keskiviikko 22. lokakuuta 2014

von Trotta: "Hannah Arendt" (2012)

Välähdys yhteiskuntafilosofin ja -teoreetikon Hannah Arendtin elämään, joka raportoi "The New Yorker" -lehdelle kansallissosialisti Adolf Eichmannin sotarikosoikeudenkäynnin." (IMDb)

"Hannah Arendt" (2012) elämänkertadraama, jonka on ohjannut Margarethe von Trotta ja jonka pääosassa on Barbara Sukowa. Elokuva keskittyy saksan-juutalaiseen filosofiin ja politiikan teoreetikkoon Hanna Arendtiin. (Wikipedia)

     *      *     *

YLE TEEMA KLO 22:05

     *      *     *

Vaikuttava elokuva, ja vaikuttava ajattelija tuo Saksan juutalainen, keskitysleiri-kohtalolta pelastunut Hannah Arendt, vaikka hänen kanssaan olisikin eri linjoilla. Muistan - kai lähinnä sattumalta - tutustuneeni häneen jo opintojeni alkuvaiheessa 1980-luvulla. Ja elokuva hieman yllättäen herätti samat keskeiset ajatukset mieleen kuin silloinkin.

(1) Pahan problematiikka, johon Hannah Arendt toi mm. fasismi-tutkimuksen kautta tutuksi tulleen teeman eli arkipäivän fasismin.

Pahimpia eivät olleet ne 1-kätiset hirviöt ja raiskaajat vaan tavalliset ihmiset arjessaan, jotka sulkivat silmänsä ja teoillaan ja ajattelemattomuudellaan aiheuttivat luultavasti koko joukkomurhan. Sillä jos tavalliset ihmiset olisivat kieltäytyneet yhteistyöstä oikeistolaisten vallanpitäjien ja heidän koneistojensa (armeija, poliisi, kirkko, puolueet) kanssa, mitään ei olisi tapahtunut.

(2) Juutalaiset itse omalla toiminnallaan (johtajiensa takia) itse osallistuivat paradoksaalisesti omaan joukkotuhoonsa. Jos johtajat eivät olisi tehneet yhteistyötä mm. Adolf Eichmannin kanssa, pahimmalta olisi vältytty.

Siksi myöskään sionismi ja juutalaisvaltion perustaminen sodan jälkeen, mitä Arendt puolusti ennen Eichmannin oikeudenkäyntiä, ei voinut olla ratkaisu mihinkään. Sillä kansallisvaltiot ylipäätään eivät ole ratkaisuja mihinkään vaan vain ongelmien aiheuttajia niin kuin mm. nykyisen suurvalta-EU:n rakentaminen.

(3) 1930-luvun Saksa ei loppujen lopuksi poikennut muusta Euroopasta. Samanlaista ajattelua ja sotaan tähtäävää toimintaa oli kaikkialla Euroopassa. Suomessa suitsutettu Talvisota oli sekin suomalaisten itsensä lietsoma, sillä 1930-luvulla köyhässä Pohjolassakin valmistauduttiin kiihkeästi sotaan.

1940-luvulla suomalaiset aloittivat yhdessä saksalaisten aseveljiensa kanssa Jatkosodan tietoisena valloitussotana ja tähtäimessä oli Ural. Suur-Suomea oltiin rakentamassa, niin kuin jo 1920-luvulla Vienan Karjalassa.

Jne.

     *      *     *

Elokuva alkaa siitä, kun Adolf Eichmann ensimmäisenä natsirikollisena saadaan kiinni Etelä-Amerikasta tarkalleen ottaen Buenos Airesista Argentiinasta, jonne heitä oli joukoittain paennut mm. Katolisen kirkon suosiollisella avustuksella.

Arendt joka on politiikan professorina New Yorkissa haluaa olla paikan päällä Jerusalemissa todistamassa tätä historiallista tapahtumaa eli Eichmannin oikeudenkäyntiä israelilaisessa tuomioistuimessa.

Oikeudenkäynti muistuttaa lähinnä farssia - ja lopulta Eichmann tuomitaan hirtettäväksi, mikä oli selvää ilman oikeudenkäyntiäkin.

     *      *     *

Prosessi herättää heti alusta lähtien Hannah Arendtin epäilyksiä. Israelin tiedustelupalvelu on siepannut miehen kotoaan ja salakuljettanut Israeliin tuomittavaksi. Menettelytapa on vähintäinkin kyseenalainen ja tuo mieleen tämän päivän Guantanamo Bayn ym. vastaavanlaiset tapaukset.

Oikeudessa Eichmann osoittautuu varsin keskinkertaiseksi ja suorastaan tyhmäksi mieheksi, joka ei ollut juurikaan ajatellut sitä, mitä hänen tekemisistään seurasi toisille, mutta hän ei ollut tekoineen tietysti yksin. Ja paljastuu, että esimerkiksi Unkarissa Judenrat, juutalaisten oma neuvosto organisoi satojen tuhansien ihmisten joukkokuljetuksia Puolaan.

Pahoista teoistaan huolimatta Adolf Eichmann vaikuttaa pelkältä byrokraatilta osana suurta hierarkista ja keskusjohdettua valtakoneistoa. Se mitä hän teki hän teki virkavastuulla, virkamiehenä eikä olisi voinut tehdä muuta mitä teki. - Hannah Arendt on tuskallisen tietoinen siitä, miten yksittäisiä syyllisiä on vaikeaa ja jopa kohtuutonta etsiä ja vaatia tuomittaviksi.

     *      *     *

Kun Arendt sitten lopulta kertoo ajatuksistaan New Yorker -lehdessä, jonka edustajana hän oli lähtenyt Jerusalemiin, häntä syytetään havaintoineen kaikesta mahdollisesta. Hän oli juutalaisena pettänyt kansansa ja puolustanut Eichmannia. Hän oli luopunut sionismista ja asettunut juutalaisvaltiota vastaan. Hän oli pettänyt perheensä ja ystävänsä, joista monet hylkäsivät naisen jne.

Kaikki se mitä Arendt kirjoitti oli totta ja perustui asiakirjoihin, hänen havaintoihinsa sekä päätelmiin, joita hän kaikesta teki. Silti hänet teilattiin täysin, eikä hänen kirjoitustensa sisällöistä edes suostuttu keskustelemaan.

Eräässä kahvilakeskustelussa Hannah Arendt kieltäytyy hyväksymästä myöskään juutalais-kristillistä demonisointia. Eichmann ei ollut mikään 'Faust' -legendan Mefisto tai Paholainen, jollaisena hänet haluttiin nähdä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti