tiistai 25. marraskuuta 2014

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 376: "Legendoista draamaa?"

Olen alkuviikon aikana verkkaisesti miettinyt, mikä merkitys valmiilla tarinoilla, siis tarinoilla ei (näytelmä)teksteillä, on draaman kannalta. Olen täysi harrastelija näissä kysymyksissä, enkä ole harrastanut tällaisia kysymyksiä ennen kuin syyskuussa kiinnostuin draamakasvatuksesta.

Yksi tapa lähestyä kysymystä on pohtia sitä, mikä draamassa on osallistujan / näyttelijän / katsojan kannalta kaikkein ilmeisintä, sellaista mikä erottaa draaman arkipäivän elämästä. Ilmiöstä puhuttaessa käytetään termiä 'esteettinen kahdentuminen', mikä tarkoittaa vain sitä, että toisaalta on minä ja toisaalta rooli, jossa minä on draamassa.

Rooli on jotain sellaista, jonka ajatellaan kuuluvan kuvitteelliseen, fiktion maailmaan. Rooli ei ole siis totta vaan keksittyä, ja se joka ottaa tietyn roolin tietää toimivansa toisaalta roolissa ja toisaalta olevansa oikeasti jotain muuta eli minä itse (mitä se sitten tarkoittaakaan). - Jos henkilö arkielämässä esiintyisi samassa roolissa kuin fiktiossa, kyse olisi kai jostain valehtelun muodosta. Henkilö kuvittelisi olevansa jotain muuta - esiintyisi jonain toisena - mitä on. Hän olisi esimerkiksi viettelyn tai raiskauksen uhri, vaikka ei olisikaan.

      *     *     *

Aina ei draamassa edellytetä, että pohjana on jokin valmis teksti vaan tarinaa syntyy, sitä luodaan, draamaa tehtäessä. Tarinan - ja siten myös roolin - pohjana voivat tällöin olla omat todelliset tai kuvitellut (= fantasiat) kokemukset, omat tarinat ja mitkä tahansa tekstit.

Draamakasvatuksen ideana on työstää tekstejä ryhmässä, ja lopullisesti tarinasta tulee ryhmänsä näköinen, joka ei ole välttämättä missään selkeässä suhteessa mihinkään aiemmin luotuihin teksteihin. Tällöin he loisivat aivan uutta (ala-)kulttuuria.

Jos - otetaan hyvin provokatiivinen esimerkki - ryhmä on poliittisesti esimerkiksi äärivasemmistolainen tai -oikeistolainen, ryhmän ns. ryhmäajattelu vääjäämättä puskee tarinasta läpi. Ryhmä voi omasta mielestään suhtautua hyvinkin kriittisesti tai ainakin radikaalisti esittämiinsä asioihin, mutta todellisuudessa kokonaisuus voi olla hyvin .. harhainen. Yhtä suurta illuusiota, hieman niin kuin Jean Renoirin elokuvassa "Suuri illuusio" (1937) 1. maailmansodan sotilailla oli hyvin harhainen käsitys siitä missä milloinkin mentiin.

      *     *     *

Tarinat jotka ovat tavalla tai toisella kulttuurin välittämiä, eivät pienen draamaryhmän omaa keksintöä, eivät voi olla samalla tavalla sisäänpäin lämpiäviä. Tosin esimerkiksi suomalaisilla ovat omat nationalistiset ja muut ideologiset mm. 1900-luvun sotiin liittyvät sokeat pisteensä.

Nykyaikaisten kansantarinoiden tai nykytarinoiden ottaminen draaman pohjaksi sen sijaan voisi olla osuva valinta. Tarinoiden kautta ihmiset ovat  vuosituhansia välittäneet toisilleen keskeistä kulttuurista tietoa.

Tällaiset tarinat olisivat siinäkin mielessä oiva valinta, että tunnettuja nykytarinoita lukiessa fakta ja fiktio ovat sopivalla tavalla sekoittuneet, mikä mentaalisella tasolla saa aikaan draamassa vaaditun 'esteettisen kahdentumisen'.

Siinä vaiheessa kun (itse) sepitettyyn tarinaan uskotaan on siirrytty rajan toiselle puolen fiktion maailmaan. Kun fiktion tiedetään olevan fiktiota, on siirrytty mahdollisen ja mahdottoman maailmaan.

      *     *     *

Tarinan voi eri konteksteissa kertoa kolmella tavalla: kirjoittamalla, puhumalla tai esittämällä. Kirjoitettu tarina voi toimia pre-tekstinä draamassa. Kun tarinaa suullisesti kerrotaan muille, on se jo itsessään draamaa niin kuin myös sen esittäminen toiminnallisesti.

Sen lisäksi että tarinoiden esittäminen on joissain (esim. kasvatuksen) konteksteissa draamaa, se voi olla myös mitä arkisinta sosiaalista vuorovaikutusta.

Ja oikeastaan voi kysyäkin: mihin draamaa oikeastaan tarvitaan? Mitä lisäarvoa draama antaa tarinalle?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti