torstai 14. elokuuta 2014

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 342: "Voiko tekokäsi olla tarinan ytimessä? Osa 5"

Tarinoita on mahdollista eritellä monin tavoin esimerkiksi sillä tavoin kuin kirjoittajat sen tekevät. Yksi jo aiemmin blogissa esitetty Mark Barberin kirjoittama versio 'Koukkukädestä' vuodelta 2010 on tällainen:

Nuoripari ajaa autolla etäiseen kuhertelupaikkaan, [SIIRTYMÄ] 
kun radion uutiskatsaus katkaisee musiikin. Uutistenlukija kertoo , että vaarallinen sarjamurhaaja on paennut paikallisesta vankilasta. [1. KÄÄNNE - YLLÄTTÄVÄ TIETO]
Ihmisiä kehotetaan pysymään sisällä ja menemään ulos vain jos se on ehdottoman välttämätöntä.  Radiokuuluttaja sanoo myös, että tappaja on helposti tunnistettavista kädestä, jossa on koukku. Tyttö katsoo huolestuneena poikaystäväänsä ja sanoo olevansa peloissaan ja haluavansa kotiin. Poika toteaa kuitenkin kylmän rauhallisesti, ettei ole mitään pelättävää, hän kyllä suojelee tyttöä. Tyttö rauhoittuu ja he saapuvat kuhertelupaikkaansa.

 Juuri kun he ovat pääsemässä itse asiaan, tyttö kuulee läheisestä metsästä outoja ääniä ja alkaa pelätä. Hän vetoaa poikaan ja pyytää poikaystävää viemään hänet kotiin, mutta poika on haluton ja haraa vastaan. Tyttö ei kuitenkaan anna periksi [SUURI KÄÄNNE]
- ja poikaystävä käynnistää tuhautuneena auton ja painaa kaasun pohjaan. [RATKAISU]

Matkan jälkeen kumpikaan ei puhu mitään.He saapuvat tytön kotitalolle, ja poika nousee autosta avatakseen apukuljettajan puoleisen oven.  [SIIRTYMÄ TAKAISIN]
Samassa poika jähmettyy paikoilleen ja muuttuu kasvoiltaan kalman kalpeaksi ja pyörtyy. [3. KÄÄNNE - MUUTOS TUNTEISSA]  
Tyttöystävä tulee nopeasti ulos autosta katsoakseen, mitä pojalle on oikein tapahtunut. Kun tyttö sulkee auton oven, hän kuulee kolauksen ja kääntyy ympäri. Tällöin hän huomaa auton oveen tarttuneen verisen koukkukäden, joka heiluu edestakaisin. [4. KÄÄNNE - YLLÄTTÄVÄ NÄKY, LOPPU]

     *     *      *

Barberin alun perin suullisen tai suullisten versioiden pohjalta tekemä (ideaalinen) teksti on paranneltu versio siitä, mitä se on suullisesti esitettynä. Käänteitä on paljon, mutta toisella tavalla rakennettuna kahdellakin olisi selvitty eli suurella käänteellä ja lopun yllätyksellä. Ja tarkalleen ottaen itse tarina ei olisi tarvinnut kuin yhden käänteen. Koukkukäden löytyminen ovenkahvasta alleviivaa tarinan (1) varoittavaa, moraalista opetusta. Sama käänne mahdollistaa myös sen, että tarinaa voi käyttää (2) pelottelutarinana tilanteessa, jossa itse tarinaa ei enää pidetä kovin uskottavana.
 .
Tarina on rakenteensa takia (= siirtymät)  myös ihanteellinen (3) luettavaksi kuhertelupaikalla / -paikoilla (legend trip), jossa on tapahtunut tai väitetään tapahtuneen joitain ikävää tai hirveää. 'Koukkukättä' on siis käytetty mm. siten, että joukko nuoria on ajanut johonkin kuhertelemaan ja paikan päällä joku on lukenut pelottavan tarinan tai tarinoita, mikä on toiminut kiihotusta lisäävänä tekijänä tilanteessa.

Nykylukijalla tarina tuntuu tavanomaiselta, mutta on syytä muistaa, että siitä on olemassa myös arkaaisia, agraariversioita. Modernin yhteiskunnan tarinaksi tarinan tekevät punaisella merkityt elementit, joita ilman nykytarina ei toimi. - Keskeistä on, että on auto, jolla on mahdollista nopeasti siirtyä kauaksi kotoa. Ennen vankila- ja mielisairaalainstituutioiden perustamista tällaista karkaamista ei olisi voinut tapahtua. Ja kuvatut tekokädet liittyvät nekin modernniin, 1. maailmansodan jälkeiseen aikaan, jolloin proteesit otettiin laajamittaisesti käyttöön.

Kerrotussa tarinan versiossa korostuu tytön rooli. Hän aluksi luottaa siihen, mitä poika sanoo - ja hetken kuluttua menettää luottamuksensa. Useissa varianteissa asetelma on ambivalentimpi. - Tätäkin tarinan versiota on mahdollista suullisesti kerrottuna 'lihottaa'. Tavallista on kuvailla tarkkaan tai tarkemmin sitä, mitä autossa ehtii tapahtua ennen kuin nuorten toiminta keskeytyy.

Silmiinpistävää on myös se, että kaikki tarkat paikkatiedot puuttuvat, mikä suullisesti kerrottuna on aina mukana, mikä tietysti olennaisesti lisää kerronnan uskottavuutta.

     *     *      *

Kun tarinan rakennetta tarkastelee lähemmin, voi siitä tehdä monta havaintoa piirteistä, jotka ovat tyypillisiä nykytarinoille. Ensiksi tarina on suoraan kerrottu, realistinen tarina. Mitään varsinaista kertojaa ei ole vaan tarinaa tulee ikään kuin maagisesti tyhjästä, kaikkitietävän kertojan kertomana. Ja se on tarkoitettu kenelle tahansa, kenelle tahansa tarinaa sitten kerrotaankin.

Päähenkilönä on tyttö ja poika. Aluksi poika vaikuttaa keskeisemmältä henkilöltä kuin tyttö, mutta käänteen aikana tapahtuu rytminvaihdos. Tyttö ottaa aloitteen käsiinsä, ja poika ei voi muuta kuin seurata tytön ajatuksenjuoksua  ja tunteidenkulkua.

Kun tässä tarinan variantissa poika lopussa vielä pyörtyy, alleviivaa se pojan heikkoutta suhteessa tyttöön. Muutenkin tarinaa, niin kuin aiemmin olen todennut, on pidetty 'feministisenä' tai naisnäkökulmasta kerrottuna. Mike Barber on ottanut tämän omassa kirjoitetussa variantissaan huomioon.

Tytön ja pojan lisäksi  tarinassa on yksikätinen mies ja radiokuuluttaja. Monissa 50-luvun teinitarinoissa oli tällaisia ulkopuolelta tulevia, varoittelevia aikuisen tai ehkä ennemmin vanhempien ääniä. Vanhemmat varoittelivat kasvottomista miehistä tarkemmin määrittelemättä mistä oikein oli kyse.

Tyypillistä vanhoille ja uusille legendoille on, että niiden henkilöitä ei juuri kuvata. Siihen tarinat ovat liian lyhyitä. Henkilöistä täytyy tehdä päätelmiä vain vähäisten viitteiden tietojen perusteilla. 50-luvulla tiedettiin tarkkaan millaisia nuoret olivat, jotka ajoivat autoilla kuhertelupaikoille. 60-luvulla tilanne oli hieman toinen - ja mitä kauemmaksi ajassa edetään, mielikuvat nuorista ovat toisenlaisia.

Moderneille kaunokirjallisille teksteille tyypillisiä takaumia ja ennakointeja ei nykytarinoista löydy, joten siinäkin mielessä ne ovat suoraa jatkoa vanhoille kansantarinoille. Tarinoissa eletään kuvattua hetkeä nykyisyydessä. Ajan myötä nykyisyys tietysti suhteellistuu. Se mikä oli 50-luvulla nykyisyyttä on tänä päivänä menneisyyttä.

     *     *      *

Tärkeää on, että nykytarinat - olivat ne sitten suullisesti tai kirjallisesti kerrottuja - alun perin ovat kerrottu ja vastaanotettu (pääsääntöisesti) totena. Vastaanottajat tietysti voivat poiketa toisistaan, mutta 'tartunnan' saaneet kertojat eivät epäile kertomuksen totuutta. He ovat siis suhteessa tarinaan ja sen ilmaisemiin asioihin eräänlaisia uskovaisia, mistä myös uskomustarina -nimitys tulee. Esimerkiksi Linda Dégh on korostanut, että hänen mielestään kaikki kansantarinat niin uudet kuin vanhat ovat uskomustarinoita.

JATKUU...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti