassa vasta viime viikolla luonnostelin kaupunginkirjaston ylläpitämään Virtuaalipolku.fi -palveluun Hämeenlinnan seudulle reittejä paikkoihin, joissa Arvi -paikallistietokantaan talletettujen  lehtikirjoitusten mukaan on kummitellut. Virtuaalipolku.fi  -palveluun on mahdollista periaatteessa kenen tahansa suunnitella itse ideoimiaan reittejä. Videoklipsit ja valokuvat sopivat hyvin reittien varsille. - Joten Tuire Kurikan opinnäyte tarjoaa yhden mahdollisen tavan toteuttaa kummitusjuttujen kuvitus. Yhtä hyvin toteutus voi olla esimerkiksi sellainenkin, että kummittelutilanne on esimerkiksi jotenkin lavastettu, tarina käsikirjoitettu ja sitten kuvattu 20-30 sekunnin videoklipsiin, vaikka vain tavallisella kännykkäkameralla tms.

    *    *    *

Jokin näissä kummitustarinoissa nykyihmistä tuntuu vielä kiinnostavan, sillä tämä Pohjois-Savon tarinoista tehty kokoelma ei ole ainutlaatuinen 2000 -luvulla. Pienkustantaja Haamu-kustannus on julkaissut viime vuosina kaksi Tiina Hietikko-Hautalan kokoelmaa Pohjanmaalla haahuilevista kummituksista "Aaveiden Pohjanmaa – Kummitustarinoita mailta ja meriltä" (2013) ja "Aaveiden kaupunki – Kummitustarinoita Vaasasta" (2009). Lisäksi Sami Aaltonen on laajasti kartoittanut pääkaupunkiseudun "Aavetaloja" (2002) ja niihin liittyviä tarinoita.

Tietokirjojen ohella kaunokirjallisuudesta löytyy koko joukko samaan aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Kaiken kukkuraksi Jukka Sarjala on kartoittanut tällaista Suomessa tehtyä fiktiota kirjassa "Salonkien aaveet. Varhaisin kauhuromantiikka Suomen kirjallisuudessa" (2007). Kauhuromantiikan kuuluisin kirja Anne Radcliffen "The Mysteries of Udolpho" [1794] ilmestyi kuluvana vuonna Suomeksi ja Zachrias Topeliuksen kauhuromanttiset tarinat ilmestyivät myös ensimmäistä kertaa kokoelmana "Morsian ja muita kauhunovelleja" (2014).

    *    *    *

Tuire Kurikan kaksi ensimmäistä - tavalla tai toisella - keräämää tai SKS:n kansanrunousarkistosta löytymää kummitustarinaa ovat tavallisia, hyvin lyhyitä memoraatteja. Ihmiset ovat toisin sanoen kertoneet omista kokemuksistaan ja tulkinnoistaan, mitkä Kurikka on kuvittanut.

Kansainvälisestikin tavallisia tarinoita ovat sellaiset, joissa talon entiset asukkaat alkavat syystä tai toisesta kummitella nykyisille asukkaille. Tällaiset kokemukset ovat esimerkiksi suomalaisten kansanuskomusten ja -uskonnon pohjalla, minkä päälle on sitten rakentunut aikojen kuluessa erilaisia jumalakeskeisiä uskontoja kuten kristinusko variaatioineen ja (poliittisia) ideologioita kuten nationalismi ja sosialismi.

"Kummitustarinoita" (2011) -opinnäytteen ensimmäinen tarina kertoo nuoresta naisesta joka on hirttäytynyt yläkertaan menevien rappusten - ilmeisesti portaiden alla - olevaan komeroon. Naisen nimikin tiedetään, hän on Matilda, joka sydänsurujen takia otti hengen itseltään.

Kurikka kertoo, että tässä Kesäkoti-nimisessä paikassa, jossa järjestetään rippileirejä, ainakin leirien aikaan on kummitellut. Tavallista tällaisissa tarinoissa on, että aaveen kuullaan kävelevän portaita ylös, mutta harvoin kukaan näkee mitään. Kirjoittaja ei kerro millaisia teinien kokemukset tarkalleen ottaen olivat olleet, mutta luultavasti portaikosta ja komerosta oli kuulunut ääniä. Ilman äänihavaintoja ei tietysti voi olla kummituksia, sillä äänet ovat läsnäolo-tuntemusten lisäksi todisteita esimerkiksi Matildan olemassaolosta.

Miten Tuire Kurikka on sitten kuvittanut tämän tarinan? Kuvassa on ilmeisesti nuori nainen, mutta hänen kasvojaan ja päätään ei näy sillä ne on rajattu puolilähikuvan ulkopuolelle. Nainenhan oli hirttäytynyt. Hän on myös pukeutunut mustiin, mikä on länsimaissa surun väri. Hänellä on kädessään avain, mikä kenties on kaapin avain tai ehkä se symboloi avainta sydämeen tai yleisemmin onneen. Nainen on läpikuultava niin kuin haamun odottaa olevankin. Hän on ikään kuin sulautunut talon ulkopuolella olevaan luontoon, koivumetsään, jossa vainaja kenties suurimman osan ajastaan vaeltaa silloin kuin ei kummittele eläville. Keskivartalossa on varjoja talon ikkunoista, mikä tekee mystisen vaikutelman, koska nainen kuitenkin katselee kuvassa ulos talosta.

Kun tarinan on kuullut, on helppo kuvitella, miten kuva kertoo samaa tarinaa. Toisinpäin asetelma ei kuitenkaan toimi: kuva itsessään ei kerro koko tarinaa vaan se edellyttäisi kuvasarjan.

    *    *    *

Myös toinen tarina on lyhyt, hyvin lyhyt ja lainaan sen tähän kokonaan niin kuin Tiina Kurikka on sen kuulemansa perusteella dokumentoinut:

"Purhonniemellä olleet kalamiehet ovat talviaikaan nähneet vastarannalla tulet, aivan kuin joku olisi nuotiolla. Kalastajat ovat menneet paikan päälle katsomaan, mutta perille päästyään olivat huomanneet ettei lumessa ole mitään jälkiä nuotiosta eikä ihmisistä." - Purhontie, Pelonniemi, Riistavesi

Tällaiset tarinat ovat kansanperinteessä tavallisia eri aikoina. Ihmiset ovat nähneet erilaisia tulia ja valon heijastuksia, joille on annettu monenlaisia tietoonperustuvia ja muita selityksiä. Luultavasti tällekin valoilmiölle on mitä luonnollisin selitys - tai sitten ei.

Ihmisen mieli pystyy tuottamaan mielensisäisiä kokemuksia, harhoja, ja ehkä tässä tapauksessa kalastajat ovat pikkupojasta saakka kuulleet tarinoita tulista, ja ovat alkaneet niitä itsekin nähdä sopivassa tilanteessa ja sillä tavoin siirtävät perinnettä eteenpäin.

Tiina Kurikan kuva joka liittyy tähän tarinaan tuntuu äärimmilleen liioitellulta, enkä tiedä miksi hän on päätynyt tällaiseen ratkaisuun. Todellisuudessa nuotion loimotus tuskin on näyttänyt siltä, miksi Kurikka sen kuvaa valtavana metsäpalona tms. Kuva sinänsä on ehkä hienosti manipuloitu valokuva, mutta se on kaukana alkuperäisestä tarinasta ja sen maailmasta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti