sunnuntai 30. marraskuuta 2014

RUNO ON VAPAA. Osa 246 "Neito valkoisissaan"


Näin neidon valkoisissaan.
Hän hymyili minulle ja sanoi:

- Hei, sinä! Ottaisitko minusta kuvan!
Odota, otan ensin vaatteet päältäni. 

Nyt olen valmis. Entä
olenko mielestäsi kaunis?

Linkki:

Neito valkoisissaan. wma-äänitiedosto

RUNO ON VAPAA. Osa 245 "Mitättömyys"


Onko se tämä päivä jolloin
olen valmis luovuttamaan?

Onko tämä päivä toista
huonompi, Vanja-eno?

Mihin piilotit sen pistoolin?
Entä mihin panit morfiinipullon?

Linkki:

Mitättömyyswma-äänitiedosto

lauantai 29. marraskuuta 2014

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 379: "Päättäjät ja heidän vaalikarjansa aivotonta sakkia - mitään avioliittolakeja ei tarvita"


Minusta on aina, teini-iästä saakka, harmittanut, miten aivotonta sakkia ovat kaikki uskontojen ja ideologioiden perässä juoksevat ihmiset. Enkä ymmärrä miksi tällaisina laumasieluina halutaan toimia.

Kaikkein vaarallisinta uskoa on kuitenkin usko lakeihin ja länsimaiseen muodolliseen oikeuteen, mistä yksi malliesimerkki on viime viikkoina ylenpalttista julkisuutta saanut avioliittolaki tai sen luonnos, joka tulee eduskuntavaalien jälkeen seuraavan eduskunnan lopullisesti päätettäväksi.

Onko kukaan sanonut vielä ääneen, että aina kun yhdestä legaalisesta ongelmasta - minkä tahansa asian suhteen - on päästy eroon, kulman takana on toinen ongelma. Tästä kierteestä ei olemassa olevin keinoin, minkään maailman normien avulla, ole mahdollista päästä eroon.

Ainoa vaihtoehto on nykyisenkin avioliittolain purkaminen, ja tällaisten asioiden jättäminen ihmisten itsensä keskenään päätettäväksi. Mitä kuuluu kenellekään muulle ihmiselle, kirkolle tai valtiolle, miten ihmiset, perheet, suvut ja heimot asioitaan järjestelevät.

Annetaan kaikkien kukkien kukkia samaan aikaan. Jos joku haluaa mennä naimisiin susikoira Rexinsä kanssa, olkoon sekin mahdollista. Jos jotkin perheet haluavat keskenään sopia avioliitosta olkoon sekin mahdollista. Mitä kenellekään toiselle kuuluu, mitä muut tekevät hyvässä uskossa ja sovussa keskenään!

Sitä paitsi: tehtiin millaisia lakeja tahansa, niitä kuitenkin aina rikotaan, jos ne polkevat ihmisten oikeuksia ja kulttuurisia sääntöjä.

torstai 27. marraskuuta 2014

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 378: "Hymistelyä Finlandiasta..."

Jos joku ei vielä tiedä - ja uskon että heitä on paljon - kirjallisuuden 30 000 euron Finlandia-palkinnon 'voitti' vuonna 2014 psykologi-kirjailija Jussi Valtonen.

Mistään voittamisesta ei sinänsä voi puhua, sillä yksi ainoa ei-kirjallinen henkilö ekonomisti-professori Anne Brunila teki valinnan.

     *     *     *

Lukaisin hetki sitten joukon kuluvana päivänä tehtyjä lehtiartikkeleita, jotka liittyvät tähän rumbaan ja sen lisäksi pari kirja-arvostelua Valtosen 600-sivuisesta voittajateoksesta "He eivät tiedä mitä tekevät" (2014).

Enkä osaa lukemani perusteella sanoa, tulenko koskaan lukemaan kirjaa. Niin kirjastonhoitaja kuin olenkin, olen myös peruslaiska lukija ja 600-sivua ja vähintäin kokonainen päivä kidutusta ei tunnu mitenkään houkuttelevalta.

Tietysti voin ajatella positiivisesti: 600 sivua voi jakaa 1 200 puolen sivun tarinaan, jos tarinoita nyt sitten on niin paljon, mutta leikitään, että niin on. Jaksan - ja haluan - lukea 1 200 lukemisen arvoista tarinaa, mutta en 6oo sivua mitään romaania. En, en, en!

     *     *     *

Mutta onneksi super-sankareikseni saapuvat siniset ristiritarin viitat hulmuten sanomalehtien - ja myöhemmin kirjablogien - kirja-arvostelijat, jotka ystävällisesti repivät kuin hyeenat kirjat riekaleiksi. Pieniksi suupalan kokoisiksi paloiksi, joina pystyn nielemään kaiken sen, mitä Valtosen kirjan kansien väliin on präntätty.

Otan alkupaloiksi Keskisuomalaisen kulttuuritoimittajan Eija Komun arvostelun eilispäivältä. Hän ei luultavasti vielä tuolloin tiennyt, kuka käy pokkaamassa Finlandia-pokaalin Brunilan kännystä. Jollei sitten satu kuulumaan Brunilan sisäpiiriin, mikä on hyvin mahdollista, sillä yhteiskunnan metsäläiseliitti on läheisissä tekemisissä keskenään, mihin Komu ja Brunila kummatkin kuuluvat.

     *     *     *

Eija Komu tekee seuraavia havaintoja Finlandia-palkinnon voittaneesta Jussi Valtosen kirjasta  "He eivät tiedä mitä tekevät" (2014).

Heti ensimmäisessä lauseessa Komu antaa kaksi maamerkkiä: kirja on 1) kärjekäs pamfletti ja 2) trilleri.

Kieltämättä erikoinen yhdistelmä. Enpä taida tietää toista kirjaa, jossa nämä kaksi lajityyppiä olisi yhdistetty. Nykyään kun ei pamfleteita juuri kirjoiteta. Ainoat taitavat olla kristinuskon ympärillä hörhöileviä esseistejä ja entisiä yhteiskuntatieteilijöitä.

No, nyt olen päässyt pahimman ohi eli alkuun. Olen ikään kuin Valtosen kirjan kansien välissä tai ainakin takakannen kuvailuissa. Mitähän se arvostelija seuraavaksi sanoo kirjasta?

600-sivuisen tiiliskiviromaanin, huh-huh, tapahtumat jakautuvat USA:n ja Suomen kesken. Yksi keskushenkilöistä on neurotieteen professori Joe Chayefski.

Joo-joo. Mitään tällaista professoria ei tietysti ole olemassa, sillä tämä on romaani. Fiktiota, sepitettä, valheen yksi muoto niin kuin tilastot. Siis olen päässyt jo siihen, että kirjan sivuilla, sivulta toiselle pomppii joku pönäkkä professori. 

Tosin sana 'pönäkkä' on tietysti vain minun oman mielikuvitukseni tuotetta, mikä ilmeisesti tuli mieleeni sanasta professori. Arvostelija ei kerro, että professori on amerikkalainen, mutta HS:n arvostelusta muistan lukeneeni sellaisenkin tiedon. 

No, mitähän se kulttuuritoimittaja Eija Komu seuraavaksi minulle kertoo. Hauskaahan tämä on. Tämä kirjan lukeminen tällain pieninä paloina.

Professonin nimi on Joe ja hän on ollut naimisissa suomalaisen Alinan kanssa. Aluksi tapahtumia kuvataan Joen ja Alinan kannalta. Sitten kuvaan tulee mukaan heidän poikansa Samuel, joka on kasvanut ilman isäänsä.

No, Komu jättää taas kertomatta jotain olennaista, minkä luin siitä toisesta HS:n arvostelusta. Katsokaas kun se hyväkäs, Joe, otti ja jätti Alinan yksin Suomeen. Nyyhkis! Arvosteluissa ei kerrota, halusiko Alina, että Joe lähtee. Mutta joka tapauksessa Joe lähti ja Alina jäi lapsen kanssa. Eivätkä Joe ja Samuel sen koommin tavanneet.

Samuel kasvoi ja kun hän tajusi kasvaneensa isättömänä, hänessä kyti katkeruus ja viha isää kohtaan. Isä teki tutkijana eläinkokeita, mitä Samuel alkoi aktiivisesti vastustaa - ja eksyi ilmeisesti ekoterrorismin teille.

Kuin Turmiolan Tommi.

Komu on hieman epätarkka, mutta arvostelujen perusteella, joita luin, voi päätellä, että Samuelista tuli jonkin sortin eläinaktivisti tai ekoterroristi, mitä se sitten tarkoittaakaan. Päästikö hiirulaisia vapaaksi vai mitä teki. Repi rotilta elektrodit päästä ja pani paitansa sisään ja kipitti lentokoneeseen ja koneella kotiin Suomeen... Kai jotain sellaista.

Sitä ei arvosteluissa sanota, menikö hän sinne Baltimoreen, jossa hänen kuuluisa neurotutkija isänsä työskenteli  ja teki siellä temppunsa vai jossain muualla. Jossain kuitenkin

Muitakin teemoja kirjassa on. Arvostelun perusteella kirja suhtautuu kriittisesti elämän välineellistymiseen ja virtualisoitumiseen, missä mennään scifin puolella.

Teoksessa kerrotaan kokemuslaitteesta nimeltä iAm, jonka avulla päästään suoraan aivokuoren sisään eli ihminen voi aistia virtuaalitodellisuutta ilman aisteja. Ystävätkin ovat tässä välinemaailmassa virtuaalisia. Ja ilmeisesti ihminen itsekin digitoituu ja virtualisoituu - ja saavuttaa jonkinlaisen kuolemattomuuden digimuodossa.

Noh, tässä ei ole sinänsä mitään uutta. Jokainen vähänkin aikaansa seuraava tietää, että seuraava suuri hitti tiedemaailmassa on aivojen skannaaminen ja siirtäminen supertietokoneen muistiin. Ja katso: ihmisestä on tullut de facto kuolematon.

Tällaisia digi-ihmisiä on helppo manipuloida ja käsitellä, helpommin kuin bio-ihmisiä. Jussi Valtonen keksii jumalan uudelleen ja jumalaksi jälleen kerran paljastuu ihminen itse teknologioineen.

Ja tähän kirjan mielikuvitus sitten tyssääkin: raamatullisiin vertauksiin ja Joen juutalaiseen taustaan - ja kaiken kaupallisen ja porvarillisen vastustamiseen.

Jos tällä perusteella pitäisi päättää luenko kirjan vai en, niin en lukisi... Tosi on.

Suomalaisia ja amerikkalaisia suomalaisina ja amerikkalaisina pilkataan. Heidän tapojaan ja kulttuuriaan. Mökkikulttuuria ja muuta. Taikauskoa.

Niin, voi kysyä mitä lopulta jää jäljelle, kun kaiken päälle paskotaan.

"Kaikesta huolimatta teos antaa uskoa siihen, että ihminen voi kaikkien rooliensa alla olla haavoittuva ja tarvitseva – että ihmisen toivo olisi toinen ihminen eikä kone", sanoo Keskisuomalaisen kulttuuritoimittaja Eija Kolu.

Maailmasta eivät kliseet lopu, eiväthän? On jotain sentään vielä joka on pysyvää ja ikuista.

Kalliomäki: "Tarinallistaminen. Palvelukokemusten punainen lanka" (2014)


Pelkät palvelut eivät enää riitä: asiakkaille on tarjottava ainutlaatuisia kokonaisvaltaisia kokemuksia tarinallistamisen avulla. Tarinallistaminen tukee tuotteistamista ja erilaistumista, tuo palveluihin merkityksiä ja elämyksellisyyttä. Sirpaloituneessa nykymaailmassa tarvitsemme tarinan yhteen kokoavaa voimaa – sen avulla rakennetaan silta markkinoinnista palvelukokemukseen, lupauksesta lunastukseen. Kirja esittelee tarinalähtöisen palvelumuotoilun periaatteet ja konkreettisia työkaluja palveluiden kokonaisvaltaiseen tarinallistamiseen. (Talentumin sivusto)

      *     *     *

Todella piristävä, vaikka paikka paikoin turhan jäykästi kirjoitettu kirja tarinoilla markkinoinnista. Näistä asioita on ainakin matkailualan ammattilaisten keskuudessa puhuttu parikymmentä vuotta, mutta oikeastaan vasta nyt joku on todella paneutunut asiaan, Kun itse vuosituhannen vaihteessa suoritin matkailun PD-tutkinto, tämä nousi alan ammattilaisten puheissa tärkeydeltään matkailumarkkinoinnin ykköseksi.

Toki tarinoilla on markkinoitu jo pitkään, mutta mitään näin systemaattista tapaa rakentaa yritysten ja yhteisöjen palvelukonseptia ei tietääkseni ole aikaisemmin kehitelty. Ja voi olla että Anne Kalliomäki on kirjassaan  "Tarinallistaminen. Palvelukokemusten punainen lanka" (2014) mennyt hieman liian pitkälle. Asioita voisi ajatella myös hieman suoraviivaisemmin - amerikkalaistyyliin - ja yksinkertaisemmin, eikä niin otsa rutussa ja vakavasti.

      *     *     *

Mistä tässä kaikessa sitten on kyse? Niin yksilöillä, yhteisöillä kuin yrityksillä on oma historiansa, mistä voi nostaa monenlaisia asioita pintaan, joilla itseä ja omaa toimintaa voi luonnehtia.

Jokaisessa yksittäisessä tilanteessa voi olla vaikea saada itseään ja tekemistään näyttämään sellaiselta kuin haluaa. Syntyy mielikuvia ja vaikutelmia, joita ei välttämättä halua antaa ja luoda, mutta niin vain tapahtuu, sillä sellaista on elämä. Yhtä suurta väärinkäsitystä.

Ongelmien takana ovat siis kuvat ja niitä sopivasti manipuloimalla on mahdollista päästä parempaan lopputulokseen. Right? Ja kuvia yhdistelemällä on mahdollista rakentaa tarinoita, jolloin ei tarvitse tyytyä yhteen kuvaan, vaan voi rakentaa kuvakertomuksia.

Kirjassa onkin otettu mallia siitä, missä kuvat ovat parhaimmillaan eli elokuvissa. Toisin sanoen jos ja kun haluaa esittää itsensä parhaassa mahdollisessa valossa, parhaalla mahdollisella tavalla, tekee itsestään juuri sellaisen elokuvan kuin haluaa.

Tämä on tämän tarinallistamisen eräänlainen julkilausumaton tausta-ajatus. Ja kirjassa itseasiassa opastetaan ja kädestä pitäen opetetaan tekemään tällainen elokuvakäsikirjoitus.

      *     *     *

Loppupuolella kirjaa Anne Kalliomäki kerta vielä koko tarinakäsikirjoittamisen prosessin.

1. Pohjana on - tässä tapauksessa - yrityksen identiteetti, jossa on kyse juuri niistä tarinoista, jotka on valittu mukaan.

2. Toiseksi on oltava tietoinen, kuka on asiakas, kelle tarinaa kerrotaan ja palvelua myydään.

3. Myös jokaista palvelua varten rakennetaan oma tarina ja prosessi kuvataan.

4. Kiinnostavin vaihe on tämä: tarina draamallistetaan.

5. Kaikista palveluista, palvelutuokioista tehdään luettelo aivan samalla tavalla kuin elokuvan kohtauksista tehdään kohtausluettelo.

6. Edellisen pohjalta palvelulle laaditaan käsikirjoitus, joka kirjoitetaan yksityiskohtaisesti.

7. Ja niin kuin elokuvassa, käsikirjoitusta seuraa kuvakäsikirjoitus, joka helpottaa palvelun käytännön toteutuksessa.

8. Lopuksi on itse toteutuksen ja tuotannon suunnittelua käsikirjoituksen pohjalta.

Briljanttia.

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 377: "Joskus jotkut asiat ovat..."

Joskus jotkut asiat ovat ja tuntuvat vaikeilta, vaikka ei tarvitsisi kuin kätensä nostaa ja tehdä se, mitä on tekemässä.

Olen kaksi viikkoa pyöritellyt pöydälläni Draamakasvatuksen ensimmäistä esseetä, ja välillä siirrellyt sitä tieltä pois, kun olen tehnyt työpöydällä jotain muuta.

Muutaman kerran olen ottanut valmiin tai valmiiksi olettamani tekstin käsiini, pyöritellyt sitä käsissäni ja pannut sen sitten takaisin sinne mistä otin.

Kuluneen viikon aikana luin pilkkuja viilaten tausta-aineiston uudelleen läpi, ja hieman muutakin. Ja sama rituaali toistui uudestaan. Otin valmiin esseen käsiini, pyörittelin sitä käsissäni ja panin sitten takaisin paperipinon päälle vilkaisematta lausettakaan.

Lopulta tänään otin paperinipun käteeni ja pakotin itseni lukemaan esseen läpi. Ensin silmäilin sitä puolihuolimattomasti kuin vierasta tekstiä. Sitten luin se yksityiskohtaisesti läpi - ja tein vain pari pientä korjausta. Yhden virheen löysin.

Vihdoin illalla panin tekstin sähköpostiin - ja sain sen pois käsistäni. Enempää en voinut asiaa vitkuttaa. Muuten se olisi kai vieläkin pöydällä kaikkien rästitekemisten joukossa, mitä riittää...

     *     *     *

Tällaisissa tilanteissa yleensä ohitan sen, mistä oikein on kyse - mitä pelkään. Jotain ihan selvästi pelkään tai en uskalla tehdä.

Pahin pelko varmasti on siinä, että päättelyni osoittautuu aivan ala-arvoiseksi. Sellaistakin tapahtuu - ja tapahtui tätäkin esseetä tehdessä. Itse asiassa aloitin varmaan puoli tusinaa kertaa koko homman uudelleen ennen kuin olin tyytyväinen siihen, mitä olin tehnyt.

Siitä huolimatta, ristiriitaisesti päällimmäiseksi kokemukseksi jäi epäilys omaa tekemistä kohtaan...

Vuosien varrella olen kirjoittanut tusinan verran hyvin tarkkaan pohdittuja 'artikkeleita', jotka olen lopulta heittänyt pois, repinyt, tuhonnut, kun samanlainen epäilys on ollut päällä. Tilanteessa jossa nyt olin, kun oma teksti tuli luovuttaa pois, tätä patenttiratkaisua ei kuitenkaan voinut tietysti käyttää.

En tiedä oliko se sääli vai mitä ... Varmaa on kuitenkin, että jos nyt aloittaisin kirjoittamisen uudelleen, essee olisi hyvin erilainen ja toisesta näkökulmasta kirjoitettu.

tiistai 25. marraskuuta 2014

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 376: "Legendoista draamaa?"

Olen alkuviikon aikana verkkaisesti miettinyt, mikä merkitys valmiilla tarinoilla, siis tarinoilla ei (näytelmä)teksteillä, on draaman kannalta. Olen täysi harrastelija näissä kysymyksissä, enkä ole harrastanut tällaisia kysymyksiä ennen kuin syyskuussa kiinnostuin draamakasvatuksesta.

Yksi tapa lähestyä kysymystä on pohtia sitä, mikä draamassa on osallistujan / näyttelijän / katsojan kannalta kaikkein ilmeisintä, sellaista mikä erottaa draaman arkipäivän elämästä. Ilmiöstä puhuttaessa käytetään termiä 'esteettinen kahdentuminen', mikä tarkoittaa vain sitä, että toisaalta on minä ja toisaalta rooli, jossa minä on draamassa.

Rooli on jotain sellaista, jonka ajatellaan kuuluvan kuvitteelliseen, fiktion maailmaan. Rooli ei ole siis totta vaan keksittyä, ja se joka ottaa tietyn roolin tietää toimivansa toisaalta roolissa ja toisaalta olevansa oikeasti jotain muuta eli minä itse (mitä se sitten tarkoittaakaan). - Jos henkilö arkielämässä esiintyisi samassa roolissa kuin fiktiossa, kyse olisi kai jostain valehtelun muodosta. Henkilö kuvittelisi olevansa jotain muuta - esiintyisi jonain toisena - mitä on. Hän olisi esimerkiksi viettelyn tai raiskauksen uhri, vaikka ei olisikaan.

      *     *     *

Aina ei draamassa edellytetä, että pohjana on jokin valmis teksti vaan tarinaa syntyy, sitä luodaan, draamaa tehtäessä. Tarinan - ja siten myös roolin - pohjana voivat tällöin olla omat todelliset tai kuvitellut (= fantasiat) kokemukset, omat tarinat ja mitkä tahansa tekstit.

Draamakasvatuksen ideana on työstää tekstejä ryhmässä, ja lopullisesti tarinasta tulee ryhmänsä näköinen, joka ei ole välttämättä missään selkeässä suhteessa mihinkään aiemmin luotuihin teksteihin. Tällöin he loisivat aivan uutta (ala-)kulttuuria.

Jos - otetaan hyvin provokatiivinen esimerkki - ryhmä on poliittisesti esimerkiksi äärivasemmistolainen tai -oikeistolainen, ryhmän ns. ryhmäajattelu vääjäämättä puskee tarinasta läpi. Ryhmä voi omasta mielestään suhtautua hyvinkin kriittisesti tai ainakin radikaalisti esittämiinsä asioihin, mutta todellisuudessa kokonaisuus voi olla hyvin .. harhainen. Yhtä suurta illuusiota, hieman niin kuin Jean Renoirin elokuvassa "Suuri illuusio" (1937) 1. maailmansodan sotilailla oli hyvin harhainen käsitys siitä missä milloinkin mentiin.

      *     *     *

Tarinat jotka ovat tavalla tai toisella kulttuurin välittämiä, eivät pienen draamaryhmän omaa keksintöä, eivät voi olla samalla tavalla sisäänpäin lämpiäviä. Tosin esimerkiksi suomalaisilla ovat omat nationalistiset ja muut ideologiset mm. 1900-luvun sotiin liittyvät sokeat pisteensä.

Nykyaikaisten kansantarinoiden tai nykytarinoiden ottaminen draaman pohjaksi sen sijaan voisi olla osuva valinta. Tarinoiden kautta ihmiset ovat  vuosituhansia välittäneet toisilleen keskeistä kulttuurista tietoa.

Tällaiset tarinat olisivat siinäkin mielessä oiva valinta, että tunnettuja nykytarinoita lukiessa fakta ja fiktio ovat sopivalla tavalla sekoittuneet, mikä mentaalisella tasolla saa aikaan draamassa vaaditun 'esteettisen kahdentumisen'.

Siinä vaiheessa kun (itse) sepitettyyn tarinaan uskotaan on siirrytty rajan toiselle puolen fiktion maailmaan. Kun fiktion tiedetään olevan fiktiota, on siirrytty mahdollisen ja mahdottoman maailmaan.

      *     *     *

Tarinan voi eri konteksteissa kertoa kolmella tavalla: kirjoittamalla, puhumalla tai esittämällä. Kirjoitettu tarina voi toimia pre-tekstinä draamassa. Kun tarinaa suullisesti kerrotaan muille, on se jo itsessään draamaa niin kuin myös sen esittäminen toiminnallisesti.

Sen lisäksi että tarinoiden esittäminen on joissain (esim. kasvatuksen) konteksteissa draamaa, se voi olla myös mitä arkisinta sosiaalista vuorovaikutusta.

Ja oikeastaan voi kysyäkin: mihin draamaa oikeastaan tarvitaan? Mitä lisäarvoa draama antaa tarinalle?

Nichols: "Wolf" (1994)

Kirjankustantaja Will Randall muuttuu ihmissudeksi ja hänen täytyy taistella voidakseen pitää työpaikkansa. (IMDb)

"Wolf " (1994) on amerikkalainen romanttinen kauhuelokuva, jonka on ohjannut Mike Nichols ja kirjoittanut Jim Harrison, Wesley Strick ja Elaine May. Elokuva on huipputähditetty, sillä pääosissa ovat Jack Nicholson and Michelle Pfeiffer.(Wikipedia)

      *      *      *

TÄNÄÄN 6:LTA KLO 22:00

      *      *      *

Viihdyttävä elokuva, jonka olen nähnyt nyt kolmannen kerran. Ilman kahta karismaattista näyttelijää "Wolf" (1994) ei kuitenkaan olisi ollut mitään, eikä James Spader paskamaisena markkinointipäällikkönä Stewart Swintonina ollut hänkään huono valinta.

Loppuratkaisusta pidin: Willie (Jack Nicholson) ja Laura (Michelle Pfeiffer) saivat toisensa ihmissusina. Mitään parempaa olisi tuskin voinut toivoa. Elokuva sai käsikirjoituksestaan 'Saturn Awards' -palkinnon, ja tarina oli sekin ok, ja on vaikuttanut mm. fantasia-kirjallisuuteen. Maggie Stiefvaterin "Väristys" (2009) on kuin suora kopio tästä tarinasta.

Elokuvan aloituskohtaus tuo mieleen toisen 'Jack Nicholson' -kauhuelokuvan eli "Hohdon" (1980). Willie ajaa Volvollaan lumista tietä jossain päin Uutta Englantia lähellä Vermontia ja toisella kädellään pyyhkii jäistä tuulilasia, kun keskelle tietä loikkaa kuutamoisena yönä susi.

maanantai 24. marraskuuta 2014

Zwick: "Muuten, se viimeöinen" (1986)


Mies ja nainen kohtaavat eräänä iltana ja aloittavat romanttisen suhteen. Henkilökohtaiset ongelmat ja ystävien häiritsevä käytös varjostavat suhteen vakiintumista. (IMDb)

"Muuten, se viimeöinen" (1986) on amerikkalainen romanttinen draamaelokuva, jonka on ohjannut Edward Zwick. Tähtinä Hollywoodin taivaalla loistavat Rob Lowe and Demi Moore, jotka ovat - eivät hippejä eivätkä punkkareita vaan - chicagolaisia juppeja, jotka ovat ensi kertaa sitoutumista vaativassa suhteessa.

Elokuva perustuu David Mametin näytelmään "Sexual Perversity in Chicago". Vuonna 2014 elokuva uudelleenfilmatisoitiin. (Wikipedia)

     *     *      *

TÄNÄÄN TV 5:LTÄ KLO 21:00

     *     *      *

Kuunnellessani Radio Suomi poppia bongasin sellaisen tiedon, että elokuva oli 1970-luvulla syntyneille eräänlainen pehmoporno-elokuva, jota katsoessa teinit kuolasivat Demi Mooren perään. Monet näkivät tuolloin ensimmäistä kertaa paljat rinnat valkokankaalla.

Varsinaista kohellusta ja yhden illan suhteita, mikä on varmasti närkästyttänyt suuresti 1980-luvun moraalinvartijoita.

      *      *     *

Danny (Rob Lowe) ja Bernie (James Belushi) ovat kaksi sinkkumiestä, vaikka 1980-luvulla ei vielä sinkuista tiedetty mitään, jotka asuvat Chicagossa. Kun Danny kohtaa baseball -kentän laidalla hehkeän Debbien (Demi Moore) on hän myytyä miestä. Mother Malone's -baarista pari lähtee yhtä matkaa Debbien kotiin - heti ensimmäisenä iltana - ja se on siinä sitten koko tarina kiteytettynä.

Kaikki muu on sen yhden yön jälkeistä soutamista ja huopaamista edestakaisin. Pari muuttaa yhteen, eroaa ja muuttaa taas yhteen ym. Parin ja heidän ystäviensä elämää seurataan vuoden ajan, juhlapäivästä juhlapäivään.

RUNO ON VAPAA. Osa 244 "Vapaus sorrosta"

Motto:

"Augusto Boal on uranuurtaja yhteisöllisen teatterin kehittelyssä. Hänen sorrettujen teatterinsa [..] päämääränä on vaikuttaa sorrettujen oloihin ja aktivoida heidät vaikuttamaan itse omiin oloihinsa. (s. 142, Teerijoki & Lintunen)

(P. Korhonen & A.-L. Østern (toim.). "Katarsis" (2001))

     *     *     *

Eräänä joulukuun iltana puhelimeen tuli tekstiviesti:

- Voinko soittaa sinulle?
- Tietysti. Vaikka heti.

Lily Allenin Fuck You soittoääni alkaa soida.

Katso sisään,
katso pienen pääsi sisään
katso vielä vähän tarkemmin. 
Koska me olemme niin kyllästyneitä
niin kyllästyneitä ja väsyneitä 
sinun vihamielisyyteesi...

- Hei!
- Hei.
- Mitä sinulle kuuluu!
- Tarkoitatko sen jälkeen, kun teit sen ilmoituksen minusta vai itsestäsi? 
- Mistä sinä tiedät...
- Hmh. Tiedänpä vain. Et ollut ihan tosissasi?
- Ehkä ei ollut hyvä ajatus soittaa...
- Annetaan asian olla. Lähdetkö teatteriin kanssasi. Mennään katsomaan vaikka Helsingin kaupunginteatterin Vanja-enoa?
- ... en tiedä. En tiedä onko sekään hyvä ajatus...
- Soitit kuitenkin. 
- Soitin...
- Niin?
- Ajattelin pyytää anteeksi...
- Ajattelit... Ajattelit - MITÄ?
- Pyytää anteeksi.
- Niin?
- Niin mitä?
- Pyydätkö vai et pyydä anteeksi?
- Anteeksi!
- Anteeksi - MITÄ?
- Sitä mitä olen sinulle tehnyt!
- Olet saanut anteeksi jo kauan aikaa sitten, mutta miten aiot jatkaa tästä.
- Jatkaa?
- Niin jatkaa! Oletko jo päättänyt MITÄ haluat?
- Mitä haluan?
- Niin, mitä haluat?
- Voitaisiinko jutella siitä vaikka, vaikka.. lounaalla.. huomenna??
- Tulihan se sieltä.

Linkki:
Vapaus sorrosta. wma-tiedosto (Media Player)
Paulo Freire. Wikipedia
Radikaalifeminismi. Wikipedia
Sortaa. Wikisanakirja

RUNO ON VAPAA. Osa 243 "Kriittisyys"

Motto:

"Brecht kritikoi aristotelista teatteria siitä, että [katharsis] passivoi, koska katsoja voi ajatella, että koska näytelmän päähenkilö[t] selvisi[vät], hän itsekin tulee selviämään jollakin tapaa." (s. 83, Heikkinen)

(P. Korhonen & A.-L. Østern (toim.). "Katarsis" (2001))

     *     *     *

- Ursäkta mig... Haluaisin tehdä ilmoituksen?
- Ottaisitko vuoronumeron, ja viereiseen tiskiin, kiitos!

(Ottaa vuoronumeron ja jää odottamaan. Seisoskelee
koska istuimet ovat täynnä.)

(Puolen tunnin kuluttua pääsee tiskille.)

- Ursäkta mig... Haluaisin tehdä ilmoituksen?
- Ja mistähän sinä haluat tehdä ilmoituksen.
- Itsestäni. Olen tehnyt väärän ilmoituksen ja esiintynyt uhrina.
(Puhuu nopeasti ja kiihkeästi.)

- Jaahas. Vai sillä tavalla. Oletko ihan tosissasi?
(Katsoo epäröiden.)

- Olen esittänyt pelokasta ja uhattua naista, vaikka minua ei ole uhannut mikään, mistä on ollut monenlaista haittaa eräälle miehelle. Miehelle... jota kaiken lisäksi rakastan enemmän kuin ketään muuta.
(Puhuu ääni hieman särähtäen.)

- Oletkohan nyt ihan oikeassa paikassa...
(Vaikuttaa kärsimättömältä. Vilkaisee pitkään jonoon.)

- Olen ollut terapiassakin... Tämän... tämän esittämiseni takia. Saan sellaisia hysteerisiä kohtauksia, enkä voi itselleni silloin mitään.
- Vai niin. Olet siis jollain tavoin, sanoisinko, syyntakeeton?
- Niin, kai. Mutta silti tämä asia täytyy oikaista. Olen tietoisesti näytellyt jotain toista mitä olen. Esittänyt draamaa.
- No, hyvä on.
- Lisäksi olen saanut monta muuta ihmistä tätä henkilöä vastaan. He ovat tehneet rakkaalleni kaikenlaista... jäynää ja aiheuttaneet monenlaista vahinkoa. Murtautuneet hänen kotiinsakin... Tosin ne olivat poliiseja, ja tekivät sen laittomasti...

- Jaahas, teet siis ilmoituksen myös näistä henkilöistä... ja poliisista?
- No, ei nyt ihan niinkään...

Linkki:
Kritiikki. wma-tiedosto (Media Player)
Criticism. Wikipedia

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

RUNO ON VAPAA. Osa 242 "Katharsis"

Motto:

Draama ja teatteri ovat paitsi taidemuotoja myös oivallisia välineitä oppia itsestä ja maailmasta. [..] Turun katedraalikoulun teinien esitykset olivat kouluteatterin ensimmäinen muoto. [Takakansi]

(P. Korhonen & A.-L. Østern. "Katarsis" (2001))

     *     *     *

Kaikki alkoi rituaalista,
kun joku koputti ovea.

(Kop, kop, kop!)

- Onko ketään kotona?
- Minä vaan... Venus...
(Sanoo sanat hiljaa itsekseen.)

(Kop, kop, kop!)

- Postimies!
- ...?!?

(Vetää muutaman kerran henkeä,
ja aloittaa sitten improvisoidun esityksensä.)

- Hjälp me, hjälp me!

(10 minuutin kuluttua saapuvat
poliisit paikalle.)

- Han hotade mig. Hotade säger jag!

(Hon gråter. / Itkua.)

Linkki:
Katharsis. wma-tiedosto (Media Player)
Katarsis. Wikipedia
Bob Rafelson. Postimies soittaa aina kahdesti (1981). Elokuva
Willendorfin Venus. Wikipedia

Camp: "Love Happens - Tilaa rakkaudelle" (2009)


Mies, jonka vaimo kuoli 3 vuotta aiemmin auto-onnettomuudessa, kiertää markkinoimassa uutta kirjaansa surutyöstä; ja rakastuu floristiin hotellissa, jossa on puhumassa itseavusta kirjansa pohjalta. Oma suru on yllättäen jäänyt vielä kokonaan kohtaamatta. (IMDb:tä mukaillen)

"Love Happens" (2009) on romanttinen draamaelokuva. Pääosissa on muun muassa Jennifer Aniston. Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Brandon Camp. (Wikpedia)

     *     *    *

TÄNÄÄN NELOSELTÄ KLO 21:00

     *     *    *

Burke Ryan (Aaron Eckhart) on menestynyt tutkija ja kirjailija, joka on kirjoittanut menestyskirjan itseavusta, jossa hän antaa neuvoja mm. siitä, miten käsitellä rakkaan menetystä. Ryan on kirjoittanut kirjansa vaimonsa kuoleman jälkeen - vaimo on kuollut kolme vuotta aiemmin kolarissa, ja kirjan kirjoittaminen on ollut osa miehen surutyötä. Samalla hän on halunnut jakaa kokemuksensa muiden kanssa.

Erään kerran ollessaan markkinoimassa kirjaansa Seattlessa hän kohtaa Eloisen (Jennifer Aniston) joka on luova floristi, jonka kukkakauppa sattuu olemaan hotellin yhteydessä, johon Burke on tullut seminaarin puhujaksi.

Niin kuin suutarin lapsilla ei ole kenkiä, Burke huomaa ettei ole pystynyt loppuun asti käsittelemään omaa suruaan, vaikka on pystynytkin auttamaan muita kirjallaan ja puheillaan.

Mies syyttää itseään vaimonsa kuolemasta, joka on sattunut samaisessa Seattlessa kuin missä seminaaria pidetään, mikä kenties vaikuttaa siihen, että tunteet juuri tässä paikassa pukkaavat pintaan.

Eloise auttaa Burkea siirtymään elämässä askeleen eteenpäin.

lauantai 22. marraskuuta 2014

Renoir: "Pelin säännöt" (1939)

Kuvaus rikkaan porvariston ja heidän palvelijoiden elämästä ja kohtaamisesta juuri ennen 2. maailmansotaa ranskalaisessa linnassa. (IMDb)

"Pelin säännöt" (1939) on Jean Renoirin ohjaama ranskalainen klassikkoelokuva. Sitä pidetään myös yhtenä maailman parhaimmista elokuvista. 'Sight & Soun'd -lehden kaikkien aikojen 10 parhaimman elokuvan listalla se on ollut mukana alusta alkaen (1952) ja monet kerrat se oli 2. sijalla heti "Citizen Kanen" jälkeen. Vuoden 2002 listalla "Vertigo" tiputti sen 3. sijalle.

"Pelin säännöt" kuvaa ranskalaisen yläluokan dekadenttia elämää juuri ennen 2. maailmansotaa. (Wikipedia)

    *     *     *

TÄNÄÄN YLE TEEMA KLO 21:00

    *     *     *

Maineensa veroinen elokuva. Nousi ainakin omalle TOP -listalleni. Jean Renoirin "Pelin säännöissä" (1939) on muutamia käsittämättömän hienoja kohtauksia, jotka ovat syntyneet pitkien otosten ja improvisaation avulla.

Elokuvassa ennakoidaan juuri alkavaa 2. maailmansotaa, mikä symbolisesti käydään jahtimetsällä La Colinièren linnamaisen kartanon mailla Solognen maakunnassa Ranskan maaseudulla.

Kartano kuuluu juutalaiselle markiisi Robert de la Chesnayelle (Marcel Dalio) ja hänen vaimolleen Christinelle (Nora Gregor), jotka ovat kutsuneet sinne viikonloppua viettämään suuren joukon ystäviään. - Ja elokuvan kohdalla on kiistelty mm. Renoirin suhteesta juutalaisuuteen, ja tilanne oli hieman sama kuin Suomessa. Juutalaisvastaisuus oli hyvin yleistä 1930-luvun Euroopassa, vaikka se 2000-luvulla helposti unohdetaankin.

Pelinsääntöihin kuului mm. puhua juutalaisista tietyllä tavalla, ja heistä puhuttiin tietyllä tavalla, koska he poikkesivat tunnetuilla tavoilla käytöksessään muista. Oltiin siitä sitten mitä mieltä tahansa. Näinhän on vielä tänä päivänä. On vaikea olla olematta antisemitisti, kun seuraa Israelin valtion toimintaa Lähi-idässä. Sitä ei voi puolustella mitenkään.

    *     *     *

Joka tapauksessa, tässä tapauksessa, Robert on miellyttävä ja sympaattinen hahmo, joka lopussa antaa potkut saksalaissyntyiselle riistanvartijalleen Edouard Schumacherille (Gaston Modot) ja vain pari päivää aiemmin sisäpalvelijaksi palkkaamalleen salametsästäjälle Marceaulle (Julien Carette), mikä ei ollut miesten kannalta tietysti kovin mukava juttu, mutta rikas juutalainen saattoi tehdä mitä halusi. Vai miten sen sanoisi kauniisti? Joka tapauksessa miehet eivät valittaneet.

Tilanne eskaloituu hieman myöhemmin elokuvan lopulla miesten erottamisten seurauksena siten, että Schumacher, saksalainen kun on ja kiivasluonteinen ja ennen muuta mustasukkainen vaimostaan, tarttuu kivääriin ja on täräyttää Robertin vaimon Christinen tosin vahingossa hengiltä.

Taustalla on traaginen tai suorastaan koominen väärinkäsitys. Kamaripalvelija Lisette (Paulette Dubost), joka on riistanvartijan vaimo, on antanut emännälleen Christinelle lainaksi viittansa. Mies luulee vaimonsa kuljeksivan viittoineen pimeässä yössä kasvihuoneeseen toisen miehen kanssa, mikä saa miehen tekemään epätoivoisen ja järjettömän tekonsa. Christine tosin säilyttää henkensä, mutta hänen lapsuudenystävänsä ja rakastettunsa Octave (Jean Renoir), jonka kanssa Christine oli liikkeellä, kuolee Edouard Schumacherin luodista.

    *     *     *

Viikonlopun kepeä tunnelma maaseutukartanossa huokuu niin iloa ja riehakkuutta kuin myös aggressioita ja uhkaavaa väkivaltaa. - Se mikä oli tapahtumassa koko yhteiskunnan tasolla tapahtui myös tässä mikrokosmoksessa.

On muistettava, että vain reilu vuosi elokuvan ensiesityksen jälkeen Ranskan Vichyn hallitus harjoitti suhteessa Adolf Hitlerin Saksaan myöntyväisyyspolitiikkaa ja esimerkiksi luovutti juutalaisia saksalaisten leireihin. Ohjaaja Jean Renoir oli ensimmäinen ranskalainen ohjaaja, joka lähti USA:an maanpakoon uutta hallintoa ja sen tukemaa ranskalaisten ihan omaa äärioikeistoa. - Kun USA:ssa 1950-luvulla alettiin paranoidisesti vainota 'kommunisteja' Renoir palasi takaisin Ranskaan.

    *     *     *

"Pelin sääntöjen" sinänsä merkityksettömän viikonloppuisen kohelluksen keskeltä nousee mieleen monia kohtia, mutta ihan ensimmäisenä mieleeni nousee itävaltalaissyntyisen markiisittaren Christine de la Chesnayellen käsittämätön häilyvyys tunteissaan, minkä Renoir onnistuu kuvaamaan täysin uskottavasti.

Christine on uskollinen aviovaimo, johon ensimmäisen Atlanttin valtameren ylittänyt lentäjä André Jurieux (Roland Toutain) on suorastaan kuolettavasti rakastunut, ja Christine tuntee myötätuntoa miestä kohtaan. Ystävänsä Octaven kehotuksesta hän on jopa kutsunut miehen viikonlopuksi Colinièren kartanoon. Aivan yleisessä tiedossa on, ja ihmiset juoruavat avoimesti, että näillä kahdella saattaa olla suhde.

Christine katkaisee heti Andrén ja Octaven saavuttua kartanoon huhuilta siivet, ja toteaa heidän olevan vain ystäviä, mikä ei tietystikään lopeta juoruilua. Christine joka tapauksessa pitää itseään uskollisena, yhden miehen vaimona.

Syksyinen jahtiretki saa Christinen tunteet myllertymään. Hän näkee vahingossa, miten hänen miehensä Robert syleilee toista naista Genevièveä (Mila Parély). Tilanne on ironisesti jotain ihan muuta kuin mitä Christine kuvitteli, mutta hän reagoi näkemäänsä tunteella.

Kartanossa hän saa kuulla, että Robertilla on ollut pitkällinen suhde naiseen, jo ennen kuin hän tutustui Christineen. Myöhemmin, tilanteiden nopeasti kehittyessä, Christine vannoo rakkauttaan häneen intohimoisesti rakastuneelle Andrélle - ja lupaa jopa karata miehen kanssa yön aikana.

André kuitenkin haluaa noudattaa reilun pelin sääntöjä, ja kertoa ratkaisusta Christinen miehelle Robertille ennen kuin he 'karkaavat', mikä saa Christinen tunteet lopahtamaan yhtä nopeasti kuin ne olivat syttyneet. Hän ei enää haluakaan lähteä minnekään ja pitää Andréta ikävystyttävänä - ja hämmästelee itsekin omaa häilyvyyttään.

Kun hieman myöhemmin Robert ja André kiistelevät Christinestä, Christine saa tarpeekseen ja lähtee ystävänsä Octaven kanssa kylmään syysiltaan ja saa kamaripalvelijaltaan Lisetteltä tämän viitan harteilleen. - Ja katsojien hämmästykseksi sama kuvio, joka tapahtui Andrén kanssa, toistuu nyt Octaven kanssa.

Christine lupaakin karata Octaven kanssa, ja muuttaa tämän kanssa asumaan - ties minne. Tilanne on sikäli absurdi, että sen kummemmin Christinellä kuin Octavella ei ole varaa moiseen.

Huizinga: "Leikkivä ihminen" [1938]

"Leikkivä ihminen" [1938] on Johan Huizingan kirja leikin roolista kulttuurissa. Huizinga käsittelee kirjassa leikin roolia sellaisilla kulttuurin alueilla kuin laki, sota, runous, filosofia ja taide. Huizinga tulkitsee leikin ja pelien olevan olennainen osa kulttuuria.  Leikkivä ihminen on tärkeä teos leikin ja pelien tutkimuksen historiassa. (Wikipedia)

      *    *    *

Herman Hessen romaanin "Lasihelmipeli" [1943] ohella tätä Johan Huizingan "Leikkivä ihminen" (Homo Ludens, 1938) teosta on pidetty yhtenä peliteorian edeltäjänä. Ihmisen leikin analyysistä on lyhyt matka ihmisten vuorovaikutussuhteiden pohtimiseen astetta järjestelmällisemmin. Ja itse teoriaa voi soveltaa tietysti mihin tahansa olioihin ja järjestelmiin ja niiden välisiin suhteisiin.

Pelit (ja leikit) tällä tavoin muodollisesti ajateltuina saattavat tuntua tylsiltä ja turhan vakavilta, mutta kyse on loppujen lopuksi yksinkertaisista ja hyvin käytännöllisistä ja arkipäiväisistä asioista. Jos Huizingan kirjan tiivistäisi äärimmilleen, hänelle moderni ihminen ei ole enää kovin leikkisä vaan vakavan sotaisa.

Ja on tietysti muistettava, että hän eli 1930-luvun Hollannissa aikana jolloin hänen kotimaassaankin äärioikeisto nosti päätään, Hitlerin Saksa oli kirjan julkaisemisen aikoihin vallannut mm. Tsekkoslovakian ja Itävallan sudeettialueet, ja Stalin ja Hitler olivat jakaneet roolipelikartallaan Euroopan etupiireihin - ja tunnetulla tavalla Stalin sai Suomen. (Vakavamieliset suomalaiset aina unohtavat, miten heidän oma liittolaisensa ja aseveljensä vastikkeettomasti lahjoitti Suomen alueen itänaapurilleen. Tosin mitäpä se Stalinkaan pelkällä maaperällä teki.)

      *    *    *

Hannu Heikkinen on kehittänyt Huizingan leikkiteorian pohjalta omaa näkemystään draamasta / teatterista ja näihin kysymyksiin liittyvästä opetuksesta / oppimisesta, mitä käytetään nykyään esim. Jyväskylän yliopiston Draamakasvatuksen pohjana.

"Leikkivässä ihmisessä" muutamaan otteeseen käytetään termiä 'vakava leikillisyys', minkä Heikkinen on ottanut oman kehitelmänsä pohjaksi. Esimerkiksi lapsi tietää leikkiessään leikkivänsä. Kotileikissä leikitään kotia, mikä on eri asia kuin se, mitä lapset ja aikuiset oikeasti tekevät.

Perheen elämä on siis sitä, mikä on totta ja leikki on sitä, että esitetään erilaisia tilanteita, mitä elämään liittyy. Aina ei tietysti totta ja leikkiä ole helppo erottaa toisistaan. Voiko esimerkiksi seksileikkejä leikkiä leikisti? Suurin osa varmasti välittömästi sanoo, ettei se ole mahdollista.

Moderni sota lähtien USA:n sisällissodasta ja jatkuen maailmansotiin ylittää sen vakavuuden, mitä Johan Huizinga voi enää pitää 'vakavana leikillisyytenä'. - Jostain syystä Huizinga ei yhdistä tätä tosikkomaista toimintaa nykyisiin poliittisiin ideologioihin, mutta juuri ne tietysti ovat niitä, jotka ruokkivat ryöstötaloutta, mihin sodatkin liittyvät.

      *    *    *

Ehkä heikoimmillaan kirja on silloin, kun se alkaa puolustella sotia ikään kuin ne kuuluisivat leikillisyyteen itsestään selvänä asiana. Jotain ideaa Johan Huizingan ajattelussa silti on, sillä sovellettuna tähän päivään, sotahullut tulisi eristää omalle alueelleen ja panna kähisemään keskenään niin ettei heistä ole haittaa muille. Vähän niin kuin "Nälkäpelissä" (- 2014).

RUNO ON VAPAA. Osa 241 "Imago"




Motto:

I know exactly what you'll do
I'll make them sure I studied you
You won’t pick me

(C. Perri)

     *     *     *

IMAGO

Lennä perhonen, lennä
läpi yön luokseni ennä!

Ei ole paljon aikaa sulla
omakseni enää tulla.

Aamulla löydyt kainalosta
imagona kotelosta.

Linkki:

imago. wma-tiedosto (Media Player)
Christina Perri. Butterfly [Official Audio]. YouTube

perjantai 21. marraskuuta 2014

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 374: "Kansainvälisyyttä ja kansainvälisyyttä - taiteessa"

Tämäniltainen Yle Teeman elokuva  "Maon viimeinen tanssija" (2010), jota en ole vielä nähnyt, palauttaa katsojien mieleen Kylmän sodan ajan, jolloin niin Kiina kuin Venäjä eivät vielä liputtaneet markkinatalouden puolesta. Tällä hetkellä kummatkin ovat maailmanmittakaavassa merkittäviä taloudellisia mahteja, vaikka Venäjän alamäki onkin tällä hetkellä syvä.

Kiina oli suljetuimmillaan 1960-luvun ns. Kulttuurivallankumouksen aikana, jolloin Kiinan stalkkarit olivat niskan päällä (myös Suomessa), ja heille ei edes puhemies Mao Zedong voinut juuri mitään, vaikka toisinaan heidän tuestaan hyötyikin.

Nuoret älypäät kiertelivät pitkin Kiinan maaseutua, ja valitsivat lahjakkuuksia koulutettavaksi, samalla kun he nöyryyttivät vanhan kaartin kommunisteja (Suomessa ns. enemmistökommunistit ja sosialistit ym. olivat vanhaa kaartia) ja panivat heitä uudelleenkoulutusleireille ym.

Sitten poliittiset suhdanteet muuttuivat, ja alkoi ennen muuta kulttuurivaihto idän ja lännen välillä. Eri alojen taiteilijat olivat vaihdossa mukana, ja saivat osaamiselleen laajaa huomiota.

     *     *     *

Tämän päivän Suomessa taide vientituotteena on yhä kuumempi peruna. Taloudellisessa kurimuksessa rämpivän Suomen poliitikot ja taiteilijat itse näkevät monia mahdollisuuksia kulttuuriviennissä ja -vaihdossa.

Taide ei kuitenkaan ole pohjimmiltaan businesta, missä on pieni ajatuksellinen ongelma. Toisaalta esimerkiksi heavy rock ja ennen muuta Nightwish on menestynyt hyvin maailmalla ja esimerkiksi kaunokirjallisuudella kenties menee lähitulevaisuudessa yhä paremmin, missä Sofi Oksanen on ollut yhtenä tiennäyttäjänä.

Maailmalla viime vuosina menestynyt kuvataiteilija Tuomas A. Laitinen oli viime tiistaina Radio Helsingin vieraana, jossa hän yhdessä Henri Pulkkisen ja Marko Karvisen kanssa keskusteli Suomen taiteen viennistä, mihin Laitisella oli oma individualistinen eli hänen oma näkökulmansa. Mitään kovin yleistä keskustelussa ei pystytty nostamaan esiin. Jokainen tänä päivänä taablaa tavallaan, vaikka esimerkiksi juuri tällä hetkellä joukko suomalaisia kuvataiteilijoita on näyttävästi esillä Saksassa.

Beresford: "Maon viimeinen tanssija" (2010)

Tanssija Li Cunxinin omaelämänkertaan perustuva draama. 11-vuotiaana Li nostettiin köyhästä kiinalaisesta kylästä Kiinan kulttuurivallankumouksen aikana - ja vietiin Beijingiin opiskelemaan balettia. Vuonna 1980, kun ajat ja tavat olivat muuttuneet, Li pääsi USA:n ja Kiinan kulttuurivaihdossa käymään Teksasissa, jossa hän rakastui paikalliseen naiseen. Pari vuotta myöhemmin hän loikkasi Teksasiin ja pääsi Houstonin baletin päätanssijaksi ja myöhemmin samaan asemaan Australian baletissa. (IMDb)

     *     *     *

TÄNÄÄN YLE TEEMA KLO 21:30

     *     *     *

Varsinainen Tuhkimo-tarina, joka sisälsi moni pieniä käsikirjoitukseen vaivihkaa upotettuja kiinalaisia kansantarinoita ja elämänviisautta. Yksi osoitus siitä, että melkein kenestä tahansa voi tulla melkein mitä tahansa - kunhan saa sopivia tilaisuuksia elämänsä varrella. Eikä edes Kulttuurivallankumous ollut esteenä taiteellisesti lahjakkaiden esiinnousemiselle kansainväliseen kuuluisuuteen, missä on jotain .. suurta historian  ironiaa.

En tiedä, oliko henkilökuvan luonti sellaiseksi, mikä se oli, tarkoituksellista, mutta Li Cunxin ei ollut mikään erityisen kiinnostava persoona. Hän oli ehkä loistava tanssija, mutta muutoin ihmisenä aikalailla keskinkertainen, mikä tietysti antaa toiveita kaiken maailman taviksille nousta maineeseen ja kuuluisuuteen eri taiteen aloilla. - Kuvataiteen puolella samanlainen anti-persoona ehkä olisi jokin sellainen henkilö kuin Andy Warhol.

USA:sta Li muutti vuonna 1995 Australiaan, missä on asunut sen jälkeen toisen vaimonsa Mary McKendryn kanssa. Naimisissa he olivat tosin olleet jo vuodesta 1987 lähtien.

Vuonna 2003 Li julkaisi omaelämänkertansa "Maon viimeinen tanssija", johon elokuva perustuu.

torstai 20. marraskuuta 2014

Pakkasvirta: "Ulvova mylläri" (1982)


"Ulvova mylläri" (1982) on suomalainen elokuva, joka sijoittuu 1940-luvulle. Draamakomedian on ohjannut Jaakko Pakkasvirta ja sen romanttisissa pääosissa ovat mylläri Gunnar Huttusena Vesa-Matti Loiri ja Sanelma Käyrämönä Eija Ahvo. Elokuva perustuu Arto Paasilinnan samannimiseen romaaniin. (Wikipedia)

     *    *     *

YLE TEEMA TÄNÄÄN KLO 21:55

     *    *     *

Elokuvaa verrattiin aikoinaan toiseen Arto Paasilinnan kirjan adaptaatioon "Jäniksen vuoteen" (1978), jonka tasolle kriitikkojen arvioiden mukaan tämä teos ei kuitenkaan yllä, mutta jotain samaa mainosmies Vatasessa ja mylläri Huttusessa ilmeisesti on - ja jo siksi elokuva kannattaa katsoa.

     *    *     *

Olin myönteisesti yllättynyt "Ulvovasta mylläristä" (1982). Arto Paasilinna taitaa satiirin, mistä ovat loistavia esimerkkejä tietysti myös "Jäniksen vuosi" ja "Onnellinen mies" (1979) -filmatisoinnit.

Tilanteet joissa suomalaiset miehet / poliisit / armeija ovat valmiita lahtaamaan toisia ihmisiä ovat aina hätkähdyttäviä tilanteita. Tässä elokuvassa tällaisia tilanteita on kuvattu varsin uskottavasti, ja samaa henkeä on niin nykyajassa kuin 1980-luvulla oli ja on kai ollut aina kristillisenä aikana.

Silmiin pistävää on henkilöiden kiinnostus siihen, miten saada - tässä tapauksessa - mielisairaiksi leimatut ihmiset laitoksiin. Tänä päivänä vankila (ja vankimielisairaala) on edelleen samassa roolissa kuin vielä 1980-luvulla oli mielisairaala.

Ilmeisesti ajatus itselle epämieluisten ihmisten sulkemisesta pois silmistä tuottaa suomalaisille sadistista nautintoa samalla tavalla kuin nautintoa tuottaa esim. ajatus ryssien tappamisesta armeijan (ja poliisin / valpon) kaikkivoipaisuuteen fiksautuneille.

     *    *     *

Elokuva on varmasti palauttunut nyt ja lähes kokonaan edesmenneen sukupolven mieleen sota-ajat. Eri puolilla Suomea asui satoja sodan vastustajia, joita jahdattiin kuin eläimiä (tänä päivänä susia Suomen metsissä) ilman huonoa omaatuntoa ja sydämen kyllyydestä.

Vuonna 2014 ei enää metsistä tai muualtakaan (ehkä enintäin maan alta tai avaruudesta?) löydy paikkoja, mihin voi mennä pakoon vainoojiaan. Jos joku halutaan tappaa (oli kyse sitten poliisioperaatiosta tai moottoripyöräjengin tms. toiminnasta) se on menoa sitten. Yksityisellä ihmisellä ei tässä maailmassa ole enää turvallisia suojapaikkoja.

     *    *     *

Ja mikä oli mylläri Gunnar Huttusen (Vesa-Matti Loiri) suurin synti? Se että hän oli ollut epäonninen elämässään. Vaimo ja mylly olivat palaneet tulipalossa, ja hän oli joutunut muuttamaan toiselle puolen Suomea, mistä oli löytänyt itselleen uuden myllyn. Vakuutus ei ollut korvannut onnettomuuden vahinkoja, ja vaimoa ei tietysti olisi korvannut mikään muutenkaan.

Myllärin ainoana lohtuna on, että hän saa kaksi ystävää itselleen, joista toinen on maatalouskerhoneuvoja Sanelma Käyrämö (Eija Ahvo) ja toinen postinkantaja Piittisjärvi (Juha Muje), joka keittää metsissä myös pontikkaa niin kuin vuosisatainen perinne Suomessa on ollut ennen kuin se lailla kiellettiin.

     *    *     *

Gunnarin jahtaaminen aseet kourassa, koirien kanssa on - tai pitäisi olla - ahdistavaa katsottavaa, mutta pelkään pahoin, että suurinta osaa suomalaisista se vain viihdytti.

Paasilinna / Pakkasvirta on vetänyt myllärin jahtaamisen tappiin, sillä aina kun mylläri sai elämänsä jotenkin järjestykseen kurjissa oloissaan, tuli joku (nimismies) ja tuhosi hänen asumuksensa ja kaiken vähäisen omaisuuden.

Lopussa Gunnar saa vapautensa - ja ironisesti - häntä sympatisoivan tavallisen poliisimiehen avustuksella, mutta tämä olikin ainoa, joka häntä ystävien lisäksi puolusti.

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Tsehov: "Vanja-eno" [1899]


"Vanja-eno" (1899) on Anton Tšehovin näytelmä, joka esitettiin ensimmäisen kerran vuonna 1900 Konstantin Stanislavskin ohjaamana. "Vanja-eno" lasketaan kuuluvaksi sarjaan, johon kuuluvat lisäksi näytelmät "Lokki", "Kolme sisarta" ja "Kirsikkapuisto".

Näytelmän kantava teema on tuhlattu elämä. Vanja-eno toteaa 47-vuotiaana olevansa vanhus - hän on tehnyt maatilalla työtä antaen työn tuoton - jo kuolleen - sisarensa miehelle, professorille, joka käytti koko uransa saamatta mitään aikaan. Näytelmän alussa professori haluaa muuttaa tilan rahaksi ja muuttaa niillä Suomeen viettämään eläkevuosiaan.

Vaikka näytelmä on kirjoitettu ennen luonnonsuojeluaatteen yleistymistä, näytelmän lääkäri on huolissaan metsien tilasta. Tšehovin onkin tämän vuoksi sanottu olleen ”ekologi ennen ekologiaa".

Vanjan nuorempi sisar on syvän uskonnollinen ja on valmis uhraamaan elämänsä tuonpuoleisen palkinnon toivossa. Näytelmässä miesten ja naisten väliset rakkaudet tai ihastumiset kohdistuvat tavoittamattomiin henkilöihin.

Tyyliltään "Vanja-eno" luokitellaan usein draamaksi tai tragikomediaksi. Tšehov itse kutsui näytelmää komediaksi. (Wikipedia)

     *     *     *

KANSALLISTEATTERI 03.12.2014 KLO 19:00

     *     *     *

Lukaisin "Vanja-enon" läpi, suomenkielisenä nykykäännöksenä tietysti, ja se varmaankin ensimmäistä kertaa avautui minulle. Olen nähnyt näytelmän ehkä pari kertaa kauan aikaa sitten ja vain televisiosta - muistaakseni Stuart Burgen ohjaaman brittiversion "Vanja-enosta" (1963) ja tuskin muuta YLE:llä on näytettykään. Venääisen Andrey Konchalovskiyn "Vanja-eno" (1970) tosin sattuu pahimpaan stalkkariaikaan, joten myös se on varmaan näytetty TV1:ltä tai TV2:ltä... Ja elokuvan Wikipedia-sivusto paljastaa, että nimenomaan Konchalovskiyn ohjaustyötä, niin neuvostoelokuva kuin olikin kyseessä, ylistettiin mm. New York Timesissa USA:ssa pahimman Kylmän sodan aikaan!

     *     *     *

Näytelmän asetelma ja henkilöt ovat kiinnostavia niin kuin aina Anton Tsehovilla. Moderni, eurooppalainen ihminen, jollaisia venäläisetkin olivat näytelmän tekemisen aikaan, paljastetaan kaikkine karvoineen. Eikä ole mikään ihme, että esimerkiksi Virginia Woolf ylisti Tsehovia ja opetteli Venäjän kielenkin voidakseen lukea mm. Tsehovin novelleja ja näytelmiä alkukielellä.

     *     *     *

Vaikka draama on vakava, on siinä suorastaan melodraamankin aineksia, kun ajattelee nuoren 27-vuotiaan eläkkeellä olevan professorin vaimon ja hänen peräänsä kuolaavien keski-ikäisten miesten välistä suhdetta ja sen kuvausta. Niin Vanja-eno kuin lääkäri Astrov ovat myytyjä saadessaan maaseudulle kesäksi kauniin kaupunkilaisnaisen.

Vähitellen koko näytelmän keskeisimmäksi henkilöksi paljastuu, ei suinkaan Vanja-eno tai edes professori Serebrjakov tai hänen nuori vaimonsa vaan professorin tytär Sonja. Tällä nuorella ja itseään rumana pitävällä ehkä 20-vuotiaalla naisella ovat lopulta kaikki langat käsissään, ja hän voi päättää koko tilan kohtalosta niin halutessaan.

Venäjän lainsäädäntö 1900-luvun vaihteessa oli selvästi hyvin moderni, modernimpi kuin vaikkapa Suomessa, ja vaimo saattoi omistaa vaikkapa maatilan. Ja tässä tapauksessa tilan omisti professorin edesmennyt vaimo Vera, joka oli Vanjan sisar ja siis Sonjan äiti.

Näytelmän lopulla Sonjan professori-isä alkaa päsmäröidä, ja ehdottaa tilan myymistä, mitä tytär ei ota missään vaiheessa vakavissaan. Hän on enonsa kanssa pitänyt koko perhettä pystyssä 10 vuotta - ja eno ennen sitä neljännes vuosisadan.

     *     *     *

Härskillä tavalla muka sivistynyt kirjallisuuden professori yrittää kahmaista koko tyttärensä omaisuuden itselleen, mihin hän ei saa tukea muilta. Serebrjakovin tempaus saa Vanja-enon täysin pois tolaltaan, ja hän yrittää jopa ampua edesmenneen sisarensa Veran miehen, mutta muut estävät tämän aikeen.

Väkivaltainen kohtaus johtaa siihen, että professori hehkeine vaimoineen päättää muuttaa nykyisen Itä-Ukrainan alueella sijaitsevaan Harkovin kaupunkiin. Ja tilanne jäi sellaiseksi kuin se oli ennen professorin ehdotusta myydä tila - ja muuttaa Suomeen!

Linkit:

Stanley Spenger, Uncle Vanya. YouTube

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 373: "Rakkaus on ruma sana?"

Motto:

Jos sais heittää ärrän, ässän, koot ja aat ja uun vittuun - tekisin sen heti! repisin ja rutistaisin sanahirviön ruttuun - tekisin sen heti!

(I. Alanko)

      *      *      *

NEISSERIA GONORRHOEAE



Hän sai sen - rakkauden hedelmän
rakkaaltaan.

Tuli rakkaudesta hetkeksi

ruma sana.

Linkki:

Ismo Alanko. Rakkaus on ruma sana. YouTube

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 372: "Anaaliseksiä koulujen opetussuunnitelmiin?"

Snopes.com -sivuston uusin urbaanilegenda eiliseltä päivältä on otsikoitu "Kansiot täynnä naisten kondomeja". Eli naisten nautinnoista tässäkin tapauksessa on kyse niin kuin eilisessä Tanya Wexlerin hulppeassa elokuvassa "Hysteria" (2011), mitä hauskempaa ja samalla vakavaa elokuvaa en ole aikoihin nähnyt.

Ja niin kuin aina - tarinoissa on totta toinen puoli. Kysymys kuuluukin, mikä tässä tapauksessa oli totta mikä tarua? Mutta ensin itse tarinaan, joka on lähtöisin Chicagon kunnallisesta koulutoimesta ja sen opetussuunnitelmaviilauksista, joissa väitettiin opetettavan "turvallista anaaliseksiä" ja muita yhtä suoraviivaisia asioita 4- ja 5-luokkalaisille.

Totta tarinassa on ainakin se, että Andrew Jackson Language Academyn vanhemmat löysivät opetussuunitelmastaan sellaisia aiheita kuin anaaliseksin, yhdynnän keskeytyksen ja naisten kondomin käytön. Ja he myös vanhempainillassa tutustuivat tällaiseen materiaaliin.

Totta sen sijaan ei ole (ja uskokoon ken tahtoo) - vaan legendaa -, että Chicagon kunnallinen koulutoimi olisi aikonut opettaa oppilaille turvaseksiä. Kyse oli siis lähinnä yhden koulun vanhempien keskusteluista, mistä juttu lähti huhuna leviämään ympäri USA:a.

     *     *      *

Snopes.comin selvityksen mukaan aineistoa ei ole tiettävästi esitetty myöskään lapsille, vaikka kenties asioista kertominen olisi ihan hyödyllistä ja tarpeellista. Mitään vahinkoahan seksuaalikasvatuksesta tuskin on kelleen. Sen sijaan vanhemmille esitetty materiaali lähti kiertämään Internetissä.

Tarina on tuore, sillä se lähti liikkeelle 12.11.2014 "DNA Info" -lehden artikkelista, jossa kerrottiin miten vanhemmille esiteltiin aineistoa, jossa näitä aiheita käsiteltiin. Artikkelissa mainittiin myös, että yli 10 % alle 13-vuotiaista tytöistä on Chicagossa oman ilmoituksensa mukaan harrastanut seksiä, mikä on tiedon puutteen takia ollut suojaamatonta.

Kohu johti siihen, että Chicagon koululautakunnan pj Bill McCaffrey on kiistänyt sen, että tällaista materiaalia olisi koskaan suunniteltu käytettävän alakouluissa, eivätkä ne kuulu opetussuunnitelmiin. Hän ei myöskään osaa sanoa, miksi tällainen aineisto oli erehdyksessä joutunut vanhempien käsiin.

Linkki:

Snopes.com

RUNO ON VAPAA. Osa 240 "Oi, kuinka kaunis oot"



Motto:

Isn't she lovely
Isn't she wonderful
Isn't she precious

(S. Wonder)


Oi, kuinka kaunis oot!
Oi, kuinka kaunis oot!
Oi, kuinka kaunis oot!


Linkit:

Joe Cocker. You are so beautiful (nearly unplugged). YouTube
Stevie Wonder. Isn't She Lovely. YouTube

tiistai 18. marraskuuta 2014

Wexler: "Hysteria" (2011)

Tarina siitä miten Mortimer Granville keksi ensimmäisen vibraattorin - lääketieteen nimissä. (IMDb)

"Hysteria" (2011) on Tanya Wexlerin ohjaama brittiläinen romanttinen komedia, jonka pääosissa ovat Hugh Dancy ja Maggie Gyllenhaal.

Elokuva sijoittuu kuningatar Viktorian aikaan, ja kertoo millaisten vaiheiden kautta seksuaalisesti tyydyttämättömät keskiluokkaiset naiset saivat vibraattorin käyttöönsä. Tuohon aikaan tauti diagnostisoitiin lääketieteessä vielä hysteriaksi. Naisten orgasmi oli tuntematon käsite. (Wikipediaa mukaillen)

      *     *     *

Voiko lähihistoriaa ja sen keksintöjä - ja ihmisten ymmärrystä - avata paremmin ja hauskemmin ihmisten silmien eteen kuin tällaisessa elokuvassa!

Vielä Ukko-Freudin aikaan uskottiin, ettei nainen voi saada orgasmia ilman miestä ja ettei naisen nautinto ole samanlaista kuin miehen. Lääkäreiden pieneen ahtaaseen mieleen ei ennen vibraattorin keksijää Mortimer Granvillea tullut kysyä asiaa naisilta itseltään. Mielenkiintoista, hyvin mielenkiintoista. - Niin jakaantunut sivistynyt läntinen maailma oli sukupuolen suhteen. Pakanallisessa idässä tällaiset asiat eivät ole koskaan olleet ongelmia.

maanantai 17. marraskuuta 2014

Siili: "Tellus" (2014)

"Tellus (2014) on JP Siilin käsikirjoittama ja ohjaama 6-osainen sarja kotikutoisesta ekoterrorismista, jota harjoittavat hipsterinoloiset, keskiluokkaiset, hyvinkoulutetut, yksinasuvat nuoret aikuiset.

"Tellus" alkoi TV1:n Kotikatsomo-sarjassa viime sunnuntaina.

     *      *      *

Suomalainen terrorismi on ollut parin viime päivän aikana näyttävästi julkisuudessa. Suomalaisten enemmistö haluaa rautaa rajalle, mikä on kaikkein huolestuttavin rakenteellisen väkivallan ja valtioterrorismin merkki ja uhkakuva. Toivottavasti kansallisvaltioista päästään Euroopassa / Aasiassa mahdollisimman pian eroon.

Yhtä huolestuttavaa on miten oikeuslaitos on masinoinut rasistiselta haiskahtavan oikeudenkäynnin muutaman tuhannen euron tilisiirron takia muutamaa Suomessa asuvaa somalialaista ja ilmeisesti koko islamilaista yhteisöä vastaan, mikäli iltauutisiin on uskominen. Nato-kelpoisuudestakohan tässä terrorisminvastaisessa sodassa on kyse?

Ja sitten on vielä tämä tuore TV-sarja "Tellus" (2014) muutamasta hörhöstä, jotka tuntuvat edellä kuvattuja muita tapauksia vasten varsin viattomilta. Huolestuttavinta on kaikki se, mitä Suomen valtion ja oikeuslaitoksen rakenteisiin on pesiytynyt - syvä luterilainen ymmärtämättömyys 2100-luvun maailmaa kohtaan. - Uskonsotaako sitä ollaan käsi "Raamatulla" taas aloittamassa? Eikö 1900-luvun maailmansodista opittu mitään.

RUNO ON VAPAA. Osa 239 "Elämän kudos"


Kun isoäidin äiti kutoi 
     k-a-n-g-a-s-t-a, josta tehtiin
          vaatteita,
ei teollisesta tuotannosta tiedetty vielä mitään.
     
Kaikki muuttui 1700-luvun lopulta lähtien
    vähitellen.
         Vaatteita
alettiin tehdä teollisesti Suomessakin.

Uusi teollinen kangas
     oli uuden elämän kudosta.
     Ilman teollista vaatteiden valmistusta
ei kaikille ihmisille olisi
          vaatteita
               tämän päivän maailmassa.

Ei leipää suuhun,
     eikä loputonta ylenvointia,
          iPhonea ja iPadiä.

Internetiä ja blogeja.

Linkit:

Noam Chomsky (2013) "Pedagogy of the Oppressed" (MUST WATCH!!)
James Hargreaves 'Spinning Jenny'. YouTube
Industrial Revolution Overview. YouTube
Kinsella: "Himoshoppaajan salaiset unelmat" (2009)
Karl Marx [1867]. Pääoma. Wikipedia
Pyysalo: "Jätän tämän pimeän kalustamatta" (2001)
Sijie: "Balzac ja vaatturintytär" (2001)
Adam Smith vs. Karl Marx. The Industrial Revolution Philosophers. YouTube
The Spinning Jenny revolutionizes America! YouTube
Weaving life. The Story of Ecuador's "Panama Hat". YouTube

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 371: "Vähän improa..."


Tämä viikonvaihde oli kai sitten impro-viikonvaihde. Katselin ensimmäiset "Vedetään Hatusta" (2014) -jaksot. Toisen jälkeen aloin jo hieman kyllästyä. Olivathan ne ihan .. hyviä. Mutta. Ei tätä jaksa katsoa kuin 20 minuuttia kerrallaan... Ai, niin eihän tämä ohjelma kestäkään kuin 20 minuuttia kerrallaan. Ja onneksi se tulee vain kerran viikossa 20 minuutin pätkissä. Ihan hyvä formaatti. Oikein hyvä. Ohjelma.

Näyttelijät ovat tunnettuja ja vetovoimaisia ja "Putouksesta" (2010->) tuttuja, ja Jaakko Saariluoma on vaihtanut paitaa, ei kun puolta. Hikinen paita. Puoli.

Aku Hirviniemi, joku sanoi viikonvaihteen impro-kurssilla, että Aku Hirviniemi oli Hiirimäen Riihimäen kasvatteja. Jossa olin silloin, kun kuulin sen.

      *      *      *

Minttu Mustakallio on nelikon ainoa nainen ja neljäs on tietysti munamies. Riku Nieminen. Piip-piip. Ja sitten kesken kaiken paikalle putkahtaa joku vierailija. Yleisö on iholla - ja suuri hattu josta vedetään on pöydällä josta vedetään impro-tehtäviä. Ja sitten on vielä pianisti Katja Lappi.

Mutta sanonpa sen, että mieluummin katsoin oman ryhmän improesityksiä. Siis sen joka vasta ajoi itseään sisään tähän pro-maailmaan. Toki joukossa oli 1/2-ammattilaisiakin. Mutta hämmästyttävää oli, että ensimmäistäkin kertaa improilleet olivat tosi .. kuuleja.

      *      *      *

"Vedetään hatusta" -esimerkki. - Tänä iltana hatusta vetää ensimmäiseksi - Minttu. Ja Minttu nousee tuolista menee hatun luo ja vetää hatusta. "Seuraavaksi näemme jännittävän dekkarikohtauksen elokuvasta 'Suunnistajat metsässä'. Näyttelijäkertojina Jaska ja Riku."

Jaska ja Riku nousevat ylös ja kävelevät estradille samalla miettien, mitä alkavat tehdä. Taustalla musiikkia.

Jaska: - Metsä oli hiljainen. Vain pieni sateen tihkuna kuului lehdistä. Odotin rastilla 8 saapuvia suunnistajia.  Riku saapuu oikealta huohottaen rastille. Huomaa Jaskan ja alkaa puhua kameralle.

Riku: - Se oli hän. Suunnistajan tappaja. Olin kuullut hänestä vain myyttejä, mutta se olikin totta. Menee takaisin rastille, ja sanoo Rikulle varovasti 'Hei' mihin Jaska vastaa 'Hei'.

Jaska: - Haluatko leimata korttisi. Sanoo uhkaavasti. Puhuu sitten kameralla: - Katsoin kuinka hän tärisi pelosta edessäni. Tiesin että hän tulisi olemaan helppo uhri suunnistajan tappajalle Lars Erikinpojalle.

Myös Riku kameralle: - Huomasin hänen katsestaan, että minä olin hänelle helppo saalis. Mutta asiat eivät tule menemään niin yksinkertaisesti. Olenhan nimittäin: Super-Suunnistaja - Kekkonen.

Riku: - Totta kai minä voin leimata minun korttini. Osoittaa sormella jonnekin: - Mikä tuolla on!

Jaska ottaa askeleen kameraa kohti: - Kekkonen yritti selvästi vanhaa 'Mikä tuolla on' -hämäystä. Tuijotin häntä kiinteästi silmiin. Ja siinä samassa hän teki jotain ällistyttävää. En olisi ikinä uskonut, että Kekkonen tekee keskellä yötä pimeässä metsässä jotain niin ratkiriemukasta.

Riku aivastaa ja menee kameralle: - Perhana hän ei mennyt lankaani, eikä aivastus-kikkanikaan toiminut. Mitä minä teen! Mitä minä teen, oi äiti! 

Jaska: - Mitäs miehellä käsissä? 

Riku: - Räkää... Mitäpä muutakaan.

Jaska: - Eikö tullut nenäliinaa matkaan?

Riku: - Ei

Jaska menee taas kameran eteen ja alkaa puhua: - Hän oli täysin vallassani. Hän tärisi kuin haavanlehti niiden muiden haavanlehtien seassa. Päätin lopettaa hänet hyvin lyhyeen. Jaska palaa takaisin ja tarttuu Rikuun.

Jaska: - Syökää! Ja Riku vaipuu maahan .. räkäänsä tukehtuneena tms.

Bresson: "Taskuvaras" (1959)

TULEE TÄHÄN!

Michel on vapautunut vankilasta varkaudesta saamansa tuomion jälkeen. Hänen äitinsä kuolee ja hän turvautuu jälleen varasteluun selviytyäkseen. (IMDb)

 "Taskuvaras" (1959) on ranskalainen Robert Bressonin ohjaama elokuva, joka kertoo taskuvarkaasta, joka löytää rakkauden vankilassa. Elokuva ei ollut yleisömenestys, mutta se on vaikuttanut moniin elokuvientekijöihin. "Taskuvaras" käsittelee sielullista vankeutta ja siitä vapautumista. (Wikipedia)

lauantai 15. marraskuuta 2014

Goldwyn: "Teoria miehistä" (2001)

Poikaystävän jätettyä talk show'n tuotantoassistentti alkaa kirjoittaa seksistisiä kolumneja miehistä. Nainen syyttää kaikkia miehiä huijareiksi, jotka uhmaavat hänen asemaansa julkkiksena. (IMDb)

"Teoria miehistä" (2001) on romanttinen komedia, joka kertoo naisesta, joka etsii syytä miksi hänet jätettiin. Elokuvan on ohjannut Tony Goldwyn. (Wikipedia)

     *      *     *

TÄNÄÄN AVA KLO 21:00

     *      *     *

Teoria miehistä - ja siinä sivussa naisista - joka ei käytännössä osoittaudu kovin toimivaksi. Elokuva alkaa päähenkilön Jane Goodalen (Ashley Judd) selostuksella kokeesta, joka tehtiin härille ja lehmille. Härkä ei koskaan astu samaa nautaa kahdesti ja tunnistaa vanhan tapauksen, vaikka tilannetta miten tahansa manipuloitaisiin. Se pitää aina parempana Uutta lehmää. Jane soveltaa teoriaa omaan elämäänsä - ja tilanteeseen, jossa joutuu toistamiseen elämänsä miehen hylkäämäksi tai jää toiseksi naiseksi.

Tuotantotiimiin, jonka ympärille tapahtumat kiertyvät, kuuluu kunnianhimoinen talk show'n emäntä Diane 'Dee' Roberts (Ellen Barkin), joka osoittautuu tietämättään Janen kilpailijaksi miesmarkkinoilla. Naistenmies, tuottaja Eddie Alden (Hugh Jackman) on hänen ystävänsä, jonka suureen asuntoon Jane muuttaa asumaan, jouduttuaan toisen tuottajan Ray Brownin (Greg Kinnear) hylkäämäksi.

Eddien lisäksi Jane saa tukea ystävättäreltään Liziltä (Marisa Tomei) sekä siskoltaan Aliceltä (Catherine Dent). Myös Lizillä on samanlaisia ongelmia miesten kanssa, Alice sen sijaan elää hyvää elämää miehensä Stephenin (Peter Friedman) kanssa. Heidän ongelmansa on hyvin toisenlaisen kuin Janella ja Lizillä: he eivät pitkäaikaisesta yrityksestä huolimatta ole onnistuneet saamaan lasta. Ja kun sisko vihdoin tulee raskaaksi, joka päättyy keskenmenoon.

     *      *     *

Kun Janen pitkälle kehittynyt suhde Rayn kanssa ajautuu karille, hän kostaa välittömästi menetyksensä Raylle - ja muuttaa asumaan Eddien luokse. Itse asiassa hänellä ei ollut tilanteessa hyviä vaihtoehtoja, koska hän oli luopunut omasta asunnostaan siksi, että kuvitteli muuttamansa yhteen Rayn kanssa. Viime tingassa Ray pyörsi päätöksensä, mikä oli tietysti hyvin loukkaavaa ja haitallista Janen kannalta sekä myös kiusallista, olivathan he läheisiä työkavereita.

Jane paras ystävätär Liz on laajalevikkisen lehden toimittaja, jonka lehteen Jane alkaa kirjoittaa suosituiksi osoittautuneita, miesvihamielisiä kolumneja. Hän esiintyy 65-vuotiaana, kokeneena parisuhdeasiantuntijana, joka kehittelee kirjoituksissaan sosiobiologista teoriaa miesten ja naisten välisistä suhteista.

Käänne tapahtuu, kun Jane yllätyksekseen huomaa rakastuneensa itselleen hyvin epätodennäköiseen mieheen Eddieen, jolla on samaan aikaan useita naisia, joihin myös Jane tutustuu, asuuhan hän miehen luona. Ja tunne osoittautuu molemminpuoliseksi.