maanantai 25. elokuuta 2014

Raittila: "Suljettu puutarha - intohimon tarinoita Raamatusta" (2002)

Eeva poimii mansikkaa Suonenjoella, Rebecca odottaa elämänsä miestä Stockmannin kultakala-altaalla ja naapurin it-insinööri katselee parvekkeella rajatonta rusketusta hankkivaa Batsebaa.

"Raamatun" naiset kävelevät Aleksilla ja kiipeävät tunturiin kirjassa, joka hakee oikeutta pienille tytöille, joilta jäävät leikit kesken, synnyttäjille ja lapsettomille, naisille, jotka eivät voi kasvaa mittaansa, ja joita miehet esineellistävät ja käyttävät hyväkseen. Ne, jotka ovat päässeet maistamaan elämänpuusta, näyttävät toisille, miten ennen hedelmää on opittava kukkimaan.  (Takakansi)

     *      *      *

Pidän kirjan ideasta. Kaisa Raittila ehkä tahattomasti "Suljettu puutarha - intohimon tarinoita Raamatusta" (2002) tarinoillaan osoittaa "Raamatun" tarinoiden tyhjyyden tämän päivän ihmisen kannalta.

"Raamatun" realistiset tarinat jopa 5000 vuoden takaa juutalaisten menneisyydestä eivät todellakaan istu 2000-luvulle. Silti niiden tyhjää kuorta, muotoa voi käyttää sillä tavoin hyväkseen, kun Raittila sen tekee.

Viimeisen jääkauden viimeinen vaihe päättyi samoihin aikoin, kun maailma 'luotiin'. Johdonmukaista ja se sitoo tarinat alkamaan tietystä menneisyyden ajankohdasta, jonne on sijoitettu ensimmäinen tarina ensimmäisestä myyttisestä naisesta Eevasta. Jostain syystä Raittila on kuitenkin unohtanut hänen huonomaineisen sisarensa Lilithin jonnekin.

     *      *      *

Raittila etenee "Raamatun" kronologian mukaan ja tuo suomalaiseen arkeen ja nykypäivään em. kirjan naisia. Naiset ovat yhtä tyhjiä kuin esikuvansa. He eivät ole juuri millään tavalla kiinnostavia ja tekevät ja toistavat samoja asioita kuin esikuvansa. Ja juuri siksi, että hahmot eivät ole mitään, he ovat kiinnostavia kaikessa olemattomuudessaan, haamuina.

Eevan kirjailija on sijoittanut Suonenjoen mansikkakarnevaaleille satunnaisen vuoden heinäkuulle. Kertoja tuntee Eevan ja kertoo hänestä. Hän on tavallinen nainen, joka on jostain syystä kotoisin Kothlanjärveltä. Yhtä hyvin hän tietysti voisi olla kotoisin mistä tahansa uskottavalta tuntuvasta paikasta, vaikka Korvatunturilta.

Eeva on tullut Suonenjoella marjoja poimimaan niin kuin kertojakin, joka kutsuu itseään Käärmeeksi (ja hänen siskonsa Lilithän oli juuri se jota pidettiin tuona Käärmeenä). Eeva ei ole kovin halukas keskustelemaan, mutta toteaa jossain vaiheessa, ettei kertoja ole Käärme. Elämä on, ja se pakottaa maistamaan itseään.

Eevasta paljastuu vain joitain satunnaisia tietoja kuten että hän on kaunis ja päässyt Helsingin yliopistoon huonosta kielitaidostaan huolimatta opiskelemaan historiaa. Paljon muuta hänestä ei sitten kerrotakaan. Vihjataan, että hän on ehkä hankkinut lisätuloja mansikanpoiminnan lisäksi myymällä itseään.

     *      *      *

Yksi kirjan naisista yllätyksettömästi on Batsheba, joka opiskeli Tampereen teknillisessä korkeakoulussa, missä tapasi myös Urian. Daavidiin hän tutustui Ikaalisissa ollessaan täydennyskoulutuksessa. Asetelma on sama kuin alkuperäisessä tarinassa, eikä tämä moderni tarina tuo ainakaan mitään uutta. Siis kyse on tässäkin tapauksessa tyhjästä muodosta, 3-draamasta.

Historian annetaan mielikuvituksettomasti toistaa itseään. Ikään kuin se mikä tapahtui 3000 eaa voisi tapahtua samalla tavoin tänä päivänä. Niinhän ei tietysti ole, eihän?

TOIVOISINKIN ETTÄ JOKU TEKISI VASTAAVANLAISEN KIRJAN, MUTTA KERTOISI TARINAT NS. ANTITARINOINA (vrt. folkloristit esim. Linda Dégh). Tämähän osoittaisi sen, että alkuperäisiä tarinoita ei tarvita enää mihinkään. Mikä puolestaan käytännössä merkitsisi sitä, ettei kenenkään ajattelevan ja älyllisen ihmisen tarvitse enää tarttua "Raamattuun" (tai "Koraaniin" tms). Käytännössä tarinat osoittaisivat, ettei esimerkiksi moraalilla ja "Raamatun" tarinoilla ole mitään tekemistä toistensa kanssa, ainakaan enää 2000 -luvulla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti