lauantai 25. lokakuuta 2014

Hakalahti: "Sydänystävä" (2014)

Kaisa ja Minna ovat olleet parhaita ystäviä lapsesta saakka. Nyt molemmat ovat äidinkielenopettajia, naimisissa ja teini-ikäisen pojan äitejä. Ystävyys on aina ollut saumatonta, mutta yhteinen hiihtoloma nyrjäyttää jotain sijoiltaan. Minnasta alkaa tuntua, että Kaisa on aina askeleen edellä ja vaikuttaa ehkä jo liiankin paljon Minnan elämään. Mutta toisaalta Kaisan ideat ovat aina hyviä. Kuten se, että perheet ostaisivat yhteisen paritalon joen rannalta...

Parhaat päivänsä nähnyt avioliitto, tatuointia tahtova teini, dementoituva äiti ja kaikkeen ehtivä ystävä siinä Minnan elämän katastrofin ainekset. "Sydänystävä" on tiivistunnelmainen romaani täynnä mainiota tilannekomiikkaa ja tunnistettavia tilanteita ruuhkavuosien keskellä kamppailevalle. Se on kiitetyn kirjailijan suvereenia, älykästä tekstiä ystävyydestä ja sen muutostarpeesta. (Takakansi)

     *     *     *

Pidin Niina Hakalahden uusimmasta "Sydänystävästä" (2014) siksi että siinä on yritystä, johonkin sellaiseen suuntaan, mihin muut eivät edes yritä. Korjaan: Pidän kirjan nimeä intertekstuaalisena viittauksena pari vuotta sitten ilmestyneeseen Maritta Lintusen kirjaan "Sydänraja" (2012). Kummassakin käsitellään ainakin yhtä yhteistä teemaa: nuorten poliittista (oikeistolaista) radikalisoitumista. Niin vasemmisto kuin oikeisto on menossa samaan äärisuuntaan, mutta toisaalta niin on ollut ennenkin.

Menneestä ei vain ole opittu mitään vaan arrogantisti stalinit ja leninit ja hitlerit ym. kaivetaan uudelleen esiin ilman, että mietitään tarkemmin millaista on elämä ympärilllä. 1900-luvun alussa esim. Venäjällä avantgardistit käyttivät ja osasivat käyttää aivojaan. Mihin tämä taito on maailmasta hävinnyt?

     *     *     *

Hakalahti kuvaa kahden keski-ikäistyvän naisen (n. 35-vuotiaita) ja heidän perheidensä elämää. Lähtötilanteessa kummankin tilanne on identtinen, omakotitaloidylli jossain Pohjanmaalla.  Vuodessa kaikki on toisin. Elinikäisestä ystävyydestä ei ole enää mitään jäljellä. Perheet hajoavat myös sisältä käsin, kun perheen / perheiden sisäisistä asioita tehdä tahallaan / vahingossa poliisi- ja oikeusasioita. Näin kai voi sanoa.

Akateeminen, humanistinen koulutus ei ole taannut mitään, ei YHTÄÄN mitään. Kaikki ovat akateemisesti koulutettuja opettajia ja tutkijoita tms. Naiset ovat äidinkielen opettajia. - No, tietysti kirja on lähinnä akateeminen tutkielma aiheesta itsekin, ja sen uskottavuus on ehkä välillä koetuksella, mutta tarina on loppuun asti niin uskottava kuin fiktiivinen tarina voi sellainen olla.

     *     *     *

Päällimmäisenä jäi mieleeni tilanne, jossa n. 15-vuotias Leevi ja hänen rehtori-isänsä ottavat kotona yhteen nyrkein niin kuin sotilas- tai siviilipalveluskoulutuksen saaneen isän odottaa tekevänkin.

Äiti Minna järkyttyy käsirysystä - ja soittaa heti poliisit paikalle. (Tilanne olisi tietysti voinut mennä toisinkin, ja ei-akateemisissa perheissä niin tapahtuukin.) Ja isä saa syytteen ja tuomion pahoinpitelystä ja merkinnän rikosrekisteriin. Siis koulunrehtori... Ja Leevi joutuu lastensuojeluviranomaisten käsittelyyn, mistä on myöhemmin haittaa Leeville, kun häntä aiheetta syytetään huumeiden käytöstä. Ilmiannon tekee äidin sydänystävä Kaisa, joka on Leevin opettaja...

Suosittelen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti