sunnuntai 28. syyskuuta 2014

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 357: "Tarkkaan kirjoittamisen / litteroinnin merkityksestä. OSA 1"

Minulla ei ole ollut viime aikoina paljon kerrottavaa mistään tai olen ollut mieluummin hiljaa. Tänä
viikonloppuna en ole jaksanut muutenkaan tehdä paljon. Vielä vähemmän kuin yleensä.

Eilenkin katsoin lähinnä vain pari elokuvaa ja hieman siivosin - sekä luin yhtä artikkelia yhä uudelleen, sillä kaikki sen puolet eivät heti avautuneet, eivätkä ole avautuneet vieläkään. Phyllida Lloydin "Mamma mia!" (2008) sai minut hyvälle tuulelle, vaikka aloin katsoa sitä ennakkoluuloisesti. En erityisesti pidä musikaaleista, ja musikaali joka rakentuu 70-luvulla suositun ruotsalaisen Abba -bandin hittibiisien varaan tuntui kummalliselta.

Samalta 5-kanavalta tuli pari tuntia myöhemmin John Quinnin "Salainen kellari" (2002), jossa ohjaaja esitteli lähinnä omaa mieltymystään doggie -seksiasentoon, mikä alkoi toisen kerran jälkeen tuntua jo äärimmäisen tylsältä. Niin kuin tämän genren elokuvissa ilmeisesti tapana on, jonkinlainen juonentapainen oli taustalla, joka vain sitoi yhteen sinänsä tarinaan millään tavoin kuulumattomia seksikohtauksia. - Eikä "Mamma mia!" -musikaali ollut tässä suhteessa paljon sen kummoisempi. Musikaalin keskiössä taas oli musiikki ja sen esittäminen, joka puolestaan löyhästi liittyi tämän elokuvan juoneen.

     *     *     *

Mietin miten elokuvat liittyvät todelliseen elämään ja sen tapahtumiin. Okei, minä katsoin elokuvaa ja se liittyi minun ja satojen tuhansien muiden lauantai-illan ohjelmaan.

70-luvulla lapsuuttaan ja nuoruuttaan eläneet muistavat Abban ja 'Waterloon', jolla se voitti vuonna 1973 Eurovision laulukilpailut. Mieleen nousi kuva kimaltelevissa vaatteissa ja pitkissä buutseissa lavalle astelevasta nelikosta:  Agnetha Fältskogista, Björn Ulvaeuksesta, Benny Anderssonista ja Anni-Frid Lyngstasta.

"Salainen kellari" toi nimenä mieleeni yhden suomalaisten (yllättäen) suosituimmista klassikkokirjoista, jonka he luultavasti ovat lukeneet peruskoulussa, silloin kun jokin ohut kirja piti lukea kun opettaja oli käskenyt niin tekemään. Eli kyse on tietysti Feodor Dostojevskin kirjasta "Kirjoituksia kellarista". Sisällöllisesti tarina kuitenkin muistuttaa enemmän Frances Hodgsonin Burnettin nuorten klassikkokirjaa "Salainen puutarha", jossa ihmisen mielen / kehon sisäiset salat avataan kuin ruusunnuppu.

Eniten "Salainen kellari" -elokuvan juoni kuitenkin toi mieleen perinteiset kummitusjutut. Talossa muutaman päivän koheltaneet (nuoret) aikuiset kohtasivat joka käänteessä milloin minkäkinlaisia aaveita - ja luulisin että vielä 2014 suurin osa suomalaisista uskoo jonkin sortin kummituksiin niin kuin jeesukseen ainakin ollessaan yksin kotona, pimeässä syrjäisellä kesämökillä syksymyrskyn riehuessa ulkona ja puiden oksien naristessa seinää vasten.

     *     *     *

Jos elokuvien käsikirjoitusten ja esitettyjen tarinoiden yhteys todellisen elämän tapahtumiin oli vähintäinkin löyhä, voi kysyä ainakin: olisivatko käsikirjoitukset voitu kirjoittaa toisin. Ja miten hieman toisella tavalla, tarkemmin kerrottuna, todellisen maailman tapahtumia jäljittelevä kerronta olisi muuttanut vaikutelmaa kerrotuista asioista.

Toisaalta katsoja ei voi koskaan tietää, kuinka paljon siitä, mitä hän on nähnyt on tai voi olla totta. Sitähän ei varta vasten kerrota. Yleinen väite on, että "Salainen kellari" -elokuvan tapaiset tarinat vääristävät ihmisten kuvaa siitä, millaisia ovat ihmisten väliset suhteet. Siitäkään meillä ei ole mitään muuta tietoa kuin omat kokemuksemme ja se mitä olemme muilta kuulleet.

"Mamma mia!" ilman juonikehitelmäänsä olisi voinut olla Abba-teemainen karaoke-ilta jollain Kreikan saariston saarella. Mitään juonta ei olisi oikeastaan tarvittu, jos olisi halunnut keskittyä vain musiikkiesityksiin ja niiden kuuntelemiseen.

     *     *     *

Ehkä selkeimmin elokuvat - ja niiden katselemisen - erotttaa todellisesta elämästä se, että katselija on vain katselijan roolissa, jolloin hän passiivisesti seuraa elokuvaa. Toki hän voi laulaa yhdessä näyttelijöiden kanssa Abban biisejä ja jokainen tietää, mitä vaikutuksia seksielokuvalla saattaa olla...

Hieman samasta asiasta kertoo lukemani Bill Ellisin artikkeli "Miksi nykytarinoita koskevien tarinoiden litterointi on välttämätöntä" (1987). Myönnän: kysymys ei tunnu äkkiseltään liittyvän oikein mihinkään aiemmin kerrottuun. Mutta ajatellaanpa vaikka elokuvia ja niiden käsikirjoituksia jonkinlaisina projektioina todellisen maailman tapahtumista - ja myös niin päin, ettei niillä olisi mitään yhteyttä mihinkään sellaineen mitä pidämme todellisena ja tavoittelemisen arvoisena.

Jos tarinoita ei voi yhdistää mihinkään meille tuttuun, eivät ne ole kovin kiinnostavia. Kysehän on hieman samasta asiasta kuin jos yritämme lukea tekstiä, jonka kieltä ja kirjainmerkkejään emme ehkä ymmärrä. Mitä hauskaa siinä on? Tietysti visuaalinen esitys voi olla kiinnostava, vaikka emme sen koodistoa tunnekaan, mutta vaikkapa balilainen uskonnollinen seremonia, joita oikeasti esitetään turisteille, menettää kiinnostavuutensa viimeistään silloin, kun tajuamme, ettemme oikeasti ymmärrä siitä yhtään mitään...

     *     *     *

Ellis esittää artikkelissaan yhden (1) uuden litteroinnin tässä blogissa paljon käsittelemästäni nykytarinasta 'The Hook(man)' (Koukkukäsi). Ja vaikka tarinaa on pyöritelty lukuisista kulmista yhä uudelleen, tämä artikkeli tarjoaa paljon uutta, aiemmin käsittelemätöntä tietoa ja jäsennystä aiheeseen.

Kirjoittajan yhtenä lähtökohtana on tarinasta tehtyjen aiempien tulkintojen (Linda Dégh, Alan Dundes) kyseenalaistaminen, millainen on tavallista tutkijoiden maailmassa. Lyhyesti sanottuna: tarinaa on Ellisiin asti pyritty käsittelemään vain tarinana tai tekstinä, jonka folkloristi on tallentanut (nauhuri, video tms) ihmisiltä, jotka tarinan ovat hänelle kertoneet.

Ideana on yksinkertaisesti ollut kerätä mahdollisimman paljon variaatioita yhdestä ja samasta 'Koukkukäsi' -tarinasta ja niiden pohjalta on tiivistetty eräänlainen ideaaliteksti, jossa on kaikki olennainen, mitä tämä yksittäinen tarina voi sisältää. Vuonna 1968 Linda Dégh teki tällaisen yhteenvedon 44 version pohjalta.

     *     *     *

Bill Ellis tuo tarinaan mukaan niin esittämistilanteen kuin kertojan ja kuulijan ja kaiken vuorovaikutuksen, jota tilanteessa tapahtuu. Käytännössä autenttisten ja alkuperäisten kertomistilanteiden tallentaminen on tietysti äärimmäisen hankalaa. Kun tarina on jossain kerrottu, se on sitten siinä; eikä sitä ole kerrottu tutkijaa ja hänen tallentamistaan varten, vaan siksi että kertojalla on jostain syystä ollut halu tai tarve kertoa tarinansa jollekin.

Oletuksena kertojalla täytyy olla, että tarinalla tai sen kertomisella on jotain merkitystä jonkin kannalta. Tai hän tekee sen vain aikaa tappaakseen esimerkiksi bussipysäkillä odottaessaan myöhässä olevaa autoa.- Tällöinkin hän on valinnut jostain syystä juuri sen tietyn tarinan tietämiensä tarinoiden joukosta. Kenties hän oli vain juuri kuullut tarinan, ja jäänyt pohtimaan sitä, ja halusi kuulla heti jonkun muun mielipiteen kuulemastaan kertomuksesta, kummallisesta 'Koukkukädestä'.

Ellis on tarkkaan dokumentoinut tilanteen, josssa kolme 20-25 -vuotiasta nuorta naista keskustelee tarinasta, joka on ainakin kahdelle heistä tuttu, ja he eivät oleta enää - niin kuin ehkä kuultuaan tarinan ensimmäisen kerran - että tarina on ehdottomasti totta vaan ennemmin se on heille tarinana fiktiota.

     *     *     *

Naiset repivät keskustellessaan tarinan riekaleiksi, mikä on tietysti folkloristin kannalta mielenkiintoinen tilanne. Toisaalta voi samaan aikaan kysyä: onko tässä mitään sinänsä uutta verrattuna esimerkiksi siihen, mitä Linda Dégh oli tehnyt jo 20 vuotta aiemmin? Hänkin oli kertonut varianttiensa yhteydessä jotain myös niiden kertojista ja kertomisen kontekstista. Hän oli myös dokumentoinut siinä määrin kuin se oli mahdollista myös siitä, miten hänen ns. infomanttinsa olivat sanoneet itse tarinasta esimerkiksi, uskoivatko he siihen vai eivät?

Kun Ellisin esittämää tarinan versiota miettii tarkkaan, mitään sinänsä ihan uutta se ei kaikesta huolimatta tarjoa. Uutta on se, että hän on ehkä ensimmäistä kertaa dokumentoinut väitteen siitä, että 'Koukkukäsi' on ennen muuta ns. tyttöjen / naisten tarina, jotka kertovat sitä toisilleen. Toisaalta yhden tilanteen dokumentoinnin perusteella ei tietysti voi tehdä mitään yleistyksiä.

Enemmän kuin vastauksia, herää uusia kysymyksiä, jotka tulevat vasta vuosien päästä uudelleen tieteellisen keskustelun kohteiksi.

     *     *     *

Keskustelun keskiössä on (ollut), näin väitän, ennen muuta, mikä rooli tutkijalla / haastattelijalla on suhteessa kertojiinsa - ja millainen tarinankertoja folkloristi itse on ja millaisia tulkintoja hän tekee tarinoiden pohjalta länsimaisesta yhteiskunnasta, sen arvostuksista ja moraalista.

Mikäli folkloristi on kiinnostunut siitä, millaisia tulkintoja tarinoista on tehty ja tehdään (ja mihin niitä käytetään), haastatteluiden, videointien ym. pohjalta, tarkka litterointi on varmasti hyödyllistä. Toinen tai oikeastaan jo kolmas vaihtoehto on keskittyä itse tarinaan ja siihen millaisia tulkintoja niiden kautta voi tehdä.

Ellisin nuoret naiseet, jotka paljastavat keskustelunsa kautta tarinaan liittyvän länsimaisen yhteiskunnan moralismin nuorten naisten seksuaalisuutta kohtaan, kertovat yhden mahdollisen kriittisen kertomuksen yhden ja saman perustarinan pohjalta. - Ellis ei valitettavasti pohdi, millaisia muita kertomuksia nuoret naiset ovat kertoneet - tai voi(si)vat kertoa - eri tilanteissa tästä yhdestä ja samasta tarinasta.

     *     *     *

Voidaan myös kysyä onko tämä tarina ja muut samanlaiset tarinat vaikuttaneet Mary Bethin, Joellen ja Janen tapaan suhtautua ja toimia tarinoiden kuvaamissa tilanteissa. Kenties he olivat nuorempana 15-16 -vuotiaina vielä uskoneet 'Koukkukäteen'? Tarinahan oli heille entuudestaan tuttu ja he ruotivat sitä uudelleen ja kertoivat siitä parodisen version.

Ehkä Mary Beth kuuli tarinan ensimmäistä kertaa jossain kuhertelupaikassa - millaisia tilanteita Linda Déghin varianttien joukosta löytyy - silloiselta poikaystävältään, joka sai tällöin hyvän syyn kietoa käsivartensa tytön ympärille ja antaa tälle ensimmäisen suudelman.

Tutkijoiden kiistely tarinan tulkinnasta ei poikkea juurikaan siitä, millä tavoin nuoret naiset itse kyseenalaistavat omat aiemmat tulkintansa. Siinä missä Linda Dégh ja Alan Dundes eivät edes tajua omaa poliittista konservatiivisuuttaan, nuorille naisille tarinan kristilliseen uskontoon perustuva vanhoillisuus on ilmeisen selvä asia.

     *     *     *

Lopulta voidaan kysyä, onko tutkijan tehtävänä etsiä oikeita tulkintoja esimerkiksi tälle tarinalle vaan vain haarukoida mitä tulkintoja sille on annettu? Ja mihin tämä kaikki lopulta oikein tähtää?

Kaikesta keskustelusta voi päätyä ainakin siihen, että perusteltuja tulkintoja yhdestä ja samasta tarinasta ei ole yhtä tai kahta tai kolmea vaan niitä on lukuisia - yhtä paljon kuin on erilaisten tulkintojen tekijöitäkin.

Erilaisia tulkintoja on mahdollista tyypitellä eri tavoin, niin kuin joskus on tehtykin. Ja tämä puolestaan liittyy siihen, millaisia kertojia tarinankertojat ovat. Jos kertoja ei esimerkiksi usko kertomaansa tarinaan, se tietysti näkyy (jollei hän sitten esitä jotain muuta) hänen tulkinnastaan.

Asetelmaa mutkistaa se, että joskus itse tarina voi olla (ainakin joissain tilanteissa) totta ja toisinaan se ei sitä ole. Jos kertoja ei usko totta tarinaa, se tekee tietysti kertomisesta ja sen tulkinnasta entistä mielenkiintoisemman. Tilanne on yhtä mielenkiintoinen kuin jos joku uskoo viimeiseen asti esimerkiksi elävään jumalaan, vaikka siitä ei ole mitään todisteita.

Miksi joku haluaa uskoa johonkin ja miksi joku ei halua uskoa johonkin? Taustalla on tietysti kysymys motiiveista ja syistä. Uskonnolliset moralistit uskovat esimerkiksi siihen, että varhainen seksi ei ole hyväksi nuorelle naiselle. Mitään perusteluita tälle olettamukselle ei edellytetä. Riittää kuin siihen uskoo. - Ja esimerkiksi 'Koukkukäsi' -tarina tukee tätä uskomusta samalla tavalla kuin uskonnolliset legendat tukevat uskoa jeesusteluun.

     *     *     *

Bill Ellis teki artikkelissaan "Miksi nykytarinoita koskevien tarinoiden litterointi on välttämätöntä", mihin tämän blogikirjoituksen otsikko viittaa, merkittävän havainnon 'Koukkukäsi' -tarinasta, nuorten naisten kritiikin kautta.

Tarinan tekokätinen mies on oikeastaan tarinan kertoja itse. Henkilö joka kertoo tarinaa totena on samanlainen muiden moraalinvartija kuin keski-ikäinen, pelottavaksi tehty sairaala- / vankikarkuri. Sen lisäksi että tarinassa suhtaudutaan rasistisesti vammaisiin ja niistä tehdään uhkaavia ja pelottavia hahmoja, kertoja itse on siis juuri tuo luomansa hahmo.

Miksi näin? Kyse on tarinan omasta sisäisestä logiikasta, sillä koukkukätinen mies on kertomuksen ns. sisäiskirjoittaja (tai -kirjailija). Tätä ei tarinan kertoja ja levittäjä välttämättä itse tajua vaan hän tekee sen huomaamattaan. - Kertoessaan tarinaa eteenpäin puhuja hyväksyy sen, että nuorten naisten seksuaalista käyttäytymistä pitää jollain tavoin säännellä varoituksin ja opettaa olemaan varovainen (nuorten) miesten kanssa.

Miehiä ei kuitenkaan varoiteta naisista, mikä olisi toinen tapa kertoa tarinaa - ja juuri tällä tavoin Mary Bethin, Joellen ja Janen kertovat parodioiden omaa tarinaansa, sillä he ovat kääntäneet tarinan asetelman päälaelleen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti