tiistai 30. syyskuuta 2014

RUNO ON VAPAA. Osa 220 "Sinä ja sinun varjosi"


Varjo

Analyyttisessä psykologiassa varjo viittaa
(1) persoonallisuuden tiedostamattomaan puoleen, jota tietoinen ego ei pysty tunnistamaan. Yksilöllä on taipumus kieltää ja jättää havaitsematta persoonallisuutensa tämä puoli, koska se tuo esiin kielteisiä puolia hänen persoonallisuudestaan tai
(2) varjo voi viitata myös siihen, että yksilö ei ole ollenkaan tietoinen persoonallisuutensa tästä puolesta.

Varjossa ovat kuitenkin myös myönteiset puolensa, jotka jäävät yksilöltä havaitsematta siinä missä kielteiset puoletkin varsinkin, jos hänellä on heikko itsetunto.

"Jokaisella on varjonsa", C.G. Jung kirjoittaa, "ja mitä vähemmän yksilö on tietoinen varjostaan, sitä synkempi ja voimakkaampi se on". Se saattaa osittain liittyä ihmisen primitiivisiin vaistoihin, jotka ovat lapsuudessa kadotettu.

Jungin mukaan myös varjo on vaistomainen ja irrationaalinen ja altis projektioille, jossa omat puutteet ja virheet nähdään muissa ihmisissä. Toisin sanoen toista ihmisistä syytetään esimerkiksi siitä, mitä on itse tehnyt. Projektiot haittaavat elämää, sillä ne kasvattavat kuilua todellisen maailman ja egon kuvitelmien välillä.

(Varjo. Wikipedia)

     *     *     *

Varjo ja 'Koukkukäsi'-tarinan tulkinta

William M. Clements ehdottaa, että nykytarinoita kuten 'Koukkukättä' (The Hook) voisi tutkia ja tulkita myös jungilaisen psykologian avulla. Hän ei vie omaa analyysiään kovin pitkälle, mutta hahmottelee asetelmaa.

Nykytarinan tekokätisen miehen on mahdollista nähdä symboloivan tarinan kertojan Varjoa. Tarinan kautta kertojan - ja miksei myös tarinan kuuntelijan - tiedostamaton siis saadaan tehtyä Egolle näkyväksi.

Ideana on, että yksilö prosessissa saa ainakin joiltain osin eheytettyä persoonallisuuttaan - Ego ja sen Varjo löytävät toisensa. Persoonallisuuden muut puolet ovat hieman samanlaiset kuin psykoanalyysissä. Anima / Animus viittaa vietteihin, Egon lisäksi on vielä eräänlaisen superego Vanha viisas mies / Maan äiti.

Tarinassa oma pahuus, moraalisten sääntöjen rikkominen tms, projisoituu keski-ikäiseen, vammaiseen, laitoksesta paenneeseen mieheen, joka uhkaa lähinnä nuoren naisen siveyttä. Tosiasiassahan on kyse siitä, että nuori nainen harkitsee yhdyntää autossa miehen kanssa, mutta Varjo keskeyttää kriittisellä hetkellä sen, mihin he ovat ryhtymässä.

Patologiseksi tilanne - jos Clementsin analyysiä jatkaisi hieman eteenpäin - muuttuu silloin, kun esimerkiksi tarinaa kuunnellut nuori nainen alkaa kuvitella, että heidän kuhertelupaikoissaan todella on tai voi olla heitä vaanivia vaarallisia miehiä ja muita mörköjä. (Ja poikaystäväkin on potentiaalinen raiskaaja.)

Nornaalissa tilanteessa, ilman projektiota, on Clementsin mukaan vielä kaksi tulkintavaihtoehtoa. Koukkukätinen mieshän menettää kätensä, minkä voi nähdä torjuntana. Niin nuori nainen kuin mieskään eivät ehkä ole saavuttaneet - ainakaan tarinassa - persoonallista eheyttä vaan yksilöllistyminen on vielä kesken. Tilanteen voi tulkita myös vastakkaisella tavalla: autoon kiinni jäänyt - ja sen sisään työntynyt - koukku on mahdollista nähdä loppuunvietynä eheytymisenä. 

(Journal of Popular Culture, 1987)

     _     _     _     _     _


V-RUNO

Katson auton ikkunan läpi sinua
     suoraan silmiin.

Hymyilen sinulle pimeydestä
     Myös sinä hymyilet

Kosketat jäykkää, hieman käyrää penistä

     avaat reitesi ja sujautat sen sisääsi

Aivan niin kuin olisit tehnyt niin aina.

     Sitten irrotan hitaasti koukkuni sinusta
           äännähdät nautinnosta ja sanot:
     " Jätä se vielä hetkeksi siihen..."

RUNO ON VAPAA. Osa 219 "Self Help - Oma apu, paras apu"

#17 UJOUS

Katse :
hymy :)
kosketus ;)

Katse :
hymy :)
kosketus ;)

Katse :
hymy :)
kosketus ;)

Oletko valmis?

Jouluna tavataan taas Katumantiellä!









Lähteitä:

Juha Ilmari Laine. Self help. 2012
Santa claustrophia. Snopes.com

maanantai 29. syyskuuta 2014

Corneau: "Intohimorikoksia" (2010)

Häikäilemätön naisjohtaja Christine palkkaa Isabellen assistentikseen, ja hän leikittelee nuoren naisen viattomuuden kustannuksella. Kun hänen suojattinsa ideat muuttuvat houkutteleveksi, Christine ottaa ne omiin nimiinsä. Mutta hän aliarvioi Isabellen kunnianhimon ja oveluuden - ja lopulta naisten yhteenottoa ei voi enää välttää. (IMDb)

"Love Crime" (2010) on ranskalainen psykologinen jännityselokuva, jonka tähtinä ovat Ludivine Sagnier ja Kristin Scott Thomas.  Elokuva on ohjaaja Alain Corneaun viimeinen elokuva ja se ilmestyi vasta hänen kuolemansa jälkeen. (Wikipedia)

     *      *      *

TÄNÄÄN YLE TEEMA KLO 21:50

     *      *      *

"Intohimorikoksia"ei ehkä ole kaikkein parhaimpia trillereitä, mutta jotain hyvin pohtimisen arvoista tähänkin tarinaan liittyy.

Nuori nainen lavastaa ensin itsensä syylliseksi murhaan - ja sitten purkaa lavastuksen. Nerokasta. Ai, että oliko hän murhaaja vai ei? Pitääkö tuohon vastata? Tietysti oli, vaan niin tuomarit kuin kaikki muutkin menivät vipuun. - Ja siinäpä koko länsimaisen oikeusjärjestelmän suurimpia ongelmia: esittämällä pääsee pitkälle. Ja jos on rahaa, varallisuutta ja suhteita vallan huipulle pääsee vielä pidemmälle. Pelottavaa, eikö totta? Niin on.

Tarina on kenties liian tiivis ja tiivistetty, eikä käsikirjoittajalla ole ollut kärsivällisyyttä tai halua kehittää tarinaa rauhassa, mutta elokuvassa on tietysti aina omat rajoitteensa kuten käytettävissä oleva aika ja budjetti.

       *      *      *

Ludivine Sagnier nuorena, lahjakkaana ja kunnianhimoisena virkanaisena Isabellena selviytyy rimaa hipoen vaativasta tehtävästään. Ja onnistuu vakuuttamaan katsojan siitä, että tämä kaikki on mahdollista. Riittävän nöyryytetty ihminen, varsinkin nuori aikuinen, on valmis ryhtymään mihin tahansa kostaakseen kohtelunsa.

Karismaattinen Kristin Scott Thomas selviää omasta roolistaan monikansallisen yhtiön johtajana Christinenä jonkin verran paremmin. Tosin hänen murhansa tuntuu varsin kovalta keinolta ratkaista naisten keskinen kiista. Mutta mitä NATO edellä, sitä muut perässä.

Elokuvan nimi niin alkuperäisenä kuin suomennettuna ei tunnu osuvan ihan kohteeseensa, sillä seksuaalinen intohimo on tässä tapauksessa toissijaista suhteessa muihin intohimoihin esimerkiksi vallanhaluun ja haluun alistaa toista.

       *      *      *

Kaikki alkaa siitä, kun Isabelle lopulta kyllästyy olemaan esinaisensa työrukkanen ja haluaa näyttää omistajille mihin hän pystyy. Hän siis tekee eräänlaisen oharin Christinelle, minkä Christine välittömästi kostaa - ja alkaa itse asiassa häiritä Isabellen työntekoa.

Tilanne huipentuu kaksinkertaiseen nöyryytykseen. Ensin Christine käyttää Isabellen miesystävää hyväkseen ja sitten hän vielä julkisesti häpäisee Isabellen, mitä tämä ei enää kestä vaan suunnittelee ja toteuttaa murhansa - onnistuneesti. Ja jäämättä kiinni.

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 359: "Tarkkaan kirjoittamisen / litteroinnin merkityksestä. OSA 3"

Seuraava kysymys kaiken pohdinnan jälkeen on: mitä tästä kaikesta hyötyy kirjoittaja / kirjailija, joka kirjoittaa vaikkapa lyhytproosaa ja novelleja?

Uskoisin, että paljonkin. Sillä onhan sinänsä kiinnostavaa millaiset tarinat leviävät spontaanisti ilman minkäänlaista myyntiä tai markkinointia. Tuosta vaan. Ja millä tavoin sellaisia tarinoita on mahdollista tietoisesti rakentaa.

Tärkeää on myös tajuta, että yhden ja saman tarinan kertoja voi valita lukuisia eri näkökulmia tarinalleen - ja asettaa sille yhteiskunnallisia tavoitteita (moraali, arvot).

Halutessaan saman tarinan voi kertoa yhä uudelleen, hieman vaihdellen tarkkuutta ja kontekstia - ja aina tullaan hieman erilaiseen lopputilanteeseen. Toisin sanoen kirjoittamansa tekstin voi ikään kuin lukea kertojiensa / sisäiskirjoittajiensa avulla monin eri tavoin ja siten tuoda tekstiin uusia tasoja lukijaa varten.

Ja ennen muuta: tarina ei saa olla liian pitkä kerrottavaksi suullisesti.

    *      *     *

Nykytarinoiden perusteella on pääteltävissä ehkä myös, mistä aiheista kannattaa kirjoittaa. Kerättyjä tarinoita on ryhmitelty eri tavoin. Esimerkiksi populaarimusiikista ja julkisuuden henkilöistä kerrotut tarinat ovat taatusti sellaisia, joille varmasti löytyy markkinoita. Toinen asia sitten on, miten tällaisia tarinoita saa kerättyä kokoelmaksi saakka.

Vaikkapa ravintoon liittyvistä tarinoista saisi herkullisen kokonaisuuden, ja kuka tai mikä estäisi, että ns. todet tarinat ja keksityt ovat lahjakkaasti sekaisin! Ja ne on mahdollista novelli- tms. kokoelmassa nivoa eri tavoin yhteen.

Myös tarinoiden rakenne on varsin hyvin tiedossa, vaikka usein väitetäänkin, ettei genreen kuuluvilla kertomuksilla olisi tunnistettavaa rakennetta. - Esimerkiksi ironinen käänne löytyy jokaisesta tarinasta.

Tarinan toimijoilla on aina jokin selvä, tunnistettava tavoite, mutta se ei koskaan toteudu toivotulla tavalla. Sen sijaan tapahtuu jotain yllättävää.

    *      *     *

Bill Ellis artikkelissaan "Miksi nykytarinoita koskevien tarinoiden litterointi on välttämätöntä" kertoo lisäksi, mitä tarinoiden tarkka litterointi voi niistä paljastaa, mistä on hyötyä myös kaunokirjoittajille.

Ensimmäinen hänen tekemänsä huomio on, että tarinat kontekstissaan eivät ole vain tarinoita vaan myös tulkintoja tarinoista.

Toisin sanoen jos tutkija / haastattelija olisi kirjannut vain itse tarinan ylös, jotain olennaista esityksestä olisi jäänyt huomaamatta. - Ja tutkija olisi kenties sen sijaan tehnyt oman tulkintansa tarinasta tai jättänyt sen kokonaan tekemättä.

Toinen havainto oli se, että naiset eivät kertoneet tarinaa - niin kuin tarinaa on kerrottu - totena tarinana vaan ennemmin tarinana, jolla heihin oli teineinä yritetty vaikuttaa ja ehkä vaikutettukin - Vanhemmat, opettajat ym. olivat pelotelleet tyttöjä pahoilla naapurinmiehillä, tappajilla jne.

Tilanteessa naiset nauravat tarinalle ja pilkkaavat niin autossa olevaa poikaa kuin muka pelottavaa tekokätistä miestä.

Kolmas ja tärkein seikka on se, etteivät tytöt kiellä seksuaalisia kokemuksia itseltään. Autossa on harrastettu seksiä, kaikista pelotteluista ja uhkailuista huolimatta.

Jos naisten keskustelujen sävyn, intonaation ja muun ylimääräisen jättäisi tarinasta pois, siitä jättäisi suurimman osan siitä, mikä on kiinnostavaa ja merkityksellistä, pois. - Toki jäljelle jäisi tällöinkin alkuperäinen tarina tai sen yksi variantti.

Neljännäksi tarina ja sen kerronta ei etene mitenkään lineaarisesti niin että yksi kertoo tarinaa ja muut kuuntelevat. Niin (pää)kertoja kuin muutkin kommentoivat koko ajan sitä, mitä kerrotaan. Lopputuloksena, litteroituna, on tarina, joka on alkuperäisen tarinan eräänlainen hybridi.

Lopuksi tarina huipentuu alkuperäisen tarinan  ylösalaisin kääntäväksi antitarinaksi. Moraalinvartijat ja miehet saavat pitkän nenän.

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 358: "Tarkkaan kirjoittamisen / litteroinnin merkityksestä. OSA 2"


Selvästikin jumitun aina joihinkin yksittäisiin aihelmiin, mutta mitäpä siitä. Taustalla soi Fritz Langin "Metropoliksen" pateettinen musiikki. En ainakaan tänään voinut katsoa tuota yhtä keskeistä mykkäelokuvan klassikkoa. Se tuntui vain ylinäyttelemisineen äärimmäisen ärsyttävältä.

Äänellä on elokuvassa suuri merkitys ja kun sitä ei ole, sen poissaoloa täytyy tietysti jotenkin eleillä, ilmeillä ja muilla keinoin kompensoida. Mutta kun asetelmassa yhdistyy elokuvan alkuvaiheen teatterimaneerit, on siinä jotain sellaista, jota on vaikea sietää muuta kuin ehkä Harold Lloydin tai Charlie Chaplinin näyttelijäsuorituksissa.

     *     *     *

Kertomakirjallisuus on sekin tietyllä tavalla mykkää, mitä tulee harvemmin ajatelleeksi. Monet kirjailijat, joista ehkä tunnetuin on Ernest Hemingway, ovat tehneet niukasta ilmaisusta suoranaisen ihanteen itselleen. Lukija joutuu koko ajan täyttämään elefantin kokonaisia aukkoja lyhyissä proosateksteissä.

Toinen äärimmäisyys on havainnoida äärimmäisen tarkkaan jotain tilannetta, ja kuvata kaikki mahdollinen, joka tilanteessa on läsnä. Etnografisessa tutkimuksessa, jota mm. folkloristit ja sosiaalitieteilijät käyttävät esim. tilanne, jossa joku kertoo tarinan voidaan kuvata hyvin tarkkaan. Tällöin eivät sanat aina riitä kertomaan kaikkea siitä, mitä tilanteessa tapahtuu vaan apuna käytetään erityisiä merkkejä ja merkintöjä ilmaisemaan esimerkiksi äänenpainoja ja -sävyjä sekä taukoja.

Toinen vaihtoehto olisi tietysti käyttää kaunokirjallisia keinoja saman asian tekemiseen, mikä tosin edellyttäisi havaittujen asioiden kääntämistä luonnolliselle kielelle. Litteroitujen tekstien lukijoiden kannalta - varsinkin jos he ovat muita kuin tutkijoita - tämä olisi ainoa mielekäs tapa tehdä asioita. Toki tavallinenkin lukija oppii lukemaan koodikieltä.

     *     *     *

Perustavanlaatuinen kysymys, joka tällaisesta pohdinnasta nousee esiin, on se millä tarkkuudella kuvausta ylipäätään on mielekästä tehdä. Mikä on sopiva taso, jolla esimerkiksi novellissa on syytä (?) kuvata ympäristöä, henkilöitä, tapahtumia / toimintaa ja dialogia. Mitään sääntöjä ei ole olemassa, muuta kuin että kaikkia tällaista kerronnallisia elementtejä voi käyttää ja käytetään.

Nykytarinoissa joiden kerronnasta ja tarinoiden litteroinnista itse olen ollut kiinnostunut käytetään ihan tietyllä tavalla kertomakirjallisuudesta tuttuja elementtejä niin suullisessa kuin kirjallisessa kerronnassa ja esittämisessä.

Merkillistä on mm. se, että jos tarinassa esimerkiksi 'Koukkukädessä' on liikaa detaljeja se menettää kiinnostuksensa kuulijoissa / vastaanottajissa. Myöskään  tarkat viittaukset aikaan ja paikkaan vaikuttavat haitallisesti siihen, miten halukkaasti tarinaa kerrotaan ja kopioidaan edelleen.

On siis olemassa jonkinlainen optimitaso, jolla tarina on kerrottavissa sellaisella tavalla, että kuuntelija haluaa ottaa sen vastaan. Toisin sanoen tarinassa on ydin, joka tekee siitä sellaisen, että se on helposti ja spontaanisti vastaanotettavissa.

     *     *     *

Tämän ydintarinan lisäksi tarinalla ja sen kertomisella on konteksti tai kun tarkemmin ajattelee konteksteja on koko ajan useita, mihin tutkijat eivät ole kiinnittäneet huomiota tulkitessaan tarinaa kontekstissaan.

Nykytarinat kuten  'Koukkukäsi' ovat kerrottu alun perin tosina kansantarinoina, jolle on olemassa jossain määrin todellisuuspohjaa - jos ei muuta niin ainakin ihmisten uskomuksissa ja maailmankatsomuksessa.

Jokainen kerronnan konteksti, tarinan uusi kopio ja kertominen uudessa tilanteessa on ydintarinan konteksti. Ja esimerkiksi Linda Déghin tutkijaryhmän kokoamille tarinoille tällaisia konteksteja on ainakin 44 kappaletta. Toisaalta hyvin todennäköistä on, että samat ihmiset ovat kertoneet samaa tarinaa lukuisia kertoja eri ihmisille. Ja - tietysti - joku on joskus kertonut tarinan kertojille itselleen!! Ja ne joille tarinaa on kerrottu, luultavasti myös itse kertovat sitä eteenpäin...

Mielenkiintoisin konteksti, mistä ei ole kontekstina paljon puhuttu, on se, miten tutkijat kertovat toisilleen esimerkiksi 'Koukkukättä'. Tulkintoja tarinasta  on useita, joista jokaisella on oma kerronnan kontekstinsa. Samaa tulkintaa on esitetty eri yhteyksissa kuten alan kansainvälisissä konferensseissa, aikakausjulkaisssa ja esimerkiksi lehdistössä.

Erityisesti Alan Dundesin psykoanalyyttinen tulkinta sai paljon suosiota opiskelijapiireissä, sillä hän esitti tulkintaansa yliopistoluennoilla, joten hänellä oli muita otollisempi foorumia omien näkemystensä levittämiseksi.

     *     *     *

Koska ''Koukkukäden' variantit eivät vaihtele kovasti, on tarinan ydin suhteellisen vakaa, minkä perusteella voi tehdä joitain päätelmiä siitä, mikä on tarinan merkitys konteksteissa, jossa sitä on esitetty.

Aina kun tarinaa kerrotaan, kerrotaan muutakin, kun mikä toistuu kerrasta toiseen. Ja juuri tässä tullaan tarkan kirjoittamisen / litteroinnin merkitykseen. Se mitä ei itse tarinassa kerrota suoraan tulee esiin ennen tarinan kerrontaa tapahtuvasssa keskustelussa - ja varsinkin siinä, mitä kertoja(t) ja kuuntelija(t) keskustelevat jälkikäteen.

Tarina itsessään ei ole suljettu kertomus vaan se ennemmin hahmottaa ongelmallisen tilanteen, mihin keskustelussa haetaan mahdollisia ratkaisuja.

     *     *     *

Dundes hahmotti ongelmaksi seksin - ja ennen muuta tytön / naisen näkökulmasta katsottuna. Auton ulkopuolella ollut tekokätinen mies antoi luvan lopettaa sen, mitä auton sisällä tapahtui. Joten samalla tavalla kuin Ellisin tulkinnassa tässäkin 'Koukkukäsi' symboloi moraalinvartijoita.

Tulkintojen ero tulee siinä, miten tarkkaan he tarinaa ja sen kontekstia lukivat. Dundes lähti liikkeelle tarinan ytimestä ilman kontekstia, Ellis puolestaan kolmen naisen keskustelusta.  Naiset vitsailivat moraalinvartijasta ja vähät välittivät siitä, ja sen sijaan liputtivat vapaan seksin puolesta.

Kysymys kuuluukin: tarvitsiko Ellis tulkintaan päästäkseen näitä naisia, joiden esitys oli tarkkaan litteroitu vai olisiko hän voinut päätyä muutenkin samaan lopputulokseen?

     *     *     *

Tietysti Ellis ja myös Dundes olisivat voineet tehdä tulkintansa myös toisin saman tarinan pohjalta. Ellis pitäytyi tulkinnassaan siihen, mitä nuoret naiset itse sanoivat asiasta. Dundes puolestaan pyrki esittämään tuntemiensa tapausten perusteella jonkinlaisen yleistyksen.

Voidaanko sanoa, että jompi kumpi tulkinnoista olisi toinen toistaan parempi? Toisin sanoen, onko tutkijan tulkinta arvokkaampi kuin kertojien oma tulkinta tilanteessa? Jos Dundes on todella pystynyt tekemään yleistyksen, joka koskee suurinta osaa tarinoita, hän luultavasti on enemmän oikeassa (pohjana olevan aineiston suhteen) kuin Ellis.

Toisaalta ei Elliskään tietysti väärässä ole, sillä hän on Dundesia tarkemmin ja perustellummin pystynyt tekemään oman päätelmänsä.

     *     *     *

Oli niin tai näin - Dundes sai myös tutkijapiireissä kannatusta psykoanalyyttiselle ja 'feministiselle' tulkinnalleen. Linda Déghiä hän arvosteli tyhjästä tulkinnasta, sillä tämä ei hänen mukaansa pystynyt tekemään psykologisesti oivaltavaaa tms tulkintaa tarinasta vaan keskittyi tekokätisen miehen rooliin tarinassa.

Toki Déghinkin tulkinnassa on vahva psykologinen puolensa, mihin kukaan ei ole kiinnittänyt huomiota. Se että uhka nähdään keski-ikäisessä, laitoksesta karanneessa miehessä  on vahva signaali siitä, mitä moraalinvartijat pitävät pelottavana modernissa yhteiskunnassa ja mikä on ensisijainen vaara nuoren naisen siveydelle.

Ja tietyllä tavalla Dégh ei ottanut kantaa siihen kummasta näkökulmasta, tytön, pojan vai molempien kannalta, tarinaa tulisi tulkita. Déghin tulkinta ei ole ristiriidassa Ellisin kuvaileman kolmen naisen parodian kanssa.

     *     *     *

Tarinan ideana on selvästi jättää ovet auki erilaisille tulkinnoille.  Tytön ja pojan vuorovaikutusta, sitä mitä autossa oikein ehti tapahtua ennen tekokätisen miehen saapumista, ei kerrota tarkoituksella kovin tarkkaan. Jokainen voi (sairaassa / terveessä) mielikuvituksessaan kuvitella mitä haluaa.

Tieto kerronnan kontekstista on esim. 'Koukkukäsi' -tarinan kohdalla tärkeä tieto ennen muuta siksi, että sen kautta erilaiset tulkinnat tulevat esiin. Toisen asia sitten on, missä määrin kerrontatilanteet mahdollistavat eri tulkintojen tulemisen esiin tutkijalle. - Esim. kaikkea ei välttämättä haluta sanoa ääneen oman ryhmän ulkopuolella tms.

Joten tutkijan täytyy lopulta tyytyä vain pyörittämään saamaansa empiiristä materiaalia ja rakentamaan sen pohjalta omaa tulkintaansa.

     *     *     *

Suuri kysymys joka tässä yhteydessä lopulta täytyy esittää on, onko tai voiko jokin tulkinta tässä yhteydessä olla toinen toistaan parempi?  Onko esimerkiksi Ellisin kolmen naisen tulkinta jollain tavoin erityinen verrattuna tutkijoiden ennen heitä tekemiin tulkintoihin?

Mielestäni näin on, sillä naiset ovat onnistuneet kyseenalaistamaan tarinan. He ovat kriittisesti omien kokemustensa kautta päätyneet omaan tulkintaansa.  - Heidän tulkintaansa vastaan on kuviteltavissa konservatiivisesti ajattelevien ja toimivien nuorten naisten tulkinnat, jotka ovat huolissaaan omasta ja nuorten naisten siveellisyydestä ja esimerkiksi haluavat säilyä (uusio)neitsyinä avioliittoon saakka.

Eli lopulta keskustelu vääjäämättä kiertyy yhteiskunnan normeihin ja arvostuksiin.

JATKUU...

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 357: "Tarkkaan kirjoittamisen / litteroinnin merkityksestä. OSA 1"

Minulla ei ole ollut viime aikoina paljon kerrottavaa mistään tai olen ollut mieluummin hiljaa. Tänä
viikonloppuna en ole jaksanut muutenkaan tehdä paljon. Vielä vähemmän kuin yleensä.

Eilenkin katsoin lähinnä vain pari elokuvaa ja hieman siivosin - sekä luin yhtä artikkelia yhä uudelleen, sillä kaikki sen puolet eivät heti avautuneet, eivätkä ole avautuneet vieläkään. Phyllida Lloydin "Mamma mia!" (2008) sai minut hyvälle tuulelle, vaikka aloin katsoa sitä ennakkoluuloisesti. En erityisesti pidä musikaaleista, ja musikaali joka rakentuu 70-luvulla suositun ruotsalaisen Abba -bandin hittibiisien varaan tuntui kummalliselta.

Samalta 5-kanavalta tuli pari tuntia myöhemmin John Quinnin "Salainen kellari" (2002), jossa ohjaaja esitteli lähinnä omaa mieltymystään doggie -seksiasentoon, mikä alkoi toisen kerran jälkeen tuntua jo äärimmäisen tylsältä. Niin kuin tämän genren elokuvissa ilmeisesti tapana on, jonkinlainen juonentapainen oli taustalla, joka vain sitoi yhteen sinänsä tarinaan millään tavoin kuulumattomia seksikohtauksia. - Eikä "Mamma mia!" -musikaali ollut tässä suhteessa paljon sen kummoisempi. Musikaalin keskiössä taas oli musiikki ja sen esittäminen, joka puolestaan löyhästi liittyi tämän elokuvan juoneen.

     *     *     *

Mietin miten elokuvat liittyvät todelliseen elämään ja sen tapahtumiin. Okei, minä katsoin elokuvaa ja se liittyi minun ja satojen tuhansien muiden lauantai-illan ohjelmaan.

70-luvulla lapsuuttaan ja nuoruuttaan eläneet muistavat Abban ja 'Waterloon', jolla se voitti vuonna 1973 Eurovision laulukilpailut. Mieleen nousi kuva kimaltelevissa vaatteissa ja pitkissä buutseissa lavalle astelevasta nelikosta:  Agnetha Fältskogista, Björn Ulvaeuksesta, Benny Anderssonista ja Anni-Frid Lyngstasta.

"Salainen kellari" toi nimenä mieleeni yhden suomalaisten (yllättäen) suosituimmista klassikkokirjoista, jonka he luultavasti ovat lukeneet peruskoulussa, silloin kun jokin ohut kirja piti lukea kun opettaja oli käskenyt niin tekemään. Eli kyse on tietysti Feodor Dostojevskin kirjasta "Kirjoituksia kellarista". Sisällöllisesti tarina kuitenkin muistuttaa enemmän Frances Hodgsonin Burnettin nuorten klassikkokirjaa "Salainen puutarha", jossa ihmisen mielen / kehon sisäiset salat avataan kuin ruusunnuppu.

Eniten "Salainen kellari" -elokuvan juoni kuitenkin toi mieleen perinteiset kummitusjutut. Talossa muutaman päivän koheltaneet (nuoret) aikuiset kohtasivat joka käänteessä milloin minkäkinlaisia aaveita - ja luulisin että vielä 2014 suurin osa suomalaisista uskoo jonkin sortin kummituksiin niin kuin jeesukseen ainakin ollessaan yksin kotona, pimeässä syrjäisellä kesämökillä syksymyrskyn riehuessa ulkona ja puiden oksien naristessa seinää vasten.

     *     *     *

Jos elokuvien käsikirjoitusten ja esitettyjen tarinoiden yhteys todellisen elämän tapahtumiin oli vähintäinkin löyhä, voi kysyä ainakin: olisivatko käsikirjoitukset voitu kirjoittaa toisin. Ja miten hieman toisella tavalla, tarkemmin kerrottuna, todellisen maailman tapahtumia jäljittelevä kerronta olisi muuttanut vaikutelmaa kerrotuista asioista.

Toisaalta katsoja ei voi koskaan tietää, kuinka paljon siitä, mitä hän on nähnyt on tai voi olla totta. Sitähän ei varta vasten kerrota. Yleinen väite on, että "Salainen kellari" -elokuvan tapaiset tarinat vääristävät ihmisten kuvaa siitä, millaisia ovat ihmisten väliset suhteet. Siitäkään meillä ei ole mitään muuta tietoa kuin omat kokemuksemme ja se mitä olemme muilta kuulleet.

"Mamma mia!" ilman juonikehitelmäänsä olisi voinut olla Abba-teemainen karaoke-ilta jollain Kreikan saariston saarella. Mitään juonta ei olisi oikeastaan tarvittu, jos olisi halunnut keskittyä vain musiikkiesityksiin ja niiden kuuntelemiseen.

     *     *     *

Ehkä selkeimmin elokuvat - ja niiden katselemisen - erotttaa todellisesta elämästä se, että katselija on vain katselijan roolissa, jolloin hän passiivisesti seuraa elokuvaa. Toki hän voi laulaa yhdessä näyttelijöiden kanssa Abban biisejä ja jokainen tietää, mitä vaikutuksia seksielokuvalla saattaa olla...

Hieman samasta asiasta kertoo lukemani Bill Ellisin artikkeli "Miksi nykytarinoita koskevien tarinoiden litterointi on välttämätöntä" (1987). Myönnän: kysymys ei tunnu äkkiseltään liittyvän oikein mihinkään aiemmin kerrottuun. Mutta ajatellaanpa vaikka elokuvia ja niiden käsikirjoituksia jonkinlaisina projektioina todellisen maailman tapahtumista - ja myös niin päin, ettei niillä olisi mitään yhteyttä mihinkään sellaineen mitä pidämme todellisena ja tavoittelemisen arvoisena.

Jos tarinoita ei voi yhdistää mihinkään meille tuttuun, eivät ne ole kovin kiinnostavia. Kysehän on hieman samasta asiasta kuin jos yritämme lukea tekstiä, jonka kieltä ja kirjainmerkkejään emme ehkä ymmärrä. Mitä hauskaa siinä on? Tietysti visuaalinen esitys voi olla kiinnostava, vaikka emme sen koodistoa tunnekaan, mutta vaikkapa balilainen uskonnollinen seremonia, joita oikeasti esitetään turisteille, menettää kiinnostavuutensa viimeistään silloin, kun tajuamme, ettemme oikeasti ymmärrä siitä yhtään mitään...

     *     *     *

Ellis esittää artikkelissaan yhden (1) uuden litteroinnin tässä blogissa paljon käsittelemästäni nykytarinasta 'The Hook(man)' (Koukkukäsi). Ja vaikka tarinaa on pyöritelty lukuisista kulmista yhä uudelleen, tämä artikkeli tarjoaa paljon uutta, aiemmin käsittelemätöntä tietoa ja jäsennystä aiheeseen.

Kirjoittajan yhtenä lähtökohtana on tarinasta tehtyjen aiempien tulkintojen (Linda Dégh, Alan Dundes) kyseenalaistaminen, millainen on tavallista tutkijoiden maailmassa. Lyhyesti sanottuna: tarinaa on Ellisiin asti pyritty käsittelemään vain tarinana tai tekstinä, jonka folkloristi on tallentanut (nauhuri, video tms) ihmisiltä, jotka tarinan ovat hänelle kertoneet.

Ideana on yksinkertaisesti ollut kerätä mahdollisimman paljon variaatioita yhdestä ja samasta 'Koukkukäsi' -tarinasta ja niiden pohjalta on tiivistetty eräänlainen ideaaliteksti, jossa on kaikki olennainen, mitä tämä yksittäinen tarina voi sisältää. Vuonna 1968 Linda Dégh teki tällaisen yhteenvedon 44 version pohjalta.

     *     *     *

Bill Ellis tuo tarinaan mukaan niin esittämistilanteen kuin kertojan ja kuulijan ja kaiken vuorovaikutuksen, jota tilanteessa tapahtuu. Käytännössä autenttisten ja alkuperäisten kertomistilanteiden tallentaminen on tietysti äärimmäisen hankalaa. Kun tarina on jossain kerrottu, se on sitten siinä; eikä sitä ole kerrottu tutkijaa ja hänen tallentamistaan varten, vaan siksi että kertojalla on jostain syystä ollut halu tai tarve kertoa tarinansa jollekin.

Oletuksena kertojalla täytyy olla, että tarinalla tai sen kertomisella on jotain merkitystä jonkin kannalta. Tai hän tekee sen vain aikaa tappaakseen esimerkiksi bussipysäkillä odottaessaan myöhässä olevaa autoa.- Tällöinkin hän on valinnut jostain syystä juuri sen tietyn tarinan tietämiensä tarinoiden joukosta. Kenties hän oli vain juuri kuullut tarinan, ja jäänyt pohtimaan sitä, ja halusi kuulla heti jonkun muun mielipiteen kuulemastaan kertomuksesta, kummallisesta 'Koukkukädestä'.

Ellis on tarkkaan dokumentoinut tilanteen, josssa kolme 20-25 -vuotiasta nuorta naista keskustelee tarinasta, joka on ainakin kahdelle heistä tuttu, ja he eivät oleta enää - niin kuin ehkä kuultuaan tarinan ensimmäisen kerran - että tarina on ehdottomasti totta vaan ennemmin se on heille tarinana fiktiota.

     *     *     *

Naiset repivät keskustellessaan tarinan riekaleiksi, mikä on tietysti folkloristin kannalta mielenkiintoinen tilanne. Toisaalta voi samaan aikaan kysyä: onko tässä mitään sinänsä uutta verrattuna esimerkiksi siihen, mitä Linda Dégh oli tehnyt jo 20 vuotta aiemmin? Hänkin oli kertonut varianttiensa yhteydessä jotain myös niiden kertojista ja kertomisen kontekstista. Hän oli myös dokumentoinut siinä määrin kuin se oli mahdollista myös siitä, miten hänen ns. infomanttinsa olivat sanoneet itse tarinasta esimerkiksi, uskoivatko he siihen vai eivät?

Kun Ellisin esittämää tarinan versiota miettii tarkkaan, mitään sinänsä ihan uutta se ei kaikesta huolimatta tarjoa. Uutta on se, että hän on ehkä ensimmäistä kertaa dokumentoinut väitteen siitä, että 'Koukkukäsi' on ennen muuta ns. tyttöjen / naisten tarina, jotka kertovat sitä toisilleen. Toisaalta yhden tilanteen dokumentoinnin perusteella ei tietysti voi tehdä mitään yleistyksiä.

Enemmän kuin vastauksia, herää uusia kysymyksiä, jotka tulevat vasta vuosien päästä uudelleen tieteellisen keskustelun kohteiksi.

     *     *     *

Keskustelun keskiössä on (ollut), näin väitän, ennen muuta, mikä rooli tutkijalla / haastattelijalla on suhteessa kertojiinsa - ja millainen tarinankertoja folkloristi itse on ja millaisia tulkintoja hän tekee tarinoiden pohjalta länsimaisesta yhteiskunnasta, sen arvostuksista ja moraalista.

Mikäli folkloristi on kiinnostunut siitä, millaisia tulkintoja tarinoista on tehty ja tehdään (ja mihin niitä käytetään), haastatteluiden, videointien ym. pohjalta, tarkka litterointi on varmasti hyödyllistä. Toinen tai oikeastaan jo kolmas vaihtoehto on keskittyä itse tarinaan ja siihen millaisia tulkintoja niiden kautta voi tehdä.

Ellisin nuoret naiseet, jotka paljastavat keskustelunsa kautta tarinaan liittyvän länsimaisen yhteiskunnan moralismin nuorten naisten seksuaalisuutta kohtaan, kertovat yhden mahdollisen kriittisen kertomuksen yhden ja saman perustarinan pohjalta. - Ellis ei valitettavasti pohdi, millaisia muita kertomuksia nuoret naiset ovat kertoneet - tai voi(si)vat kertoa - eri tilanteissa tästä yhdestä ja samasta tarinasta.

     *     *     *

Voidaan myös kysyä onko tämä tarina ja muut samanlaiset tarinat vaikuttaneet Mary Bethin, Joellen ja Janen tapaan suhtautua ja toimia tarinoiden kuvaamissa tilanteissa. Kenties he olivat nuorempana 15-16 -vuotiaina vielä uskoneet 'Koukkukäteen'? Tarinahan oli heille entuudestaan tuttu ja he ruotivat sitä uudelleen ja kertoivat siitä parodisen version.

Ehkä Mary Beth kuuli tarinan ensimmäistä kertaa jossain kuhertelupaikassa - millaisia tilanteita Linda Déghin varianttien joukosta löytyy - silloiselta poikaystävältään, joka sai tällöin hyvän syyn kietoa käsivartensa tytön ympärille ja antaa tälle ensimmäisen suudelman.

Tutkijoiden kiistely tarinan tulkinnasta ei poikkea juurikaan siitä, millä tavoin nuoret naiset itse kyseenalaistavat omat aiemmat tulkintansa. Siinä missä Linda Dégh ja Alan Dundes eivät edes tajua omaa poliittista konservatiivisuuttaan, nuorille naisille tarinan kristilliseen uskontoon perustuva vanhoillisuus on ilmeisen selvä asia.

     *     *     *

Lopulta voidaan kysyä, onko tutkijan tehtävänä etsiä oikeita tulkintoja esimerkiksi tälle tarinalle vaan vain haarukoida mitä tulkintoja sille on annettu? Ja mihin tämä kaikki lopulta oikein tähtää?

Kaikesta keskustelusta voi päätyä ainakin siihen, että perusteltuja tulkintoja yhdestä ja samasta tarinasta ei ole yhtä tai kahta tai kolmea vaan niitä on lukuisia - yhtä paljon kuin on erilaisten tulkintojen tekijöitäkin.

Erilaisia tulkintoja on mahdollista tyypitellä eri tavoin, niin kuin joskus on tehtykin. Ja tämä puolestaan liittyy siihen, millaisia kertojia tarinankertojat ovat. Jos kertoja ei esimerkiksi usko kertomaansa tarinaan, se tietysti näkyy (jollei hän sitten esitä jotain muuta) hänen tulkinnastaan.

Asetelmaa mutkistaa se, että joskus itse tarina voi olla (ainakin joissain tilanteissa) totta ja toisinaan se ei sitä ole. Jos kertoja ei usko totta tarinaa, se tekee tietysti kertomisesta ja sen tulkinnasta entistä mielenkiintoisemman. Tilanne on yhtä mielenkiintoinen kuin jos joku uskoo viimeiseen asti esimerkiksi elävään jumalaan, vaikka siitä ei ole mitään todisteita.

Miksi joku haluaa uskoa johonkin ja miksi joku ei halua uskoa johonkin? Taustalla on tietysti kysymys motiiveista ja syistä. Uskonnolliset moralistit uskovat esimerkiksi siihen, että varhainen seksi ei ole hyväksi nuorelle naiselle. Mitään perusteluita tälle olettamukselle ei edellytetä. Riittää kuin siihen uskoo. - Ja esimerkiksi 'Koukkukäsi' -tarina tukee tätä uskomusta samalla tavalla kuin uskonnolliset legendat tukevat uskoa jeesusteluun.

     *     *     *

Bill Ellis teki artikkelissaan "Miksi nykytarinoita koskevien tarinoiden litterointi on välttämätöntä", mihin tämän blogikirjoituksen otsikko viittaa, merkittävän havainnon 'Koukkukäsi' -tarinasta, nuorten naisten kritiikin kautta.

Tarinan tekokätinen mies on oikeastaan tarinan kertoja itse. Henkilö joka kertoo tarinaa totena on samanlainen muiden moraalinvartija kuin keski-ikäinen, pelottavaksi tehty sairaala- / vankikarkuri. Sen lisäksi että tarinassa suhtaudutaan rasistisesti vammaisiin ja niistä tehdään uhkaavia ja pelottavia hahmoja, kertoja itse on siis juuri tuo luomansa hahmo.

Miksi näin? Kyse on tarinan omasta sisäisestä logiikasta, sillä koukkukätinen mies on kertomuksen ns. sisäiskirjoittaja (tai -kirjailija). Tätä ei tarinan kertoja ja levittäjä välttämättä itse tajua vaan hän tekee sen huomaamattaan. - Kertoessaan tarinaa eteenpäin puhuja hyväksyy sen, että nuorten naisten seksuaalista käyttäytymistä pitää jollain tavoin säännellä varoituksin ja opettaa olemaan varovainen (nuorten) miesten kanssa.

Miehiä ei kuitenkaan varoiteta naisista, mikä olisi toinen tapa kertoa tarinaa - ja juuri tällä tavoin Mary Bethin, Joellen ja Janen kertovat parodioiden omaa tarinaansa, sillä he ovat kääntäneet tarinan asetelman päälaelleen.

lauantai 27. syyskuuta 2014

Quinn: "Salainen kellari" (2002)

John Quinnin kauhuelokuva "Salainen kellari" (2002) alkaa siitä, kun  ystäväjoukko auttaa nuorta paria talon korjaamisessa,  johon he ovat juuri muuttaneet.  He saavat tietää, että talossa on sattunut joukko hirveitä murhia. Kaivuutyöt talon ympärillä saavat pahan hengen heräämään ja tulemaan taloon, mistä seuraa intohimoista seksiä ja väkivaltainen murha. (All movie guide)

     *     *      *

TV5:LTÄ 00:15 ELI HETI VUOROKAUDEN VAIHDUTTUA KESKIYÖN JÄLKEEN SUNNUNTAIKSI

     *     *      *

No, jonkun täytyy tehdä se kaikkein surkeinkin elokuva, ilman juonta tai mitään ajatusta.

perjantai 26. syyskuuta 2014

Polson: "Hide and seek" (2005)

Leski-isä yrittää koota elämänsä sirpaleet yhteen vaimonsa itsemurhan jälkeen. Hänen tyttärensä löytää lohtua - aluksi - mielikuvitusystävästään. Vaan kuinka siinä sitten oikein kävikään. (IMDb)

"Hide and Seek" (2005) on yhdysvaltalainen kauhuelokuva, jonka on ohjannut John Polson. Elokuvan pääosissa esiintyvät Robert De Niro, Dakota Fanning ja Famke Janssen. (Wikipedia)

     *    *    *

TÄNÄÄN MTV3:LTÄ KLO 22:40

     *    *    *

Elokuvaa "Hide and seek" (2005) on luonnehdittu psykologiseksi trilleriksi ja kauhuelokuvaksi, mitä se onkin  viimeisen päälle. Hyytäväksi kauhun tekee ennen muuta sen realistisuus, joka paljastuu vasta elokuvan loppupuolella. Tämän pätkän jälkeen kovin moni yksin asuva tuskin nukkuu, ainakaan kovin hyvin ja ilman painajaisia. Ja ehkä se siksi sai ilmestyttyään kehnot arviot tai siitä ei pidetty.

Tällaisten elokuvien kääntöpuolena on, että ne ruokkivat muutenkin paranoidisen yhteiskunnan syvenevää vainoharhaisuutta. Hyvänä puolena on se, että 'paha' ei tule perheen ulkopuolelta. Suurin osa esim. lasten hyväksikäyttäjistä on omia veljiä ja isejä, äitejä ja siskoja. Ja se tietysti on ikävä ajatus, josta muistutetaan. - Todelliset pahikset eivät ole asunnottomia yksinäisiä miehiä ja alkoholisteja vaan hyvissä porvarillisissa ja työläisammatissa olevien perheiden rakastavia vanhempia,  joita kukaan ei koskaan voisi epäillä mistään. Niin kuin ei katolisia pappejakaan, ennen paljastuksia.

     *    *    *

Katsojaa vedätetään oikein kunnolla aina siihen saakka kunnes pikkutyttö Emily (Dakota Fanning) sanoo suoraan  isälleen psykologi David Callawaylle (Robert De Niro), että tämä on hänen uusi mielikuvitusolentonsa Charlie. Viimeistään tällöin katsojan päässä napsahtaa, että "ei, helvetti - niinpä tietysti!"

Takauman kautta selviää myös se, että isä David alias Charlie on tappanut vaimonsa, ei äiti ja vaimo   Allison (Amy Irving) mitään itsemurhaa tehnyt vaan psykologi-isä lavasti sen sellaiseksi - ja poliisit, tuomarit ja kaikki muutkin uskoivat lavastukseen. - Ja pieni tyttö oli ensimmäinen joka tajusi, mitä isän ja äidin välillä oikein oli tapahtunut...

Ja ennen loppua isä - Emilyn avustuksella - tappaa vielä David-isän naisystävän Elizabethin (Elisabeth Shue), josta Charlie ei pidä, koska hän tuli ikään kuin Emilyn äidin paikalle. Sekä Elizabethin katoamista tutkineen paikallisen sheriffi Haffertyn (Dylan Baker).

     *    *    *

Kun Emily kääntyy vähitellen 'mielikuvitusolentoaan' Charliea vastaan, myös Emilyn henki on vaarassa. Charlie eli hänen oma isänsä uhkaa tappaa hänet niin kuin muutkin tappamansa henkilöt.

Viime tingassa Emilyn pelastajaksi saapuu isän kollega ja Emilyn oma psykologi Katherine (Famke Janssen), joka hänkin on menettää henkensä. - Hieman tylsästi Katherine pelastaa itsensä kuolevalta poliisilta ottamansa käsiaseen ansiosta, jolla hän ampuu Davidin kuoliaaksi Emilyn silmien edessä. Katherine tosin ystävällisesti kehottaa Emilyä sulkemaan silmänsä ennen kuin hän alkaa räiskiä useaan kertaan isää keskelle rintaa. Makaaberia.

"Hide and seek" on koskettava vaikka liioiteltu kuvaus siitä, millaisiin tilanteisiin pieni lapsi voi joutua mieleltään sairastuneen vanhempansa kanssa. Näkökulmia vaihdetaan taitavasti kohtaus kohtaukselta niin, että katsoja pystyy tarkastelemaan tilannetta eri henkilöiden silmin, eikä kokonaisuudesta hahmotu täysin mustavalkoista ja raflaavaa kuvaa.

Hätkähdyttävä on mm. tilanne, jossa isä David tajuaa hetken aikaa olevansa Charlie - minkä jälkeen hän dramaattisesti jää elokuvan loppuun asti Charlien rooliin, eikä pääse enää oman mielikuvitushahmonsa ulkopuolelle. Jahdatessaan loppukohtauksessa tytärtään talon lähellä olevaan luolaan hän Charliena teeskentelee olevansa tämän isä (!), mihin Emily ei kuitenkaan usko.

torstai 25. syyskuuta 2014

Campbell: "Pimeyden ytimessä" (2010)

Etsivä Thomas Craven joutuu tilanteeseen, jossa hän tutkii aktivisti-tyttärensä murhaa. Tutkimukset tuovat esiin tyttären salaisen elämän, mutta samalla paljastuu miten johtavat poliitikot yrittävät peitellä omia tekemisiään ja hävittää todisteita. (IMDb)

"Pimeyden ytimessä" (2010) on Martin Campbellin elokuvaohjaus, joka perustuu löyhästi hänen itsensä ohjaamaan, BBC:n tuottamaan samannimiseen TV-sarjaan. Pääosaa esittää Mel Gibson ja elokuva oli hänen paluunsa elokuviin pitkän tauon jälkeen. (Wikipedia)

     *     *     *

TÄNÄ ILTANA NELOSELTA KLO 21:00

     *     *     *

Muutama hieno kohtaus, jossa kuvataan isän ja tyttären suhdetta. Isä tekisi mitä tahansa tyttärensä eteen, niin kuin isät aina... Hyvässä ja pahassa.

Kaiken kaikkiaan vaikuttava elokuva, varsin epätavallinen trilleri, jossa poikkeuksellisen koskettavalla tavalla kuvataan tunteita, surua ja lohduttomuutta.

Käsikirjoittaja on mielestäni osunut johonkin sellaiseen.. suoneen, mihin elokuvissa harvoin onnistutaan osumaan, ja tässä elokuvassa ovat legendan ainekset koossa.

Kun Emma (Bojana Novakovic) on kuollut, tapettu, isä Thomas Craven (Mel Gibson) näkee toistuvasti tyttärensä (haamun) ja juttelee tämän kanssa. Elokuvan lopulla, ja varsinkin loppukohtauksessa jossa isä kuolee samoin kuin tyttärensä radioaktiivisen aineen talliumin aiheuttamaan myrkytykseen, Emma tulee ja hakee isänsä - ja he kulkevat yhdessä valoa kohti.

     *     *     *

Elokuva alkaa dramaattisesti, sillä heti alussa jo muutenkin kuolettavasti myrkytetty Emma kuolee isänsä syliin, kun outo naamioitunut pyssymies on ampunut nuoren naisen isänsä ovelle. Ironista on että isä Thomas sattuu olemaan murhatutkija.

Mennessään tunnistamaan tytärtään isä leikkaa hiuskiehkuran - ja panee sen taskuunsa. Myöhemmin hän sattumalta huomaa, että hiukset ovat voimakkaasti radioaktiiviset, mikä yhdistää Emman kuoleman isän mielessä hänen työpaikkaansa Northmoorin tutkimuslaitoksessa, jossa tytär toimi ydinfyysikkona.

Tyttären jälkeen jättämältä videolta isä saa tietää, että Emma oli saanut selville, että laitos kehitti ja rakensi laittomasti ydinaseita, joita ei voinut jäljittää USA:an. Emma pelkäsi tietojensa takia henkensä puolesta - ja siinä vaiheessa, kun Thomas saa CD:n käsiinsä tytär onkin jo kuollut niin kuin hän itse ennakoi.

     *     *     *

Koska USA:n hallitus itse on laittoman toiminnan takana, se on palkannut yksityisen Jedburgh (Ray Winstone) konsultiin peittelemään omia jälkiään.  Mies toimii itsenäisesti, ja hänen päämenetelmänsä on ihmisten tappaminen hallituksen laskuun. Toiminnan itsenäisyydestä seuraa kuitenkin myös se, että mies päättää, ketkä hän haluaa tappaa estääkseen salaisten tietojen tulemisen julkisuuteen. - Thomas Cravenin kohdalla Jedburgh tekee poikkeuksen, eikä tapa miestä, koska tämä ei ole kiinnostunut hallitukselle haitallisten tietojen paljastamisesta vaan vain tyttärensä kohtalon selvittämisestä.

Cravenin perässä ovat kuitenkin myös Northmoorin miehet, jotka tiukasti seuraavat miehen liikkeitä ja henkilöitä, joihin hän on yhteydessä ja yrittävät useaan otteeseen tappaa miehen. Erityisesti tutkimuslaitoksen johtaja Jack Bennett (Danny Huston) on ilmeinen psykopaatti, joka ei kaihda mitään keinoja päästäkseen tavoitteisiinsa.

     *     *     *

Emma Craven on yrittänyt toimittaa saamiaan tietoja Massachusettin senaattorille  Jim Pinelle (Damian Young), jotta senaatti aloittaisi tutkinnan laittomuuksista. Ydinaseita sotaakäyville ym. alueille valmistava Northmoorin tutkimuslaitos on kuitenkin senaattorin kampanjan keskeinen rahoittaja ja tietoinen laittomasta toiminnasta, eikä halua puuttua siihen millään tavoin.

Ja senaattori itse on selvästi keskeinen henkilö Emman murhan takana Jack Bennettin sekä tietysti hallituksen lisäksi. - Kun virallinen USA on hyväksynyt aseiden valmistuksen, Emmalle jää vain yksi vaihtoehto eli ottaa yhteyttä ympäristöaktivisteihin, joita oikeudellisesti pidetään terroristeina.

     *     *     *

Thomas saa selville Emma salaisen menneisyyden, ja ymmärtää tyttärensä toiminnan motiivit ainakin tiettyyn rajaan saakka. Kun Thomas tajuaa tulleensa itsekin myrkytetyksi, hän tajuaa myös sen, ettei hänellä ole enää mitään menetettävää. Kukaan ei olisi hänen puolellaan - ja hän haluaa kostaa tyttärensä murhan jollain tavalla.

Kun Thomas lopulta siepataan ja viedään Northmoorin tutkimuslaitokseen käsiteltäväksi talliumilla, hänen onnistuu paeta - ja hän pakenee suoraan laitoksen johtajan Jack Bennettin luokse. Thomas tappaa Bennettin ja kaksi hänen turvamiestään, ja huomaa samalla että toinen turvamiehistä on Emman tappanut mies.

Myös hallituksen konsultti Jedburgh toimii varsin yllätyksellisesti ollessaan neuvottelemassa senaattori Jim Pinen kanssa. Craven on vielä hengissä, ja senaattori haluaa, että mies vaiennetaan lopullisesti. Sen sijaan että Jedburgh lähtisi suorittamaan tehtäväänsä hallituksen 'agenttina', hän vetääkin aseensa ja tappaa senaattorin. - Traagisesti myös Jedburgh itse kuolee, kun nuori poliisikonstaapeli ampuu hänet tämän oltua hetken aikaa varomaton.

Vaikka Thomas Cravenia ei oltukaan onnistuttu tappamaan aseilla, hänellä ei ole montaa tuntia elinaikaa jäljellä.

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Dégh: "The Hook" (1968)

Tänään kun tulin iltapäivällä kotiin huomasin postiluukusta pudotetun ruskean kirjekuoren, jonka sisällä oli tämä aikakausjulkaisu: "Indiana Folklore", Volume 1, Fall 1968.

Olin yrittänyt saada tätä lehteä Suomesta, mistä sitä ei kuitenkaan löytynyt. Ei edes Helsingin yliopiston kirjastosta, jossa olivat kaikki muut aikakauslehden numerot, mutta ei tätä ensimmäistä.

Joten turvauduin Amazon-kirjakauppaan, jonka kautta onnistuin hankkimaan ainoan myynnissä olevan kappaleen.

     *     *     *

Julkaisussa on mm. folkloristien hyvin tuntema Linda Déghin artikkeli "The Hook" (1968). Monet artikkelit, joita olen kuluvan vuoden aikana lukenut, ovat viitanneet tähän artikkeliin tavalla tai toisella, joten jossain vaiheessa halusin itse lukea, mitä ja miten se Dégh oli oikein kirjoittanut ensimmäisestä kanonisoidusta nykytarinasta (contemporary legend) tai urbaanilegendasta.

Tästä julkaisusta alkoi yksi, uusi aikakausi folkloristiikan tutkimuksessa, niin kai voi sanoa. Dégh Indianan yliopiston tutkijaryhmineen haastoi muut amerikkalaiset yliopistot myös tutkimaan nykytarinoita ja 1990-luvun alussa Berkeleyn yliopiston kokoelmissa oli "The Hook" -legendasta yli 75 versiota, mikä oli enemmän kuin ne 44 versiota mitä Dégh artikkelissaan käy läpi.

     *     *     *

"Indiana Folkloren" 1. numerossa on esitelty, kommentoitu ja analysoitu kaikkiaan 16 legendaa. Linda Déghin lisäksi kirjoittajia ovat  F.A. de Caro, Larry Danielson, Carlos Drake, Magnus Einarsson-Mullarký ja C. Richard K. Lunt. Ja johdannossa kerrotaan, että työ on vasta alkamassa.

Ja rivien välistä voi lukea, että tarinat on löydetty analyysin kannalta jopa hieman liian myöhään, sillä esimerkiksi "Hookin" syntyä ei ole pystytty kovin tarkkaan määrittämään. Myöhemmin sen on arvioitu lähteneen liikkeelle 1940-luvulla.

Kiinnostavaa on nähdä miten lähes kaikki myöhemmän analyysin idut ovat olleet oraalla jo tässä ensimmäisessä artikkelissa, mitä on sitten myöhemmin tarkennettu. Ja on hämmästyttävää, miten paljon vain yhdestä tarinasta on lopulta saatu irti, enkä ole ollenkaan vakuuttunut, että tästä tarinasta on sanottu vielä viimeistä sanaa sanottu. - Tarinaa ei ole esimerkiksi onnistuttu purkamaan osiinsa ja kokoamaan hallitusti uudelleen.

     *     *     *

Erityisesti Linda Déghin kriittinen ote aiempaan folkloristiikkaan kiinnittää huomiota, mikä tuo vääjäämättä mieleen sen, että hän oli emigrantti, joka oli muuttanut Unkarista USA:an - ja aloittanut uransa silloisen kansandemokratian aikoihin.

Déghin ote on vaistomaisen sosiologinen tai sosiaalitieteellinen toisin kuin vaikkapa Länsi-Euroopassa vielä tuohon aikaan. Hän selvästi karsastaa sitä, miten tutkijat katsoivat tutkimuskohdettaan 'kansaa' ylhäältä päin. He olivat oppimatonta ja sivistymätöntä lähinnä maaseudun väestöä, jotka uskoivat usein pakanallisesti yliluonnollisiin olioihin.

Nykytarinat pelkällä olemassaolollaan ravistelivat perinteisiä käsityksiä 'kansasta' ja kansantarinoista. Itse asiassa tällaisten tarinoiden arveltiin olleen jo hamaa menneisyyttä yhä korkeamman sivistystason ansiosta, mikä oli - ja on - kuitenkin silkkaa harhaa. 

     *     *     *

JATKUU...

Östlund: "Play" (2011)

"Play" (2011) on ruotsalainen draamaelokuva, jonka on ohjannut  Ruben Östlund joka on myös kirjoittanut käsikirjoituksen yhdessä Erik Hemmendorffin kanssa.

Tekijöitä innoittivat todelliset oikeusjutut, joissa kerrottiin siitä, miten ryhmä mustia poikia ryösteli valkoisia poikia - ja pelasi samalla psykologista peliä heidän kanssaan. Elokuva sai Ruotsin lehdistössä aikaan paljon keskustelua ja se voitti Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinnon vuonna 2012. (Wikipedia)

     *    *    *

TÄNÄÄN YLE TEEMA KLO 22:05

    *     *     *

Göteborgissa 5 mustan teinikäisen ruotsalaispojan jengi ahdistelee 2 valkoista ja 1 aasialaista poikaa ja varastaa heidän arvoesineensä. Sitä ennen he ovat siepanneet porukan väkivallalla uhaten ja kuljettaneet heitä ympäriinsä. - Kun yksi pojista kovistelee jengiläisiä, he vetoavat mm. siihen, että poikien isät voivat ostaa heille uudet kännykät ym., mihin heidän omilla isillään ei ole varaa.

Jengiä johtaa Yannick, mutta myös Ahmed, Nana, Kevin ja Abdi yhdessä hivuttavat muita poikia - ja häiriköivät muutenkin eri puolilla kaupunkia ja sen ulkopuolella.

Kaikki lähtee siitä, kun ostoskeskuksessa yksi pojista tulee Alexin ja Sebastianin luokse ja kysyy kelloa. Tyhmyyksissään Sebastian kaivaa iPodinsa esiin, mikä antaa Abdille mahdollisuuden pyytää hetkeksi iPodia itselleen.

Juonena on, että musta poika väittää kännykän kuuluneen Yannickin juuri tapetulle pikkuveljelle. Kännykässä on aivan samanlainen naarmu. Vedättämällä jengi saa laitteen itselleen, mutta tilanne ei jää siihen.

He alkavat kuljettaa poikia niin Alexia, Sebastiania kuin heidän seuraansa liittynyttä aasialaista Johnia ympäriinsä, eiväkät pojat uskalla puolustaa itseään. Toisinaan tilanne on uskottavuuden rajoilla, sillä sen kummemmin Yannickilla kuin kellään muullakaan mustalla teinillä ei ole mitään kättä pidempää mukana, mutta he osaavat taitavasti käsitellä alakynnessä olevia poikia.

Leikittely huipentuu Göteborgin ulkopuolella, metsässä juoksukilpailuun, jonka panoksena ovat kaikki Alexin, Sebastianin ja Johnin arvoesineet. Vastassa ovat Sebastian ja Yannick, joka huijaamalla voittaa kisan, ja he vievät poikien esineet mukanaan.

Lopussa Alexin ja Sebastianin isät ovat liikkeelle poikiensa kanssa, selvästi etsiskelemässä mustien poikien jengiä ja he kohtaavatkin kaksi pojista. Abdilla on Sebastianin puhelin, jonka hänen isänsä puoliväkisin ottaa pojalta. Väliin tulee kuitenkin ruotsalaisnainen, joka alkaa syyttää miestä rasismista - ja sellaisista otteista, jotka eivät sovellu lapsen käsittelyyn.

Tilanne jää avoimeksi ja ratkaisematta, mutta nainen vaatii saada miehen puhelinnumeron ja yhteystiedot, jotta hän voi tehdä tästä ilmoituksen poliisille...

tiistai 23. syyskuuta 2014

Meyers: "Pientä säätöä" (2009)

Kun eronnut mies ja nainen osallistuvat poikansa valmistujaisiin, syttyy kipinä uudelleen heidän suhteeseensa... mutta se on hieman mutkikasta, kun he erosivat jo 10 vuotta sitten ja ovat nyt uudelleen naimisissa. (IMDb)

"Pientä säätöä" (2009) on Nancy Meyersin ohjaama ja käsikirjoittama yhdysvaltalainen romanttinen komediaelokuva. Sen pääosissa ovat Meryl Streep, Steve Martin ja Alec Baldwin. (Wikipedia)

     *      *     *

TÄNÄÄN TV5 klo 21:00

     *      *     *

 Jane (Meryl Streep) omistaa menestyvän leipomon Santa Barbarassa Kaliforniassa ja Jake Adler (Alec Baldwin) on menestyvä asianajaja, jotka ovat eronneet 10 vuotta aiemmin. Heillä oli kolme lasta, kaksi tyttöä ja poika, jotka ovat kasvaneet ilman Jakea, joka on naimisissa paljon itseään nuoremman Agnessin (Lake Bell) kanssa ja heillä on yksi yhteinen lapsi Pedro, joka ei ole vielä koulussa.

Jane ja Jake osallistuvat poikansa Luken valmistujaisiin NYC:issä ja sattumalta joutuvat viettämään edellisen illan kaksistaan samassa hotellissa, ja ryypättyään rajusti löytävät itsensä aamulla samasta vuoteesta. Suhde jatkuu heidän palattuaan Santa Barbaraan, ja he saavat jonkin aikaa pidettyä suhteen salassa kaikilta läheisiltään, pienten hätävalheiden avulla.

Tytär Lauren sattuu erään kerran kuitenkin olemaan sulhasensa Harleyn kanssa samassa hotellissa, jonne eksät saapuvat, mutta Harley ei paljasta mitä on nähnyt. Hän haluaa suojella Laurenia tiedolta, joka saattaa järkyttää hänen morsiantaan.

     *      *     *

Jane suunnittelee talon laajentamista, missä on asunut lapsineen ja sitä ennen Jaken kanssa vuosikymmenet. Tällöin hän tutustuu niinikään eronneeseen arkkitehti Adamiin (Steve Martin), jonka kanssa Janelle vähitellen kehkeytyy suhde, mitä kuitenkin häiritse Jaken suoranaiset ahdistelut, kun hän alkaa piirittää entistä vaimoaan, mitä jo lapsetkin alkavat hieman ihmetellä.

Ja lopulta Janen ja Jaken lyhyt suhde myös paljastuu niin lapsille kuin Adamille. Jake jättää epätyydyttävän suhteensa Agnessiin kanssa - ja hakee väliaikaista asuinpaikkaa Janen (ja lasten) luota, mikä lapset hyväksyvät tilapäiseksi ratkaisuksi.

Jake on kuitenkin arvioinut tilanteen täysin väärin. Janella ei ole mitään suunnitelmia hänen varalleen, ja hän haluaa rakentaa omaa elämäänsä edelleenkin ilman eksäänsä. Lopulta Jake tajuaa tilanteen, muuttaa ilmeisesti hotelliin asumaan - tai palaa Agnessiin ja poikansa luo - ja Jane jatkaa elämäänsä ja orastavaa suhdetta Adamin kanssa.

Samaan aikaan lapset ovat vähitellen joko lähteneet tai lähdössä maailmalle. Vain nuorimmainen on ehkä vielä jäämässä kotiin Janen kanssa. Joten Janella on laajennetussa talossaan tilaa ainakin yhdelle Adamille, joka on kaiken lisäksi suunnitellut laajennuksen.

RUNO ON VAPAA. Osa 218 "Ohut, musta tai punainen nauha"



Kaulanauha (Choker)
Historiallisesti ohut kaulanauha liittyy huippumuotiin, mutta sillä on myös muita merkityksiä tilanteen mukaan.

Esimerkiksi, yksinkertainen punainen nauha liittyy prostituutioon. Musta nauha puolestaan merkitsee  salaista lesbianismia (trendi joka syntyi 1920-luvun Suuren laman aikana). 

(Wikipedia)

     *     *     *

kaulanauha 

1. Joku joka puskee eteenpäin, vaikka mitään toivoa menestyä juuri siinä skabassa ei ole. Henkilö tai joukkue joka kärsii hermoromahduksesta, jonka on saanut aikaan voittamisen pakko.

2. Joukkue joka ei voi enää voittaa (mestaruutta) kauden aikana, mutta joka silti menestyy hyvin. Esimerkiksi kaulanauhoja (chokers) = Ottawa Senators - joka vuosi sama juttu 

3. Eteläafrikkalainen krikettimaajoukkue, joka onnistuu aina häviämään, vaikka olisi voitollakin. Esimerkiksi - Kuule, Jack ei koskaan pärjää tiukan paikan tullen. Hän on sellainen kaulanauha. Niin kuin Etelä-Afrikan krikettimaajoukkue - ja ihan yksin koko joukkue!

4. Henkilö joka kiihottaa itseään tukehduttamalla. Tapa jossa joku väliaikaisesti estää hapen saannin itseltään esim. kuristamalla itseään jollain tavoin ja saa siitä seksuaalista nautintoa.

(Urban dictionary)

       *     *      *

Tyttö jolla oli tulipunainen nauha kaulassaan

Isoäidilläni oli tapana toistuvasti kertoa tätä tarinaa minulle.

Tarina kertoo kaverista, joka oli rakastunut tyttöön - kutsutaan heitä nyt vaikka Johniksi ja Janeksi. Janella oli tapana pitää kirkkaan punaista nauhaa kaulassaan. Ja hän varoitti Johnia siitä, ettei tämä saisi koskaan ottaa sitä pois hänen kaulastaan. Ja Jane piti sitä aina, aina kun oli kylvyssä, uimassa, hölkkäämässä ja missä tahansa.

No, aika kului ja John tuli aina vain epäilevämmäksi sen suhteen mistä tässä oikein oli kyse. Hän arveli, että nauhan alla saattoi olla iso paise tai syylä tai jotain muuta sellaista.

Erään kerran John meni ulos ja osti uuden kaulanauhan Janelle. Se oli hyvin kaunis, kauniimpi kuin se, joka Janella oli aina kaulassaan ja sen keskellä oli punainen jalokivi. John lähestyi Janea takaapäin nauha kädessään ja sanoi kokeilevansa sitä hänen kaulaansa.

Jane yritti kuitenkin kieltäytyä niin hyvin kuin vain pystyi. Tästä seurasi se, että John suuttui ja he joutuivat käsirysyyn. Nyt puolestaan Jane tuli hyvin vihaiseksi ja vaati Johnia lähtemään hänen luotaan - ja sanoi panevansa heidän välinsä poikki.

Juuri ennen lähtöään  John ilkeyttään nykäisi Janen kaulanauhan,  sillä seurauksella että... Janen pää putosi.


Isoäitini oli tosi ilkeä. Hän kertoi tarinan iltaisin, kun hän vei minua kotiinsa Chestertowniin ja minä istuin yksin hänen farmariautonsa takapenkillä, jossa oli iso takaikkuna, josta katselin ulkona olevia tummia puita ja yritin nukkua. Joka kerta hän sanoi lopuksi, että "jos et ole kiltisti, Jane tulee ja vie sinut!" Lienee tarpeetonta sanoa, että en kertaakaan matkan aikana nukkunut hetkeäkään, LOL.


 (unexplained-mysteries.com)

     *     *     *

V-RUNO  

- Oletko vihainen minulle...
     ... vai minä sinulle?

- Miksi istut siellä ja tuijotat seinään, ja katsot varjoasi?
     Kun tulen taaksesi varjomme sulautuvat yhteen.

- Miksi sinulla on tuo punainen nauha kaulassasi...
     vai onko se musta?
    Mustavalkoisesta kuvasta on vaikea sanoa, onko nauha musta vai
    punainen?

- Miksi olet niin mustavalkoinen, rakkaani? Miksi et anna minun ottaa tuota punaista nauhaa kaulastasi - ja suudella sitä?

- Tarkoitan tietysti kaulaasi, hassu!

- Mitä, käsketkö sinä minut pois? Soitat poliisille ja teet vaikka mitä?

- Oletko sinä hullu rakkaani. Mikä sinua oikein vaivaa?!

 
- Minä, minä vain rakastan sinua liikaa

maanantai 22. syyskuuta 2014

Mäkelä: "Häjyt" (1999)

"Häjyt" (1999) on Aleksi Mäkelän ohjaama elokuva, jonka käsikirjoitti Aleksi Bardy. Pääosissa elokuvassa ovat Samuli Edelmann ja Juha Veijonen."Häjyt" on eräänlainen puukkojunkkari-tarina sijoitettuna 1990-luvun Pohjanmaalle. Elokuva sai kaikkiaan seitsemän 'Jussi' -ehdokkuutta: paras elokuva, miespääosa (Samuli Edelmann), miessivuosa (Kalevi Haapoja), naissivuosa (Sari Havas), käsikirjoitus, puvustus & äänisuunnittelu, joista se voittikin Paras miessivuosa-kategoriassa. (Wikipedia)

     *     *     *

Näin nyt "Häjyt" (1999) ensimmäistä kertaa, sillä pelkkä ajatus elokuvan katsomisesta on ollut vastenmielinen. Vasta sen jälkeen kun on tutustunut turkulaisiin poliiseihin - ja tietysti naisiin - tietää, että on jotain vielä pahempaa, joten saatoin tämänkin katsoa.

Jussi (Samuli Edelmann) ja Antti (Juha Veijonen) vapautuvat 5 vuoden jälkeen vankilasta. He rötöstelivät yhdessä Grönbergin (Teemu Lehtilä) kanssa, mutta vain kaksi jäi pankkiryöstön jälkeen kiinni.

Kolmas - Grönberg - otti ja luki itsensä lakimieheksi, sillä aikaa kun kaksi muuta laskivat tiilenpäitä. Vapauduttuaan Jussi ja Antti, yhdessä Antin isoisän (Kalevi Haapoja) kanssa tekevät kostoretken naapuriin. Polttavat Romppaisen navetan, tämä kun oli nähnyt mihin ryöstösaalis piilotettiin, ja se oli sillä aikaa hävinnyt, kun miehet olivat vankilassa.

No, mieleen ei tullut, että korkeasti koulutettu Kauhavan vt nimismies ja lapsuuden ystävä olisi voinut varastaa ryöstösaaliin, mutta niin siinä kuitenkin kävi. Grönberg paljastaa tekosensa Jussille hieman ennen kuin Jussi hukkuu Grönbergin autoon. Eikä tämä tee elettäkään pelastaakseen Jussia.

     *     *     *

Elokuva on nimensä "Häjyjen" mukainen. Armoa ei anneta eikä sitä pyydetä, ja Kauhavan laki poikkeaa "Suomen laista" vähintään yhtä paljon kuin Turun laki "Raamatusta". Miestä / naista mätetään, kun yhdessä on päätetty ja siltä tuntuu. Henki ei ole minkään arvoinen, kun niikseen tulee.

Jos vt nimismies Grönberg sai tunnolleen Jussin hengen, Jussikin sai tunnolleen poliisikonstaapeli Rahikaisen hengen. Niin se vain vahinko kiertää.

Paljon ei ole elokuvassa kertomisen arvoista. Jakorasia ja Jeesuksen morsian Laura on kieltämättä kiinnostava hahmo, joka tyrkkynä jakaa peräänsä Antille, vaikka tämä ei ole hänestä kovasti kiinnostunut, mutta kun ilmaiseksi tarjotaan, ottaa auliisti vastaan. Kaikkea saa tehdä, kun Jumala tietysti antaa aina ja kaikki anteeksi. Siihen Jussi ja Heikkikin perustavat elämänfilosofiansa.

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Jones: "Mitä odottaa kun odotat" (2012)

Kamera seuraa viiden toisiinsa yhteydessä olevan pariskunnan elämää ja sitä miten he kokevat lapsen saamisen elämykset ja yllätykset - ja havaitsevat, että on ihan sama mitä suunnittelee, elämä ei aina vastaa odotuksia. (IMDb)

"Mitä odottaa kun odotat" (2012) on amerikkalainen draamakomedia, jonka on ohjannut Kirk Jones. Käsikirjoituksesta ovat vastanneet Shauna Cross ja Heather Hach; ja se perustuu samannimiseen raskausoppaaseen. (Wikipedia)

     *     *     *

TÄNÄÄN NELOSELTA KLO 21:00

     *     *     *

Realistinen kuvaus viiden eri parin samanlaisesta tilanteesta

JATKUU...

RUNO ON VAPAA. Osa 217 "Maalasin sinut sinisen sävyin"

 
- Olen päättänyt maalata sinut, 
ja tunnustan että olen tehnyt sen jo
mieleeni.

Olet mielessäni sumun keskellä. Kaukaa katsottuna...
näytät...
lähinnä...
aika...
p
i
e
n
e
l
t
ä
.

Niin pieneltä, että sinua ei edes näy kunnolla.

Ja mitä kauempaa sinua katselen,
sinua ei edes ole.

          - Aluksi maalasin sinut suureksi.
          Siis TOSI suureksi.  
          Ja sain kuvattua vain
          silmäsi tappisolun.

- Sitten maalasin sinut pieneksi.
Siis TOSI pieneksi.
Ja sinua ei enää
näkynyt syyskuisen sumun keskeltä. 

lauantai 20. syyskuuta 2014

Coen: "Sietämätöntä julmuutta" (2003)

Kostonhimoinen onnenonkija nai naistenmiehenä tunnetun Beverly Hillsissä asuvan lakimiehen, minkä jälkeen naisen aikomuksena on rahastaa mies. Vaan kuinka siinä sitten kävikään... (IMDb:tä mukaillen)

"Sietämätöntä julmuutta" (2003) on yhdysvaltalaisen Joel Coenin farssi tai romanttinen musta komedia. Se kertoo menestyvästä avioerojuristista ja rahakkaita avioeroja harrastavasta onnenonkijasta. Pääosissa ovat George Clooney ja Catherine Zeta-Jones. (Wikpedia)

     *      *      *

TÄNÄÄN AVALTA KLO 21:00.

     *      *      *

Ehkäpä Hollywoodin valovoimaisimmat tähdet  George Clooney ja  Catherine Zeta-Jones ainakin glamourilla mitattuna on saatu yhteen tässä Joel Coenin "Sietämätöntä julmuutta" (2003) -leffassa.

Käsikirjoitus on täynnä spektaakkelimaisia juonenkäänteitä, joten jotain elämää suurempaa on saatu, tosin vaivoin, kursittua kokoon.

 Asetelma ei voisi olla kutkuttavampi sillä menestyvä avioliittojuristi Miles Massey (George Clooney) ja avioliitoilla rahastava syöjätär Marylin Hamilton (Catherine Zeta-Jones) ovat aluksi vastakkain, sitten samalla puolella, taas vastakkain jne. Loputtomia yllättäviä, katkeria ja riemastuttavia käänteitä. Lopulta he... ilmeisesti jäävät samalle puolelle ja saavat liudan pikkujuristeja jälkikasvunaan.

     *      *      *

Elokuva opettaa, että kun on kaunis ja rikas, kaikki on mahdollista, mutta sen kaiken voi yhtä nopeasti menettää kuin on saanutkin. Lopputulos on kuitenkin aina positiivinen. Kauniit ja rikkaat eivät voi oikeasti nykyisessä porvarillisen yhteiskunnan tosielämässäkään kuin sadussa hävitä, ainakaan oikeudessa, jos massi on riittävän paksu.

Marylin kuvittelee aluksi tienaavansa avioliitolla - tai siis erolla - varakkaasta Rex Rexrothista (Edward Herrmann). Miehellä on kuitenkin LA:n paras avioliittojuristi, joka ei koskaan häviä eli Miles Massey.

Tappiosta jää Marylinille tietysti paljon hampaankoloon Milesia kohtaan. Marylin saa Milesin kiinnostumaan itsestään... sillain, naisena, minkä jälkeen Miles on mennyttä miestä.

Monen mutkan kautta pari päätyy avioliittoon keskenään, ja Marylin on onnistunut kuin onnistunut kostamaan miehelle kokemansa nöyryytyksen - ja hän näyttää menettäneen puolet omaisuudestaan. Hääyötä seurasi välitön ero. Tosin vain hetkeksi, sillä hämmentävien, tappavien käänteiden jälkeen Marylin ja Miles elokuvan lopulla löytävät - rahan avulla tietenkin - uudelleen toisensa.

perjantai 19. syyskuuta 2014

Gilliam: "Fisher King" (1992)


Entinen, itsetuhoisesti masentunut radio-DJ löytää pelastuksen auttamalla sekopäistä koditonta miestä, joka on tietämättään samaisen DJ:n traagisen virheen kohde, joka johti itsemurha-ajatuksiin. (IMDb)

"Fisher King" (1992) on Terry Gilliamin ohjaama draamakomedia. Tärkeimmissä rooleissa ovat Jeff Bridges, Robin Williams, Mercedes Ruehl ja Amanda Plummer. Elokuvan nimi tulee 'Graalin maljaan' liittyvästä Kalastajakuninkaan legendasta Kuningas Arthurin tarinoista.

Elokuva oli ehdolla mm. viiteen Oscariin ja Golden Globeen. Mercedes Ruehl voitti sekä parhaan naissivuosan Oscarin että Globen. Lisäksi Robin Williams sai parhaan miespääosapalkinnon Golden Globen kategoriassa komedia- tai musikaalielokuvat.
(Wikipedia)

      *     *     *

ELOKUVA TULEE YLE TEEMALTA KLO 21:00, JA SAMAAN AIKAAN TV5:LTÄ YKSI SUOSIKKINA PAUL...

      *     *     *

Robin Williamsin rooli kodittomana, ex-yliopisto-opettajana Parrynä on vertaansa vailla oleva hahmo. Parry oli kauniin, nuoren vaimonsa kanssa ravintolassa, kun sinne saapui mies, joka ampui seitsemän ihmistä hengiltä. Mies oli saanut kimmokkeen tappaa ihmiset radio-DJ Jack Lucasilta ( Jeff Bridges).

Tapahtuma järkyttää Parryä niin, ettei hän kykene enää tekemään töitä tai asumaan amerikkalaisen keskiluokkaisesti vaan löytää itsensä siltojen alta. - Jack tuntee (aiheesta) huonoa omaatuntoa tapahtuman takia, sillä hän näkee TV-uutisista, mitä radioshown jälkeen illalla oli tapahtunut.

Kolme vuotta myöhemmin Lucasin kimppuun käy kaksi juppia, joiden harrastuksena on asunnottomien alkoholistien tappaminen. Ennen kuin nuoret miehet ehtivät polttaa Lucasin hengiltä, väliin tulee mies, joka myöhemmin osoittautuu Parryksi.

Lucas saa tilaisuuden hyvittää harkitsemattoman tekonsa tämän miehen kohdalla, missä hän onnistuukin kohtalaisen hyvin. Tosin Parryn vaimoa hän ei tietysti saa takaisin. Lucas auttaa yhdessä naisystävänsä Annen ( Mercedes Ruehl) kanssa Parryä elämän uudelleen rakentamisessa, mikä tarkoittaa lähinnä sitä, että hän saattavat Parryn ja tämän ihaileman värittömän kustannusvirkailijan Lydian (Amanda Plummer) yhteen.

torstai 18. syyskuuta 2014

Nummi: "Kauhun millimetrit" (1992)

Suomessa harvinainen lajityyppi, kauhuelokuva, sai 1990-luvulla monenmoisia ilmenemismuotoja. Ilari Nummen "Kauhun millimetrit" (1992) lähestyi aihetta psykologisen arvoituksen, ihmismielen ja yliluonnollisen näkökulmasta.

Elokuva kuvaa ihmismielen hajoamista, ja siitä syntyvää painostavaa kauhutunnelmaa. Aihe on ollut maailmalla kauhuelokuvissa ja -kirjallisuudessa hyvin suosittu, mutta Suomessa harvinainen. Ainoastaan Teuvo Tulion sokeusmelodraamassa "Levoton veri" (1946) ja sen variaatiossa "Mustasukkaisuus" (1956) on psyyken murenemista esitetty kauhun elementtejä tehokkaasti hyödyntäen. (Yle Teema)

      *     *     *

ELOKUVA TÄNÄÄN YLE TEEMALLA KLO 21:56.

     *      *      *

Tavaratalon kangasosastolla Helsingissä työskentelevä nuori nainen Marja Sauri (Tiina Tenhunen) alkaa oirehtia ilman näkyvää syytä. Kenties välitön syy on pojassa (Hannu Kivioja), jonka kanssa hän on kerran käynyt elokuvissa, mikä tuottaa aralle ja yksinäiselle nuorelle naiselle ahdistusta.

Marja on jokin aika sitten valmistunut graafikoksi, mutta ei ole hakenut graafikon töitä, koska on viihtynyt työssä, jonka aloitti opiskeluaikana. Lähinnä hallitsevan äitinsä (Tarja-Tuulikki Tarsala) takia hän kuitenkin hakee töitä graafikkona, mikä on selvästi käänne Marjan elämässä, joka vakavasti järkyttää hänen mieltään.

Tapahtumat keskittyvät päivään, jolloin Marja on menossa tähän tuiki tavalliseen haastatteluun. Ennen ja jälkeen haastattelun tapahtuu kummallisia asioita. Ennen muuta Marja kohtaa - tai törmää - kadulla naiseen (Katja Krohn), joka näyttää vainoavan häntä. Aivan lopussa paljastuu, että kaikki on ollut Marjan omaa kuvitelmaa.

Ehkä oudoin tilanne päivän aikana on se, että tuntematon nainen pyytää Marjaa hetken aikaa katsomaan kahta pientä lastaan, joista toinen on vaunuissa. Nainen käy soittamassa jonnekin. Marja jää katsomaan suloista pientä vauvaa, kun toinen lapsista lähtee omille teilleen - ja Marja  hänen peräänsä. - Marja saa pikkutytön kiinni, ja kun hän katsoo rattaisiin päin, hän näkee saman häntä ahdistelevan naisen rattaiden luona.

Ennen kuin Marja on ehtinyt vauvan luokse, nainen on taas mystisesti kadonnut, mutta rattaat ovat alkaneet vieriä alas mäkeä - yhä kiihtyvää vauhtia. Marja saa viime tingassa rattaat kiinni ennen kuin ne joutuvat ajotielle. Kun Marja työntää rattaita takaisin, lasten äiti saapuu paikalle ihmeissään. Ja Marja sopertaa ajotain vahingosta... Ja poistuu paikalta.

     *      *      *

Marjan ahdistusta symboloivat puutarhasakset, jotka hän elokuvan alussa ostaa viedäkseen äidilleen. Kun äiti saa sakset, hän huomaa niissä loven ja kehottaa tytärtään vaihtamaan sakset - ja tuomaan ne sitten illalla tilaisuuteen jossa on. Marja ei ole innostunut palaamaan rautakauppaan, mutta tekee sen äitinsä kehotuksesta. Rautakaupan myyjä (Markku Huhtamo) kohtelee Marjaa alentuvasti, jopa niin että hän selvästi kokee tilanteen suorastaan ahdisteluna, eikä suostu vaihtamaan saksia.

Toisella kertaa - keskusteltuaan asiasta ensin siskonsa Seijan (Irmeli Kangaspunta) kanssa - määrätietoinen Marja onnistuu huijaamaan myyjältä uudet sakset. Kun mies huomaa Marjan yrityksen 'varastaa' sakset (mistä faktuaalisesti myös on kyse), myyjä käy Marjaan muiden asiakkaiden nähden käsiksi, mutta päästää sitten menemään saksineen.

Illalla Marja vie sakset lupauksensa mukaisesti äidilleen. Kun Marja saapuu taloon, jossa juhlia pidetään, hän käyttäytyy varsin neuroottisesti ja tuntuu mm. epäilevän muita hissiin tulevia ihmisiä. Lopulta hän kuitenkin pääsee korkean kerrostalon katolle, jossa juhlijat ovat, ja näkee niin äitinsä  kuin saman naisen, jonka on nähnyt pitkin päivää eri paikoissa. - Fantasia ja todellisuus sekoittuvat Marjan mielessä yhä enemmän toisiinsa ja hän on pudota katolta jouduttuaan kamppailuun hänen mielensä luoman naisen kanssa, mutta jotenkin selviää takaisin maanpinnalle.

Loppukohtauksessa katsojan annetaan ymmärtää, että Marjaa ei ole vainonnut mikään tai kukaan muu kuin hänen oma vilkas mielikuvituksensa, pelkonsa ja ahdistuksensa. - Ja hän itse on muuttunut häntä vainoavaksi naiseksi ... ja törmää kadulla nuoreen naiseen.

Brügger: "Suurlähettiläs" (2011)

Tanskalainen toimittaja Mads Brügger soluttautuu Keski-Afrikan tasavaltaan Liberian suurlähettiläänä - ja aloittaa vaarallisen leikin, jonka tarkoituksena on paljastaa, millä tavoin ns. veritimantteja tuodaan Afrikasta Eurooppaan. (IMDb:tä mukaillen)

"Suurlähettiläs" (2011) on dokumenttielokuva, jonka ideoi ja ohjasi tanskalainen elokuvantekijä ja toimittaja Mads Brügger. Elokuva oli ehdolla  'Sundance' -elokuvafestivaalien pääpalkinnon saajaksi vuonna 2012. (Wikipedia)

    *     *      *

Toimittaja-ohjaaja Mads  Brügger myös itse 'näyttelee' elokuvassa - ja nimenomaan Liberian suurlähettilästä, ja hän yrittää saada jopa virallisen nimityksen tähän tehtävään Liberian presidentiltä, missä ei kuitenkaan onnistu.

Brügger  käyttää peitenimeä Mr Cortzen, millä nimellä hän saa niin Liberian kansalaisuuden, ajokortin kuin diplomaattipassin, mutta ei harmikseen akkreditointia lähettilääksi.

    *     *      *

Huikea, trillerimäinen dokumenttielokuva, josta ei puutu vaarallisia käänteitä. Mr Cortzen pääsee melkein tavoitteeseensa ja diplomaattina laillisesti kuljettamaan veritimantit Eurooppaan, mutta vain melkein.

Mr Cortzenin suunnitelmasta uupuu vain Liberian presidentin nimityskirja, jota hän ei jostain syyystä koskaan saa. Kenties siksi, että hänen taustojaan on alettu epäillä. - Dokumentissa kuitenkin tulee selvästi esiin, ettei lavastettu tilanne ole mitenkään poikkeuksellinen. Sadat henkilöt ovat vuosien varrella saaneet eurooppalaisten välittäjien avulla itselleen diplomaattioikeudet, joiden avulla he ovat kuljettaneet laillisesti maasta toiseen niin timantteja kuin myös arvometalleja. Tosin henkensä kaupalla niin kuin Mr Cortzenkin.

     *      *      *

Elokuva herättää monia kysymyksiä siitä, mikä on valtio ja millaista on EU:n valtioiden - tässä tapauksessa ennen muuta Ranskan - toiminta oman maansa rajojen ulkopuolella.

Ranska selvästi hallitsee Keski-Afrikan tasavallan merkittäviä luonnonvaroja pitämällä yllä korruptiota ja heikkoa kansallisvaltiota Afrikassa, samaan aikaan kun Ranska Euroopassa esiintyy demokratian mallivaltiona tms.

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 356: "Leo Mechelin: 1. suomalainen valtiomies ilman valtiota"

Kun käännyt Helsingin Mechelininkadulta Lapinlahdentielle, olet saapunut melkein perille. Paikkaan joka on merkitty karttaan koodilla: V4-21-1, ja se tarkoittaa minua. Ja minähän olen Leo Mechelin.

Elämäni viimeiset vuodet elin vain muutaman kilometrin päässä tästä paikasta ns. Grönqvistin talossa. Ja kuolemani jälkeen minut haudattiin tänne, enkä voi valittaa, sillä olen suurimpien suomalaisten ympäröimänä.

Ja kaiken kukkuraksi Hietaniemen hautausmaan ohitse kulkeva tie on nimetty minun mukaani, enkä senkään tähden voi olla kovin vaatimaton ansioistani.

Ainoa asia oikeastaan, joka minua elämäni jälkeen jäi harmittamaan oli, etten nähnyt sitä, miten V. I. Leninin boshevikkihallitus tunnusti 6.12.1914 Suomen valtiollisen itsenäisyyden. Tämä osoitti käytännössä todeksi sen, mistä olin vuosikausia puhunut.

Suomi ja Venäjä olivat olleet valtioliitossa keskenään, ja nyt tämä unioni vain ikään kuin hajosi ja valtiot lähtivät omille teilleen.

      *      *      *

Voin sanoa olleeni elämässäni varsin onnekas, ja onneni liittyy ennen muuta avioliittooni Alexandra Lindroosin kanssa, sillä ilman hänen mukanaan tuomaansa omaisuutta ei minusta luultavasti koskaan olisi tullut sitä, mikä minusta tuli.

Alexandran isä oli Helsingin rikkain porvari mennessämme naimisiin, ja tehtäväkseni tuli hänen varojensa hoitaminen, kun hän ei siihen itse enää kyennyt; ja varsinkin avioliiton alkuaika Löyttymäen kartanossa Hämeenlinnan kupeessa oli loistava elämänkoulu, joka valmensi minua tulevaa uraani varten niin merkittävänä talousmiehenä kuin ruotsalaisten liberaalien valtiopäiväedustajana - ja lopulta tietysti Suomen 1. valtiomiehenä.

Lisäksi minun ei tarvinnut avioliiton jälkeen koskaan enää miettiä toimeentuloani, ja saatoin vapaasti valita elämänurani sellaiseksi kuin itse halusin. Niin, ja toinen asia joka elämässäni jäi hieman harmittamaan oli se, ettei koskaan opetellut suomen kieltä. Kotona puhuttiin ruotsia ja saksaa, venäjää ja ranskaa, mutta rahvaan kieltä vanhempani eivät olleet opetelleet, koska sitä ei tarvinnut mihinkään.

Inglis: "Seksi ja huumeet ja rock'n roll: urbaanit legendat ja populaarimusiikki" (2007)

Jutut tunnetuista artisteista ja muista populaarimusiikin esittäjistä ovat arkipäivää 2000-luvun maailmassa, niin kuin muistakin kuuluisuuksista.

Kiinnostus ja massiiviinen kirjoittaminen tarkoittaa myös sitä, että heistä liikkuu paljon huhuja ja juoruja, joista kaikki eivät pidä ihan paikkaansa. Silti jotkut (nyky)tarinat kerrotaan yhä uudelleen ikään kuin ne olisivat totta. Ja tietyssä mielessä ne lopulta ovatkin totta (vaikka eivät olisikaan), koska niistä on tullut osa sitä kuvaa, joka ihmisillä tietyistä henkilöistä on.

     *     *     *

Ian Inglis väittää englanninkielisessä artikkelissaan "Seksi ja huumeet ja rock'n roll: urbaanit legendat ja populaarimusiikki" (2007), että artisteista ja bändeistä kiertävät nykytarinat ovat toisenlaisia kuin esimerkiksi tarinat, joissa kerrotaan siitä, mitä kaikkea tietämättämme panemme suuhumme.

Tarinoiden pohjana ovat juorut ja huhut siitä, mitä kuuluisuuden elämässä oikein on tapahtunut. Tällöin tarinan yksityiskohdilla on Inglisin mukaan suurempi merkitys kuin tavanomaisten tarinoiden kohdalla. Tarinat eivät myöskään vaihtele kertojasta toiseen samalla tavoin kuin yleensä urbaanilegendoissa, koska jutun ydin on näissä pienen pienissä yksityiskohdissa.

Inglis on toisaalta oikeassa ja toisaalta väärässä korostaessaan eroja eri tarinoiden välillä. Suurimmassa osassa legendoja ihmiset ovat nimettömiä ja kasvottomia hahmoja, joten tiettyyn henkilöön liittyvillä detaljeilla ei tietysti ole sama merkitystä kuin jos kyse on vaikkapa Elvis Presleystä.

Olennaista nykytarinoista - laidasta laitaan - ovat herkulliset pienet yksityiskohdat, jotka herättävät voimakkaita tunteita.

     *     *     *

Toiseksi Inglis korostaa sitä, miten tarinat tunnetuista henkilöistä pitävät yllä kiinnostusta heidän elämäänsä ja elämäntapaansa kohtaan, mitä halutaan ehkä jäljitellä. Muut urbaanilegendat ovat monesti sellaisia, että ne ruokkivat ennemminkin pelon, kauhun ja inhon tunteita.

Toisaalta tässäkin on syytä muistaa, että ero on suhteellinen. Kaikki eivät halua olla rokkareita ja esimerkiksi harrastaa hillitöntä seksiä, käyttää huumeita ja ryypätä itseään hengiltä. - Elämäntapaa ehkä ihannoidaan, mutta myös vieroksutaan ja monikaan, kaikesta huolimatta, tuskin vaihtaisi omaa elämäänsä kuuluisuuden elämään.

     *     *     *

Eniten Inglis menee metsään kuitenkin väittäessään, että hänen kuvaamansa tarinat olisivat uskottavampia kuin yleensä urbaanilegendat. Tämä ei missään nimessä pidä paikkaansa. Legendojen keskeinen piirre on se, että ne ovat kaikki tiettyyn rajaan saakka uskottavia. Ajan kuluessa tarinan luonne - ja kertojien motiivit - saattavat tosin muuttua paljonkin.

Inglis on itse asiassa tyypitellyt erilaisia tarinankertojia, joista yksi on juuri 'uskoja', joka kertoo tarinan totena, mikä on kaikkien nykytarinoiden kertomisen alkuperäinen lähtökohta. Kun on herännyt epäilyjä, pitääkö tarina sittenkään ihan paikkaansa tulevat kuvaan mukaan kertojat, joita Inglis kutsuu 'kyynikoiksi' ja 'viihdyttäjiksi'. Neljäntenä kertojatyyppinä mainitaan 'ekspertit', jotka kerta toisensa jälkeen parantelevat niin esitystään kuin kertomaansa tarinaa.

JATKUU...

tiistai 16. syyskuuta 2014

Best, Bogle & Johnstone: "Seksirannekkeen uhka: nykytarinan leviämisen jäljitystä" (2012)

Etsiessäni 'Koukkukäsi' (The Hook) -nykytarinaan viittaavia tekstejä kohtasin myös tällaisen englanninkielisen artikkelin  "Seksirannekkeen uhka - nykytarinan leviämisen jäljitystä" (2012).

En seuraa kovin tarkkaan Suomessa käytyjä keskusteluita nuorisomuodista ja -ilmiöistä, mutta en muista aiemmin kuulleeni tällaisista rannekkeista, jotka ovat levinneet muualla länsimaissa 2000-luvulla varhaisteinien ja nuorten keskuudessa. Viime vuonna jenkeistä Suomeen saapui sinkkuranneke, mutta siitä tässä ei ole kyse.

       *      *     *

Myös seksirannekkeiden ideana ovat värikoodit. - Musta väri tarkoittaa sitä, että "kaikki käy", keltainen on lievin ja tarkoittaa "halaamista", purppura "suutelemista", punainen "sylitanssia" ja sininen "suuseksiä".

Vanhemmille ympäri USA:a ja Eurooppaa lasten / nuorten käyttämät rannekkeet ovat tietysti olleet järkytys. He alkoivat mm. internetin keskusteluryhmissä kysellä, mistä rannekkeista on kyse ja mitä värikoodit tarkoittivat. Kun esimerkiksi omalla 11-vuotiaalla tytöllä oli musta ranneke, jokainen voi kuvitella millaisen haloon se on nostattanut.

Monissa USA:n osavaltioissa rannekkeet jopa kiellettiin, kun huhut rannekkeista ja niiden merkityksistä kiersivät kuumimmillaan.

       *      *     *

Lopulta kyse oli ennemmin nykytarinasta, joka levisi jaksoittain kulovalkean tavoin. Mielenkiintoista ilmiölle on ollut, että vuosien 2002-2003 jälkeen se hetkeksi hiipui ja leimahti taas vuonna 2009-2010 uudelleen.

Ja niin kuin aina tällaisten tarinoiden kohdalla, edes tarkan tutkimuksen jälkeen ei pystytty tarkkaan jäljittämään, mistä tarina ja sen lukuisat versiot olivat tarkalleen ottaen lähteneet liikkeelle.

Tarina on monella tavalla kiinnosta, eikä ilmeisesti ihan tavanomainen nykytarina. Lapset ja nuoret jossain vaiheessa kiinnostunut seksistä ja keksivät erilaisia keinoja päästä hieman intiimimpään suhteeseen tai kontaktiin kiinnostuksiensa kohteiden kanssa.

Seksiranneke on eräällä tavalla ikiaikainen leikkimäinen keino saada huomiota toiselta ihmiseltä. Se tarjoaa myös keinon esimerkiksi varastaa vaivihkaa suudelman tytöltä ilman että tapahtuma millään tavoin loukkaa kumpaakaan osapuolta.

       *      *     *

Ensimmäinen ajatus tietysti on - mikä on ollut tarkoituskin - järkyttää aikuisia (opettajia, vanhempia ym.), mutta kyse on ollut vain leikistä.

Ideana on, että se joka onnistuu murtamaan esimerkiksi tytön purppuran rannekkeen, hän saa suudella tyttöä / poikaa, koska ranneke antaa siihen luvan, jota tyttö / poika ei voi tai ei halua antaa.

Tietysti mustan rannekkeen kanssa ollaan tuntemattomilla vesillä, mikä ainakin symbolisesti mahdollistaa myös yhdynnän. Tyttö joka seurustelee pojan kanssa - ja vaikka hänellä ei olisi aikomustakaan harrastaa seksiä - saattaa kenties nostaakseen statustaan muiden tyttöjen silmissä pitää tällaista ranneketta tms.

Rannekkeet ja niiden ympärillä pyörivät huhut ja tarinat ovat vain muistutus siitä, että rajat lasten, nuorten ja aikuisten välillä ovat tiettynä aikana ja tietystä paikassa luotuja normeja, jotka ovat periaatteessa aina muutettavissa ja rikottavissa.

       *      *     *

Vanhimpaan tunnettuun - tai ensimmäiseksi löydettyyn - nykytarinaan 'Koukkukäteen' tämän 'Seksirannekkeen' yhdistää se, että kummatkin liittyvät varsin suoraan nuorten tai jopa lasten seksuaaliseen käyttäytymiseen.

Tosin tässä artikkelissa 'Koukkukäteen' viitataan vain ohimennen, kun puhutaan tarinan variaatioiden määrästä. Niitä on kummassakin tapauksessa paljon ja ne myös vaihtelevat toisistaan. Esim. 'Koukkukättä' kerrottaessa se usein yhdistetään tai kontaminoituu esimerkiksi 'Poikaystävän kuolemaan' tai 'Hulluun kirveenheiluttajaan', mikä ei tietysti menoa haittaa.

Yleisemmällä tasollakin näistä nykytarinoista on kiinnostava keskustella, sillä folkloristit - niin esimerkiksi historioitsijat - ovat alttiita menneisyyden kaunistelulle ja joidenkin arkisten asioiden sulkemisesta esimerkiksi kristillisen moraalin nimissä tieteellisen kiinnostuksen ulkopuolelle.

       *      *     *

Esimerkiksi Suomessa tarinankerääjät Elias Lönnrotia myöten ovat luterilaisuuttaan siivonneet kansantarinoita ja tällaiset tarinat puuttuvat jopa alan kansainvälisestä  (=länsimainen, eurooppalainen) ns. Aarne–Thompsonin kansantarinoiden tyyppi-indeksistä, mikä on tarkoittanut sitä, että joidenkin tarinoiden motiiveja ja tyyppiä ei ole voinut mielekkäällä tavalla määrittää, kun seksi on pannassa.

Kaikkein kiinnostavin näkökulma, minkä 'Seksiranneke' avaa nykytainoiden maailmaan on kuitenkin siinä, miten tarina toimii niin ajattelu- kuin toimintamallina. Se ei ole siis pelkästään tarina, joka kerrotaan siksi, että se on kiinnostava vaan siksi, että sillä on välitöntä käytännön merkitystä kertomuksen kohteiden ja muiden ihmisten kannalta.

Linda Dégh, joka ensimmäisenä löysi modernit kansantarinat, nykytarinat, urbaanilegendat - tai miksi niitä sitten halutaan kutsuakaan - oli huolissaan tarinoiden tästä puolesta jo 2000-luvun alussa. Tarinat tarjoavat mallin, jonka mukaan toimia.

       *      *     *

Oltiin nuoren, hieman yli 10-vuotiaan yleensä tytön, pitämästä rannekkeesta sitten mitä mieltä tahansa, tällaisia rannekkeita pidetään ympäri läntistä maailmaa ranteessa.

Mielenkiintoiseksi tilanteen tekee se, että joillain ihmisillä on tällaisille rannekkeille valmis selitys valmiina ilman että he ovat sen kummemmin perehtyneet itse asiaan. Mutta niinhän on ollut aina - ja tulee luultavasti aina olemaan. - Moralisteilla on aina  valmis vastaus kaikkeen ja he tietävät kaiken etukäteen, hieman niin kuin juristitkin - ja lukevat valmiin ratkaisun joko "Raamatustaan" tai "Suomen laki I" -kirjastaan tms.

Linkit:

Sex Bracelets. Legend. Snopes.com
The Aarne–Thompson tale type index. Wikipedia