perjantai 22. elokuuta 2014

Perttula (toim.): "Ravatti rutussa. Tosi valheita elävästä elämästä" (1998)

Oletko kuullut laihdutuspillereistä, joiden sisällä on elävä lapamadon toukka? Tai hammasrautaisten rakastavaisten tosi pitkästä suudelmasta?

Kaupunkitarina kertoo tapahtumasta, joka on vastikään aivan varmasti sattunut jollekulle tuttavan tuttavalle. Näitä hirveyksillä ilkamoivia legendoja kerrotaan joka puolella maapalloa - ja aina yhtä tosissaan.

"Ravatti rutussa" (1998) -kokoelmassa on yli 200 tosi valhetta ihmisiä kaikkialla kiinnostavista ja kuohuttavista aiheista. Jo pitkään Suomea kiertäneiden tarinoiden lisäksi mukana on juttuja, joita ei ole ennen täällä kuultu. (Takakansi)

     *     *     *

Suomalaiset nykytarinoiden kokoelmat ovat valitettavan heikkotasoisia, mistä tämä kirja on hyvä esimerkki. Itse tarinoissa ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta toisin kuin ulkomaisissa vastineissaan, näissä kirjoissa ei kerrota, itse tarinoiden tarinaa. Toisin sanoen jää täysin uskonvaraiseksi asiaksi se, että kyse on todella urbaanilegendoista. Esimerkiksi tämä Pirkko-Liisa Perttulan "Ravatti rutussa" (1998) on ennemmin vitsikokoelma kuin kokoelma kaupunkitarinoita, toisin kuin takakannessa luvataan.

Monet tarinoista on lisäksi puristettu kokoon sillä tavoin, ettei niitä kaikki enää tunnista alkuperäisiksi tarinoiksi vaan niistä - todellakin - on tullut vain halpoja vitsejä aivottomille suomalaisille kuluttajille.

    *     *     *

Takakannen kuvauksen perusteella herää kysymys: mitä tarinoita ei ole täällä ennen kuultu? Mistä kokoelman toimittaja tietää, ettei niitä ole aiemmin kuultu? Tällaiseen perustavanlaatuiseen kysymykseen kirja ei anna vastausta. Ilmeisesti Perttula viittaa Leea Virtasen julkaisemiin kirjoihin. "Apua! Maksa ryömii" (1996) -kirjan johdannossa todetaan, että tunnettuja nykytarinoita oli tuolloin noin 250 kappaletta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti