sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Sinivuori & Sinivuori: "Esiripusta arvoihin. Toiminnallinen draamakasvatus" (2007)

Miten käsitellä jokapäiväiseen elämään liittyviä perusarvoja? Kuinka saada käsittelystä omakohtaista? Entä miten lähestyä lasten ja nuorten kanssa vaikeitakin kysymyksiä?

"Esiripusta arvoihin" (2007) -kirja tarjoaa monipuolisen ja perusteellisen toimintapaketin 30 eri arvon käsittelyyn. Toiminnalliset ja ilmaisulliset menetelmät soveltuvat 6–18-vuotiaille, niin kouluille, kerhoille, iltapäivätoimintaan kuin harrastajateatterien opettajien ja ohjaajien työvälineeksi sekä kasvatus- ja teatterialalle perus- ja täydennyskoulutukseen. Arkinen lähestymistapa, helposti toteutettavat harjoitukset ja leikit toimivat myös kodeissa vanhempien apuna. Draamaprosessimalleja löytyy kirjasta yli 100 tunnin edestä. Toiminnallisuutta arvojen käsittelyyn löytää kirjan yli 200 työtavasta tai harjoituksesta.

Päivi ja Timo Sinivuori ovat riihimäkeläisiä teatteripedagogeja ja ammattikasvattajia, jotka käyttävät draaman ja teatterin mahdollisuuksia monipuolisesti työssään. Heidän edellinen teoksensa Esiripusta aplodeihin on ollut monen ilmaisukasvattajan ja harrastajateatteriohjaajan korvaamaton apuväline.
(Takakansi)

    *     *     *

Kirja joka ilmoittaa käsittelevänsä 30 arvoa ja kaiken lisäksi elämän perusarvoja suorastaan kehottaa poistamaan varmistimen sanapistoolista. Kun kirjoittajat kaiken lisäksi ovat kuvaannollisesti naimisissa Suomen 500 vuotta sitten henkisesti miehittäneen luterilaisen kirkon kanssa, ammunnan kohdekin on helposti haettu tähtäimeen.

Symbolinen lohtuni on, että asun Katumajärven rannalla, jossa voin päivittäin käydä pesemässä pääni niin kuin hämäläiset talonpojat aikoinaan, kun heidät miekoin ja väkivalloin pakkokäännytettiin. Ohimennen myös miehitettiin ja valloitettiin heidän maansa - tai ainakin osa maista - silloiselle katoliselle kirkolle ja Ruotsin valtiolle. Lisäksi heidät pantiin verolle niin kuin Joosef ja Mariakin aikoinaan legendan mukaan, mutta se on toisen tarinan paikka.

Ilokseni olen päässyt kokeilemaan käytännössä, miten kirjan arvoista esitysjärjestyksessä ensimmäistä on mahdollista työstää ns. prosessidraaman keinoin.

    *     *     *

Jokaista kirjan arvoa, joista ensimmäinen on anteeksipyytämisen ja -antamisen taito, työstetään tarinoiden avulla. Kirjan käyttäjälle annetaan valmis fiktiivinen, mutta todentuntuinen, tarina pureskeltavaksi ryhmissä.

Tarinat muistuttavat legendoja, joita ihmisille kerrotaan tosina tarinoina - ja joihin ihmiset uskovat -, mutta tarinat ovat vain kertojiensa taitavasti kertomia sepitteitä.

Haluan pysähtyä jo ensimmäisen tarinan kohdalle miettimään, millaisesta ja miten arvokkaasta asiasta tässä oikein on kyse. Lasten kasvatuksessa (mikä sanahirviö!) rituaalinomainen anteeksipyytäminen on kuulunut iät ja ajat keskeisten arvostettavien asioiden joukkoon. Ja yhtä itsestäänselvää kuin on anteeksipyytäminen on anteeksiantaminen.

Harvemmin pohditaan sitä, onko kaikissa tilanteissa kohtuullista tai mielekästä vaatia riitin suorittamista - ja voiko siitä olla pidemmällä tähtäimellä jopa haittaa.

    *     *     *

Arvon takana tietysti on ennen muuta tolstoilaisuudessa, mutta myös muuten kristinuskossa korostettu Jeesuksen 'Vuorisaarnan' opetus: "Älkää tehkö pahalle vastarintaa – jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin." (Matt 5:39)

Säännön kategorinen noudattaminen johtaa absurdeihin tilanteisiin, mitä on parodioitu mm. populaarikulttuurissa. Aivan lähihistoriastakin on esimerkkejä siitä, miten kyseenalainen tämän säännön soveltaminen voi koko yhteiskunnan tasolla olla.

Hieman Sinivuoren & Sinivuoren (2007) kirjan julkaisemisen jälkeen vuonna 2008 Ilta-Sanomissa oli otsikko: "Australian hallitus pyytää aboriginaaleilta virallisesti anteeksi". Pyynnön taustalla oli mm. Suomenkin TV:ssä Yle TEEMA:ltä muutamaan otteeseen tullut dokumenttisarja. Sarjassa kerrottiin siitä, miten kristityt australialaiset olivat pitkään ja järjestelmällisesti ottaneet huostaan alkuperäisasukkaiden lapsia kysymättä heidän vanhemmiltaan ja sijoittaneet heitä (keskitys)leirimäisiin oloihin ja mm. pakkokäännyttäneet kristityiksi.

Australian Työväenpuolueen hallituksen anteeksipyyntö koski ennen muuta sitä, miten aboriginaaleja oli kohdeltu vuoden 1970 jälkeen. Yleisessä tiedossa kuitenkin on, että pakanallisina pidettyjä aboriginaaleja oli kohdeltu eri tavoin kaltoin siitä lähtien, kun eurooppalaiset olivat Australian mantereelle saapuneet. - Samanlaisen kohtelun kohteeksi ovat muuten joutuneet saamelaislapset vielä 1970-luvulla!

    *     *     *

Julkisuudessa korostettiin sitä, miten anteeksipyynnöllä oli suuri symbolinen merkitys aboriginaaleille, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että rituaalinomaisesti oletettiin, että aboriginaalit ilman muuta myös antavat kaiken anteeksi, kunhan sitä vain pyydetään. - Heidän tuli siis kristittyjen normien mukaan kääntää toinenkin poskensa - ja asia oli sillä kuitattu.

Aboriginaaleille ei tässä prosessissa kuitenkaan jäänyt muuta kuin luu käteen. Sen sijaan valkoiset miehittäjät ja kotiseutujen valloittajat saivat puhtaan omantunnon vuosisataisista 'synneistään' huolimatta.

Tällaisessa ei tietysti ole mitään järkeä ja tällainen anteeksipyytäminen vain syventää kuilua alkuperäiskansojen ja heitä hallitsevien isäntien välillä.  - Ja ne jotka ovat antaneet anteeksi, eivät ole tienneet mitä ovat tehneet tai asia ei ole koskenut heitä henkilökohtaisesti tai heistä on ainakin tuntunut siltä.

    *     *     *

Vastaavanlaisia esimerkkejä olisi helppo luetella, vaikka kuinka paljon. Pahin esimerkki on luultavasti Ruandan kansanmurha vuonna 1994, jossa hutut murhasivat tutseja muutamassa kuukaudessa liki miljoona ihmistä.

Kytkökset länsimaiseen (katoliseen) lähetystyöhön ja tutsien toimintaan olivat sanalla sanoen .. ikävät.  Lisäksi Ranska oli etukäteen tietoinen kristityiksi käännytettyjen - ja lähetysasemien ym. kautta organisoituneiden - hutujen suunnitelmista, mutta ei tehnyt tilanteessa mitään. Paikan päällä jotkin katoliset papit suorastaan lietsoivat vastakkainasettelua.

Paljon huomiota sai osakseen vuonn 2005 tapahtunut belgialaisen katolisen papin Guy Theunisin pidätys syytettynä kansanmurhaan osallistumisesta.

    *     *     *

 "Esiripusta arvoihin. Toiminnallinen draamakasvatus" (2007) -kirjan fiktiivinen tarina koskee yhtä valkoista, keskiluokkasta perhettä. Tarina voisi olla totta eli  mistä tahansa valkoisesta, keskiluokkaisesta perheestä esimerkiksi Australiasta tai vaikkapa Ruandasta.

Isä Voitto Arvola on optikko, äiti Saara sairaanhoitaja. Naimisissa olevalla pariskunnalla on kolme lasta 6-vuotias Ruusu, 9-vuotias Eero ja 14-vuotias Helmi. Isoäiti Viola on Saaran äiti, jonka luona lapset käyvät usein kyläilemässä yksityisessä palvelukodissa, jossa Viola asuu.

Tarinassa Ruusu ja Eero ovat olleet illan mummin luona, ja äiti tulee töiden jälkeen hakemaan lapsia kotiin. Äiti soittaa lähdettyään töistä ja kehottaa Violaa pukemaan lapset vamiiksi, mutta Ruusu ei halua lähteä vaan äidin tullessa istuu ja katsoo vielä TV:tä.

Kun Ruusu ei tottele äitiään, tämä joutuu hakemaan hänet TV:n äärestä - ja Ruusu alkaa huutaa ja rimpuilla vastaan. Mummi yrittää auttaa tilanteessa Saaraa, ja Ruusu suuttuu mummillekin, mistä seuraa se, että Viola yrittää miellyttää Ruusuua kaikin keinoin. Tilanne menee niin pitkälle, että mummi alkaa taivutella äitiä jättämään lapsen hänen luokseen.

Tällöin Saara-äidin pinna palaa lopullisesti, ja hän sanoo ykskantaan, että Ruusu lähtee kotiin ja sillä sellä. Kaikille jää tilanteesta paha hieman kurja olo.

    *     *     *

Miten edellä kuvattua tilannetta sitten käsitellään prosessidraaman keinoin? Ennen varsinaista draamaa sovitaan pelinsäännöistä eli tehdään ns. draamasopimus siitä, miten toimitaan esitystä valmisteltaessa.

Lämmittelyharjoitusten jälkeen siirrytään itse tarinaan ja sen työstämiseen.

(1) aluksi improvisaation keinoin pareittain työstetään itse konfliktitilanne eli äidin ja Ruusun välinen vastakkainasettelu.

(2) sitten tilannetta tutkitaan Viola-mummin ja hänen tunteidensa näkökulmasta.

(3) seuraavaksi aletaan hakea erilaisia myönteisiä ratkaisuvaihtoehtoja tilanteeseen.

(4) vihdoin päädytään tilanteeseen, jossa anteeksipyytäminen ja -antaminen on mahdollista. Ruusu ja äiti pyytävät toisiltaan anteeksi - ja myös mummilta pyydetään anteeksi.

(5) otetaan vielä toistamiseen joko äidin ja Ruusun tai Violan ja Saaran välinen dialogi anteeksipyytämisen ja -antamisen näkökulmasta.

(6) Prosessin jälkeen käydään loppukeskustelu - ja vihoviimeisenä on loppuleikki, jonka kautta siirrytään päiväjärjestykseen.

    *     *     *

Viikonvaihteen prosessidraama poikkesi hieman edellä esitetystä prosessikaaviosta, sillä ryhmät valmistelivat esityksen, jossa tarina dramatisoitiin ja esitettiin muille ryhmille kokonaisuudessaan.

Sitä ennen ryhmä jakoi roolit keskenään ja valmisteli eräänlaisen kuvakertomuksen, joka esitettiin kolmena patsasasetemalmana, joihin muiden ryhmien jäsenet tutustuivat ja mitä he kommentoivat.

Parityöskentelynä käytiin läpi Saara-äidin ja Ruusun välinen sanailu, dialogi. Sanojen mukana pallo heiteltiin edestakaisin. Sama tehtiin myös fyysisen kontaktin kautta. Parit vuorotellen symbolisesti kiskoivat toisiaan ulos Viola-mummin luota, ja toinen pani vastaan, kun toinen samaan aikaan yritti saada toisen tulemaan vapaaehtoisesti perässään.

Ryhmien omien esitysten jälkeen yhden ryhmän yksi jäsen istuutui Ruusuna 'kuumaan' tuoliin, ja häneltä sai kysellä, miksi hän ei suostunut lähtemään kotiin.

Viimeksi otetettiin yhden ryhmän esitys pohjaksi yhteiselle esitykselle, jota alettiin Forum-teatterin keinoin työstää. Kuka tahansa saattoi esittää keinoja, jolla ongelma olisi voitu välttää tai ratkaista.

    *     *     *

Prosessidraama oli kaiken kaikkiaan hyvin mielenkiintoinen ja valaiseva tapa käsitellä kiistatilannetta, mutta jotkin seikat panivat mietteliääksi.

Tarina josta lähdettiin liikkeelle kuvasi hyvin arkista ja monelle tuttua tilannetta. On helppo kuvitella loputtomia variaatioita. Suurimmassa osassa perheitä tällaiset tilanteet luultavasti hoidetaan rutiinilla, eikä niistä tehdä sen kummempaa numeroa.

Asetelmaa eniten avaava tilanne oli Ruusun jututtaminen, sillä tuolissa istunut nuori nainen osasi todella eläytyä Ruusun osaan - ja muut johdattelivat häntä omalla (elämän)kokemuksellaan varsin taitavasti kaikkiin mahdollisiin syihin, mitkä mahdollisesti saivat pikkutytön käyttäytymään tilanteessa niin kuin hän käyttäytyi.

Tilanne toi mieleeni TV:stä tutun "Super-Nannyn", joka pureutuu varsin behavioristisin keinoin perheen ongelmiin.  Ei ole mitenkään itsestäänselvä asia, että millään tempuilla, joita esimerkiksi prosessidraamassa käytetään, päästään lähellekään toimivaa ratkaisua vaan se edellyttää mahdollisesti jonkinlaista ulkopuolista interventiota tilanteeseen.

    *     *     *

Kaikki se mitä draaman keinoin tehdään on tietysti lopulta vain fiktiota, joka voi parhaassa tapauksessa valottaa, jotain siitä, millaisia ovat aidot arkielämän ongelmat ja ratkaisut niihin.

Kun alkuperäistä tarinaa ajattelee tarkkaan, siitä huomaa nopeasti, että suurin ongelma on Viola-mummo ja hänen epäjohdonmukainen ja saamaton käytöksensä.

(1) Mitään ongelmaa ei olisi syntynyt, jos mummi olisi tehnyt niin kuin Saara-äiti pyysi.

(2) Mitään ongelmaa ei olisi syntynyt, jos mummi ei olisi kesken kaiken asettunut Saara-äidin tahtoa vastaan ja antanut tämän hoitaa tilanteen loppuun. Tukemalla äitiä ristiriita olisi vältetty, ja kiukutteleva lapsi olisi saatu matkaan.

(3) Mitään ongelmaa ei olisi syntynyt myöskään, mikäli tilannetta ei olisi kehystetty arvo-ongelmana. Enintäin mummi olisi voinut olla ädille pahoillaan siitä, että hän pahensi tilannetta jossa oltiin.

Yhden säännön tarinan pohjalta olisi kenties myös voinut luoda, sellaisen joka tekee arvo-ongelmasta rakenteellisesti mahdottoman.

Jos sääntönä olisi, että mummin tehtävänä on valmistella lapset valmiiksi aina ennen äidin tuloa, ei tällaista ongelmaa voisi (periaatteessa) edes syntyä. Kun kaikki tietävät, että äidin soittaessa lasten tulee valmistautua lähtöön, silloin niin myös tapahtuu. Muutoin hauskat kyläilyt mummin luona loppuvat siihen ja lapset saavat viettää aikansa kotona keskenään tms.

    *     *     *

Lopuksi on vielä kysyttävä: oliko tarinassa kerrottu tilanne poikkeuksellinen, yksittäinen tilanne vai toistuva tilanne, joka tapahtui joka ilta tai usein, kun lapset olivat olleet mummin luona.

Jos kyse oli uniikista tilanteesta, äiti Saara olisi mitä ilmeisimmin hoitanut sen hyvin eri tavalla kuin mitä tarinassa tapahtui. Tai muutoin hänen olisi todellakin ollut aiheellista pyytää niin Ruusulta kuin mummilta anteeksi käytöstään. Mutta kelläpä sitä ei olisi huonoja päiviä, ja jos ne sattuvat kahdelle ihmiselle samaan päivään, tulee tällaisia törmäyksiä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti