tiistai 12. elokuuta 2014

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 341: "Voiko tekokäsi olla tarinan ytimessä? Osa 4"

Kuten edellä totesin: suurin osa legendoista, kun niitä alkaa pohtia, osoittautuu epäuskottaviksi. Silti suurin osa ihmisistä ei pysähdy miettimään niitä vaan uskoo totena kerrottuja - ja luotettavista lähteistä kuultuja - tarinoita sokeasti.

Ei ole sattumaa, että Linda Dégh vertaa nykytarinoiden kertomista tuomioistuinprosessiin, jossa todistajien kautta etsitään syyllistä. Aihetodisteiden ja todistajanlausuntojen varaan rakentuva prosessi on yhtä mielivaltainen ja uskottava kuin urbaanilegenda.

Uskottavasti ja vakuuttavasti tarinansa kertova todistaja saa mustan näyttämään valkoiselta, ja kun punnitaan sanaa sanaa vastaan lopputulos on mielivaltainen. Jos vastapuoli ei edes yritä puolustaa tai pysty puolustamaan itseään, prosessi on tietysti täysi farssi ja mekanismi johtaa outoihin ratkaisuihin.

     *     *     *

Jan Harold Brunvandilla on "Encyclopedia of urban legends" (2002) -kirjassa lyhyt artikkeli 'The Hook' (Koukkukäsi), jossa hän listaa muutamia tähän tarinaan liittyviä epämääräisyyksiä.

1. Koko lähtökohta, ajatus koukkukätisestä miehestä, on järjetön. Ei ole mitenkään mahdollista, että mielisairaalasta tai vankilasta pakenee potilas / vanki, jolla on vaarallinen teräksestä tehty koukkukäsi oman kätensä paikalla.  - Toisinpäin ajateltuna tarinan luoma mielikuva ihmispedosta tai -hirviöstä on juuri sellainen kuin se on aina ollut perinteisissä uskomustarinoissa! Taruolennot ovat vain korvautuneet ihmisillä.

2. Autonoven avaaminen pimeässä metsässä koukkukädellä - juuri ennen kuin nuori mies painaa kaasua ja kiihdyttää paikalta pois. Tilanne ei varmasti olisi mennyt yhtä huomaamattomasti kuin tarinassa. Sitä paitsi: miksi hän ei käyttänyt avatessaan ovea toista tervettä kättään?

3. Samaan aikaan kun radion kuuluttaja lukee tiedotetta, mies on - juuri sillä hetkellä - auton oven takana? Hän oli juuri karannut läheisestä vankilasta / sairaalasta, ja ehtinyt sopivasti auton luokse.

Jne. Jokainen kohta tarinassa hieman horjuu, silti 50- ja 60-luvuilla teinit todella uskoivat, että tarina on totta (tai mahdollisesti totta) ja se levisi kulovalkean tavoin.

      *      *      *

Miksi tarinaa kuitenkin on pidetty kiinnostavana ja uskottavana - ja ennen muuta koukuttavana? Mary Diane Cantrell on listannut muutaman piirteen, jotka löytyvät helposti leviävästä tarinasta.

1. tieto joka kohteesta on annettu on negatiivista. Tämä helpottaa tiedon leviämistä. Positiivinen tieto esim. mielisairaasta miehestä tuskin kiinnostaa ketään tai se että mies olisi saapunut paikalle vasta, kun pari oli jo ehtinyt harrastaa seksiä.

2. tarinassa on jotain, joka on totta ja jotain joka ei ole, mutta lukija / kuulija ei voi olla täysin varma. Hänen on vain uskottava. Totta on (lähes kaikki) se, mitä lehdissä on kerrottu siitä, mitä kaikkea kuhertelupaikoissa on tapahtunut.

3. tarina herättää voimakkaan tunteen tai tunteita. 'Koukkukäsi' herättää pelon- ja kauhuntunteita. Tosin eri ihmisissä ja tilanteissa tunteet ovat erilaisia. Jotain tarina voi huvittaa ja hän pitää sitä vitsinä. Jotain tarina taas voi kiihottaa seksuaalisesti tai jollain muulla tavoin antaa mielihyvän tunteita jne.

4. tärkeää myös on, että tarina sopii kuin nakutettu omaan maailmakuvaan ja vahvistaa sitä esim. mielikuvaa siitä, miten kaikki miehet haluavat vain seksiä.

Déghin 'feministisestä' näkökulmasta tarkasteltuna paha saa palkkansa, kun koukkukätinen mies menettää kätensä. Tosin on miehestä tytölle myös hyötyä, sillä hän välttää seksin harjoittamisen pojan kanssa - edellyttäen tietysti, ettei hän halunnut seksiä.

Totta on että syrjäisillä kuhertelupaikoilla pareja ahdisteltiin aikana, jolloin avioliiton ulkopuolinen seksi oli tabu ja Los Angelesissa kaksi tyttöä joutui ottamaan suihin ahdistelijalta, joka tuomittiin teoistaan kuolemaan (!).

Tarina herättää voimakkaita tunteita, ehkei aikuisissa, mutta teineissä, joilla ei vielä ole seksikokemuksia tai niitä on vähän. Tarinan kertominen oli itsessään ja kapinallinen teko, joka saattoi kertomistilanteessa kääntää tarinan merkityksen päälaelleen - ja esim. edistää pojan pyrkimyksiä päästä sukupuoliyhteyteen tytön kanssa.

      *      *      *

Siitä miten tarinat leviävät on tehty myös kokeellista tutkimusta. Jean E. Fox Tree & Mary Susan Weldon selvittivät suhteellisen yksinkertaisella kokeella, mitkä tekijät vaikuttavat nykytarinoiden leviämiseen. Tekijät jotka nousivat esiin olivat samoja kuin Cantrellilla, joka oli vertaillut pelkkiä tekstejä keskenään.

Manipuloimalla tarinan yksityiskohtia (details) ja konteksteja Fox & Weldon saivat selville, että tarinassa tuli olla detaljeja ja tietoa kontekstista sen uskottavuuden takia. Liikaa tällaisia tietoja ei kuitenkaan saanut olla, sillä se ehkäisi tarinan leviämistä. Tarina ei ollut tällöin enää hyvä tarinana kerrottavaksi eteenpäin!

Löytö on mielenkiintoinen - ja saman päätelmän voi tehdä tarinoista itsestäänkin esimerkiksi 'Koukkukädestä'. Ne joihin tarinat uppoavat ja jotka kertovat niitä eteenpäin ovat siis ennemmin kiinnostuneita itse tarinoista kuin niiden todellisista ihmisistä ja heidän kohtaloistaan.

Ne jotka tarinoita levittivät myös suhtautuvat suhteellisen kritiikittömästi tarinoihin. Ne jotka jäivät miettimään niitä, huomasivat niiden puutteet tms. Allport & Postman kiinnittivät samaan ilmiöön huomiota klassisessa huhuja (rumors) käsittelevässä tutkimuksessaan. Kriittisyys on heidän mukaansa kääntäen verrannollinen suhteessa huhun leviämiseen.

Allport ja Postman eivät omissa analyyseissään ottaneet huomioon tunteiden (pelko, viha) tärkeää merkitystä huhujen / tarinoiden leviämisessä. Lisäksi he yliarvioivat (oikean) tiedon merkityksen huhujen muodostuksessa.

Linda Dégh oli kirjassaan "Legend and belief" erityisen huolissaan siitä, miten esimerkiksi tuomioistuinten toiminnassa hyvät ja uskottavat tarinat olivat tärkeämpiä kuin miten asiat todellisuudessa olivat. Sama koski myös nykytarinoita. Käytännössähän tämä on tarkoittanut mm. sitä, että esimerkiksi mustan miehen puheet  ei ole olleet aina samanarvoisessa asemassa esimerkiksi tuomioistuimessa valkoisen naisen todistusten kanssa.

'Koukkukättä' edeltävä tarina isosta mustasta miehestä, joka sängyn alta uhkaa vaaleita neitsykäisiä ei ole ollut pelkkää legendaa vaan osa uskomusjärjestelmää, minkä mukaan on myös tehty ratkaisuja ja toimittu.

      *      *      *

Vaikka olen kirjoittanut jo neljä bloggausta yhdestä ja samasta aiheesta, tärkeimmät asiat ovat vielä käsittelemättä: 1) itse tarina ja 2) sen kerronnan lukuisat kontekstit, mitkä kietoutuvat toisiinsa. Lopulta kyse on tarinan 3) vastaanottajasta ja miten hän mielessään käsittelee tarinan ja minkä merkityksen hän sille antaa ja päättääkö jatkaa tarinan levittämistä jollain tavalla sopivassa tilanteessa eteenpäin.

Koko kysymyksen siitä mikä on nykytarina tekee äärimmäisen kiinnostavaksi se, ettei kukaan ole varta vasten kirjoittanut tarinaa (= tekijyys). Myöhemmin ehkä tarinaa on levitetty painettuna (= tekijän synty), mutta alun perin tarina on levinnyt ihmiseltä ihmiselle siten, että sitä on eri tilanteissa kerrottu toisille.

Tekijyys ei ole sinänsä olennainen asia ja esimerkiksi kerrontatilanteessa samaa tarinaa voi kertoa useampikin henkilö samaan aikaan esimerkiksi keskisenä dialogina, mikä voi tarkoittaa sitä, että tarinaa palautellaan mieliin, eikä kerronta etene loogisesti alusta loppuun vaan sen mukaan miten mielessä oleva 'Koukkukäsi' palautuu mieleen.

Koska tarinaa ei tarvitse kertoo täydellisenä - tai sen osien ei tarvitse edetä tietyssä järjestyksessä -, herättää se tietysti kysymyksen siitä, milloin esimerkiksi 'Koukkukäsi' on vielä 'Koukkukäsi'.

      *      *      *

Koska nykytarinat ovat tarinoita, ne erottaa esimerkiksi huhuista se, että tarinalla on tietty tunnistettava rakenteensa. Tietysti on mahdollista, että kerrontatilanteessa tarina hajoaa jopa niin, ettei se ole enää tunnistettavissa esimerkiksi 'Koukkukäden' variantiksi tai edes tarinaksi.

Koukkukättä tai koukkumaisen tekokäden motiivia on käytetty myös muissa vähemmän tunnetuissa tarinoissa, joten pelkästään se ei riitä tekemään tarinasta tunnistettavaa.

Yksi tapa tunnistaa tarina on, etsiä sen käänne, jollainen kaikista tarinoita löytyy. 'Koukkukäden' käänne tapahtuu, kun autoradiosta kuului tiedotus siitä, miten vankilasta / sairaalasta on karannut vaarallinen mies. Tunnelma autossa hiipui tytön reaktioiden takia vähitellen kokonaan.

Tarinan eri varianteissa käänne tapahtuu hieman eri aikaan, mutta kaikille on yhteistä se, että tyttö haluaa palata takaisin kotiinsa mahdollisimman pian. Mielihyvän tunteet (ja ekstaasin odotus), joita tilanteessa on, muuttuvat pelon (ja jopa kauhun) tunteeksi.

Lopun yllätys eli se, että tekokäsi löytyy roikkumasta auton ovenkahvasta, on sekin eräänlainen deus ex machina -tyyppinen käänne eli kuin tyhjästä tapahtuu jotain ihmeellistä ja selittämätöntä, millaisia käytettiin mm. antiikin joissain tragedioissa. Kun koukkukäsi tarina menetti vuosikymmenten varrella uskottavuuttaan ja ajankohtaisuuttaan, tästä elementistä tuli sopiva tapa pelotella kuulijoita tarinan lopuksi.

Jotkut ovat nähneet 'Koukkukäden' aina jotenki humoristisena tarinana, jota ei voi ottaa kovin vakavasti. Erilaisten, sanoisinko, tunnekeskusten aktivoituminen on sitä, miten eri kertojat / kuulijat kehystävät (framing) tarinan eri tavoin. Jos kertoja näkee 'Koukkukäden' humoristisena, hän välittää myös kuuntelijoilleen tarinan tässä valossa.

Kehystäminen on siinä mielessä kiinnostava seikka, että yhtä ja samaa tarinan varianttia voidaan kertoa eri rekistereissä. Eli tarina on niin kuin se luetaan! Ja itseasiassa: tarina saa lopullisen muotonsa vasta kertomisen / luennan aikana - ja aivan vihoviimeisen tulkinnan antaa kuuntelija / lukija. Tai tarkalleen ottaen, miten hän vuorostaan kertoo tarinaa eteenpäin - vai kertooko...

Kerrontatilanne mutkistuu entisestään, kun otetaan huomioon tarkka tilanne, jossa tarina kerrotaan. Esimerkiksi samassakin nuorten alakulttuurissa sama tarina voi saada erilaisia painotuksia. Väsyneenä, mielenkuohun vallassa, juopuneena ym. saman tarinan luultavasti kertoo hieman eri tavalla, minkä lisäksi jokainen kerrontatilanne normaalissakin mielentilassa on aina erilainen. Vain ammattinäyttelijä ja hyvä tarinankertoja pystyy kertomaan tarinoita koko ajan samalla tavoin, mutta myös halutessaan muuttamaan esitystään.

      *      *      *

Bill Ellis toteaa, että esimerkiksi Japanissa tarinan kertominen voi liittyyä riskejä ottavaan nuorten alakulttuuriin. Tällöin tarina ennemminkin kiihottaa  ja ruokkii aggressiivista käyttäytymistä kuin pelottaa ja voi toimia mallina omassa toiminnassa.

Teinien ja nuorten kulttuureihin kuuluu myös se, että tällaisia tarinoita kerrotaan itse tapahtumapaikoilla (legend tripping), jonne esimerkiksi 'Koukkukäsi' tai sen variantti sijoittuu.

Tarinat kerrotaan muun puheen ja tekemisen lomassa, ja niistä helposti tulee tällöin käyttäytymistä ohjaavia malleja, mikä voi aiheuttaa monenlaisia ongelmia. Nuoret voivat esimerkiksi lähteä vaikkapa asein varustautuneena metsästämään koukkukäsiä! Tai tarinat yksinkertaisesti toimivat jonkinlaisia viettelyn keinoina autossa, sen sijaan että niiden varoittava ja moraalia korostava puoli korostuvat.

JATKUU...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti