sunnuntai 28. syyskuuta 2014

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 358: "Tarkkaan kirjoittamisen / litteroinnin merkityksestä. OSA 2"


Selvästikin jumitun aina joihinkin yksittäisiin aihelmiin, mutta mitäpä siitä. Taustalla soi Fritz Langin "Metropoliksen" pateettinen musiikki. En ainakaan tänään voinut katsoa tuota yhtä keskeistä mykkäelokuvan klassikkoa. Se tuntui vain ylinäyttelemisineen äärimmäisen ärsyttävältä.

Äänellä on elokuvassa suuri merkitys ja kun sitä ei ole, sen poissaoloa täytyy tietysti jotenkin eleillä, ilmeillä ja muilla keinoin kompensoida. Mutta kun asetelmassa yhdistyy elokuvan alkuvaiheen teatterimaneerit, on siinä jotain sellaista, jota on vaikea sietää muuta kuin ehkä Harold Lloydin tai Charlie Chaplinin näyttelijäsuorituksissa.

     *     *     *

Kertomakirjallisuus on sekin tietyllä tavalla mykkää, mitä tulee harvemmin ajatelleeksi. Monet kirjailijat, joista ehkä tunnetuin on Ernest Hemingway, ovat tehneet niukasta ilmaisusta suoranaisen ihanteen itselleen. Lukija joutuu koko ajan täyttämään elefantin kokonaisia aukkoja lyhyissä proosateksteissä.

Toinen äärimmäisyys on havainnoida äärimmäisen tarkkaan jotain tilannetta, ja kuvata kaikki mahdollinen, joka tilanteessa on läsnä. Etnografisessa tutkimuksessa, jota mm. folkloristit ja sosiaalitieteilijät käyttävät esim. tilanne, jossa joku kertoo tarinan voidaan kuvata hyvin tarkkaan. Tällöin eivät sanat aina riitä kertomaan kaikkea siitä, mitä tilanteessa tapahtuu vaan apuna käytetään erityisiä merkkejä ja merkintöjä ilmaisemaan esimerkiksi äänenpainoja ja -sävyjä sekä taukoja.

Toinen vaihtoehto olisi tietysti käyttää kaunokirjallisia keinoja saman asian tekemiseen, mikä tosin edellyttäisi havaittujen asioiden kääntämistä luonnolliselle kielelle. Litteroitujen tekstien lukijoiden kannalta - varsinkin jos he ovat muita kuin tutkijoita - tämä olisi ainoa mielekäs tapa tehdä asioita. Toki tavallinenkin lukija oppii lukemaan koodikieltä.

     *     *     *

Perustavanlaatuinen kysymys, joka tällaisesta pohdinnasta nousee esiin, on se millä tarkkuudella kuvausta ylipäätään on mielekästä tehdä. Mikä on sopiva taso, jolla esimerkiksi novellissa on syytä (?) kuvata ympäristöä, henkilöitä, tapahtumia / toimintaa ja dialogia. Mitään sääntöjä ei ole olemassa, muuta kuin että kaikkia tällaista kerronnallisia elementtejä voi käyttää ja käytetään.

Nykytarinoissa joiden kerronnasta ja tarinoiden litteroinnista itse olen ollut kiinnostunut käytetään ihan tietyllä tavalla kertomakirjallisuudesta tuttuja elementtejä niin suullisessa kuin kirjallisessa kerronnassa ja esittämisessä.

Merkillistä on mm. se, että jos tarinassa esimerkiksi 'Koukkukädessä' on liikaa detaljeja se menettää kiinnostuksensa kuulijoissa / vastaanottajissa. Myöskään  tarkat viittaukset aikaan ja paikkaan vaikuttavat haitallisesti siihen, miten halukkaasti tarinaa kerrotaan ja kopioidaan edelleen.

On siis olemassa jonkinlainen optimitaso, jolla tarina on kerrottavissa sellaisella tavalla, että kuuntelija haluaa ottaa sen vastaan. Toisin sanoen tarinassa on ydin, joka tekee siitä sellaisen, että se on helposti ja spontaanisti vastaanotettavissa.

     *     *     *

Tämän ydintarinan lisäksi tarinalla ja sen kertomisella on konteksti tai kun tarkemmin ajattelee konteksteja on koko ajan useita, mihin tutkijat eivät ole kiinnittäneet huomiota tulkitessaan tarinaa kontekstissaan.

Nykytarinat kuten  'Koukkukäsi' ovat kerrottu alun perin tosina kansantarinoina, jolle on olemassa jossain määrin todellisuuspohjaa - jos ei muuta niin ainakin ihmisten uskomuksissa ja maailmankatsomuksessa.

Jokainen kerronnan konteksti, tarinan uusi kopio ja kertominen uudessa tilanteessa on ydintarinan konteksti. Ja esimerkiksi Linda Déghin tutkijaryhmän kokoamille tarinoille tällaisia konteksteja on ainakin 44 kappaletta. Toisaalta hyvin todennäköistä on, että samat ihmiset ovat kertoneet samaa tarinaa lukuisia kertoja eri ihmisille. Ja - tietysti - joku on joskus kertonut tarinan kertojille itselleen!! Ja ne joille tarinaa on kerrottu, luultavasti myös itse kertovat sitä eteenpäin...

Mielenkiintoisin konteksti, mistä ei ole kontekstina paljon puhuttu, on se, miten tutkijat kertovat toisilleen esimerkiksi 'Koukkukättä'. Tulkintoja tarinasta  on useita, joista jokaisella on oma kerronnan kontekstinsa. Samaa tulkintaa on esitetty eri yhteyksissa kuten alan kansainvälisissä konferensseissa, aikakausjulkaisssa ja esimerkiksi lehdistössä.

Erityisesti Alan Dundesin psykoanalyyttinen tulkinta sai paljon suosiota opiskelijapiireissä, sillä hän esitti tulkintaansa yliopistoluennoilla, joten hänellä oli muita otollisempi foorumia omien näkemystensä levittämiseksi.

     *     *     *

Koska ''Koukkukäden' variantit eivät vaihtele kovasti, on tarinan ydin suhteellisen vakaa, minkä perusteella voi tehdä joitain päätelmiä siitä, mikä on tarinan merkitys konteksteissa, jossa sitä on esitetty.

Aina kun tarinaa kerrotaan, kerrotaan muutakin, kun mikä toistuu kerrasta toiseen. Ja juuri tässä tullaan tarkan kirjoittamisen / litteroinnin merkitykseen. Se mitä ei itse tarinassa kerrota suoraan tulee esiin ennen tarinan kerrontaa tapahtuvasssa keskustelussa - ja varsinkin siinä, mitä kertoja(t) ja kuuntelija(t) keskustelevat jälkikäteen.

Tarina itsessään ei ole suljettu kertomus vaan se ennemmin hahmottaa ongelmallisen tilanteen, mihin keskustelussa haetaan mahdollisia ratkaisuja.

     *     *     *

Dundes hahmotti ongelmaksi seksin - ja ennen muuta tytön / naisen näkökulmasta katsottuna. Auton ulkopuolella ollut tekokätinen mies antoi luvan lopettaa sen, mitä auton sisällä tapahtui. Joten samalla tavalla kuin Ellisin tulkinnassa tässäkin 'Koukkukäsi' symboloi moraalinvartijoita.

Tulkintojen ero tulee siinä, miten tarkkaan he tarinaa ja sen kontekstia lukivat. Dundes lähti liikkeelle tarinan ytimestä ilman kontekstia, Ellis puolestaan kolmen naisen keskustelusta.  Naiset vitsailivat moraalinvartijasta ja vähät välittivät siitä, ja sen sijaan liputtivat vapaan seksin puolesta.

Kysymys kuuluukin: tarvitsiko Ellis tulkintaan päästäkseen näitä naisia, joiden esitys oli tarkkaan litteroitu vai olisiko hän voinut päätyä muutenkin samaan lopputulokseen?

     *     *     *

Tietysti Ellis ja myös Dundes olisivat voineet tehdä tulkintansa myös toisin saman tarinan pohjalta. Ellis pitäytyi tulkinnassaan siihen, mitä nuoret naiset itse sanoivat asiasta. Dundes puolestaan pyrki esittämään tuntemiensa tapausten perusteella jonkinlaisen yleistyksen.

Voidaanko sanoa, että jompi kumpi tulkinnoista olisi toinen toistaan parempi? Toisin sanoen, onko tutkijan tulkinta arvokkaampi kuin kertojien oma tulkinta tilanteessa? Jos Dundes on todella pystynyt tekemään yleistyksen, joka koskee suurinta osaa tarinoita, hän luultavasti on enemmän oikeassa (pohjana olevan aineiston suhteen) kuin Ellis.

Toisaalta ei Elliskään tietysti väärässä ole, sillä hän on Dundesia tarkemmin ja perustellummin pystynyt tekemään oman päätelmänsä.

     *     *     *

Oli niin tai näin - Dundes sai myös tutkijapiireissä kannatusta psykoanalyyttiselle ja 'feministiselle' tulkinnalleen. Linda Déghiä hän arvosteli tyhjästä tulkinnasta, sillä tämä ei hänen mukaansa pystynyt tekemään psykologisesti oivaltavaaa tms tulkintaa tarinasta vaan keskittyi tekokätisen miehen rooliin tarinassa.

Toki Déghinkin tulkinnassa on vahva psykologinen puolensa, mihin kukaan ei ole kiinnittänyt huomiota. Se että uhka nähdään keski-ikäisessä, laitoksesta karanneessa miehessä  on vahva signaali siitä, mitä moraalinvartijat pitävät pelottavana modernissa yhteiskunnassa ja mikä on ensisijainen vaara nuoren naisen siveydelle.

Ja tietyllä tavalla Dégh ei ottanut kantaa siihen kummasta näkökulmasta, tytön, pojan vai molempien kannalta, tarinaa tulisi tulkita. Déghin tulkinta ei ole ristiriidassa Ellisin kuvaileman kolmen naisen parodian kanssa.

     *     *     *

Tarinan ideana on selvästi jättää ovet auki erilaisille tulkinnoille.  Tytön ja pojan vuorovaikutusta, sitä mitä autossa oikein ehti tapahtua ennen tekokätisen miehen saapumista, ei kerrota tarkoituksella kovin tarkkaan. Jokainen voi (sairaassa / terveessä) mielikuvituksessaan kuvitella mitä haluaa.

Tieto kerronnan kontekstista on esim. 'Koukkukäsi' -tarinan kohdalla tärkeä tieto ennen muuta siksi, että sen kautta erilaiset tulkinnat tulevat esiin. Toisen asia sitten on, missä määrin kerrontatilanteet mahdollistavat eri tulkintojen tulemisen esiin tutkijalle. - Esim. kaikkea ei välttämättä haluta sanoa ääneen oman ryhmän ulkopuolella tms.

Joten tutkijan täytyy lopulta tyytyä vain pyörittämään saamaansa empiiristä materiaalia ja rakentamaan sen pohjalta omaa tulkintaansa.

     *     *     *

Suuri kysymys joka tässä yhteydessä lopulta täytyy esittää on, onko tai voiko jokin tulkinta tässä yhteydessä olla toinen toistaan parempi?  Onko esimerkiksi Ellisin kolmen naisen tulkinta jollain tavoin erityinen verrattuna tutkijoiden ennen heitä tekemiin tulkintoihin?

Mielestäni näin on, sillä naiset ovat onnistuneet kyseenalaistamaan tarinan. He ovat kriittisesti omien kokemustensa kautta päätyneet omaan tulkintaansa.  - Heidän tulkintaansa vastaan on kuviteltavissa konservatiivisesti ajattelevien ja toimivien nuorten naisten tulkinnat, jotka ovat huolissaaan omasta ja nuorten naisten siveellisyydestä ja esimerkiksi haluavat säilyä (uusio)neitsyinä avioliittoon saakka.

Eli lopulta keskustelu vääjäämättä kiertyy yhteiskunnan normeihin ja arvostuksiin.

JATKUU...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti