torstai 27. marraskuuta 2014

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 378: "Hymistelyä Finlandiasta..."

Jos joku ei vielä tiedä - ja uskon että heitä on paljon - kirjallisuuden 30 000 euron Finlandia-palkinnon 'voitti' vuonna 2014 psykologi-kirjailija Jussi Valtonen.

Mistään voittamisesta ei sinänsä voi puhua, sillä yksi ainoa ei-kirjallinen henkilö ekonomisti-professori Anne Brunila teki valinnan.

     *     *     *

Lukaisin hetki sitten joukon kuluvana päivänä tehtyjä lehtiartikkeleita, jotka liittyvät tähän rumbaan ja sen lisäksi pari kirja-arvostelua Valtosen 600-sivuisesta voittajateoksesta "He eivät tiedä mitä tekevät" (2014).

Enkä osaa lukemani perusteella sanoa, tulenko koskaan lukemaan kirjaa. Niin kirjastonhoitaja kuin olenkin, olen myös peruslaiska lukija ja 600-sivua ja vähintäin kokonainen päivä kidutusta ei tunnu mitenkään houkuttelevalta.

Tietysti voin ajatella positiivisesti: 600 sivua voi jakaa 1 200 puolen sivun tarinaan, jos tarinoita nyt sitten on niin paljon, mutta leikitään, että niin on. Jaksan - ja haluan - lukea 1 200 lukemisen arvoista tarinaa, mutta en 6oo sivua mitään romaania. En, en, en!

     *     *     *

Mutta onneksi super-sankareikseni saapuvat siniset ristiritarin viitat hulmuten sanomalehtien - ja myöhemmin kirjablogien - kirja-arvostelijat, jotka ystävällisesti repivät kuin hyeenat kirjat riekaleiksi. Pieniksi suupalan kokoisiksi paloiksi, joina pystyn nielemään kaiken sen, mitä Valtosen kirjan kansien väliin on präntätty.

Otan alkupaloiksi Keskisuomalaisen kulttuuritoimittajan Eija Komun arvostelun eilispäivältä. Hän ei luultavasti vielä tuolloin tiennyt, kuka käy pokkaamassa Finlandia-pokaalin Brunilan kännystä. Jollei sitten satu kuulumaan Brunilan sisäpiiriin, mikä on hyvin mahdollista, sillä yhteiskunnan metsäläiseliitti on läheisissä tekemisissä keskenään, mihin Komu ja Brunila kummatkin kuuluvat.

     *     *     *

Eija Komu tekee seuraavia havaintoja Finlandia-palkinnon voittaneesta Jussi Valtosen kirjasta  "He eivät tiedä mitä tekevät" (2014).

Heti ensimmäisessä lauseessa Komu antaa kaksi maamerkkiä: kirja on 1) kärjekäs pamfletti ja 2) trilleri.

Kieltämättä erikoinen yhdistelmä. Enpä taida tietää toista kirjaa, jossa nämä kaksi lajityyppiä olisi yhdistetty. Nykyään kun ei pamfleteita juuri kirjoiteta. Ainoat taitavat olla kristinuskon ympärillä hörhöileviä esseistejä ja entisiä yhteiskuntatieteilijöitä.

No, nyt olen päässyt pahimman ohi eli alkuun. Olen ikään kuin Valtosen kirjan kansien välissä tai ainakin takakannen kuvailuissa. Mitähän se arvostelija seuraavaksi sanoo kirjasta?

600-sivuisen tiiliskiviromaanin, huh-huh, tapahtumat jakautuvat USA:n ja Suomen kesken. Yksi keskushenkilöistä on neurotieteen professori Joe Chayefski.

Joo-joo. Mitään tällaista professoria ei tietysti ole olemassa, sillä tämä on romaani. Fiktiota, sepitettä, valheen yksi muoto niin kuin tilastot. Siis olen päässyt jo siihen, että kirjan sivuilla, sivulta toiselle pomppii joku pönäkkä professori. 

Tosin sana 'pönäkkä' on tietysti vain minun oman mielikuvitukseni tuotetta, mikä ilmeisesti tuli mieleeni sanasta professori. Arvostelija ei kerro, että professori on amerikkalainen, mutta HS:n arvostelusta muistan lukeneeni sellaisenkin tiedon. 

No, mitähän se kulttuuritoimittaja Eija Komu seuraavaksi minulle kertoo. Hauskaahan tämä on. Tämä kirjan lukeminen tällain pieninä paloina.

Professonin nimi on Joe ja hän on ollut naimisissa suomalaisen Alinan kanssa. Aluksi tapahtumia kuvataan Joen ja Alinan kannalta. Sitten kuvaan tulee mukaan heidän poikansa Samuel, joka on kasvanut ilman isäänsä.

No, Komu jättää taas kertomatta jotain olennaista, minkä luin siitä toisesta HS:n arvostelusta. Katsokaas kun se hyväkäs, Joe, otti ja jätti Alinan yksin Suomeen. Nyyhkis! Arvosteluissa ei kerrota, halusiko Alina, että Joe lähtee. Mutta joka tapauksessa Joe lähti ja Alina jäi lapsen kanssa. Eivätkä Joe ja Samuel sen koommin tavanneet.

Samuel kasvoi ja kun hän tajusi kasvaneensa isättömänä, hänessä kyti katkeruus ja viha isää kohtaan. Isä teki tutkijana eläinkokeita, mitä Samuel alkoi aktiivisesti vastustaa - ja eksyi ilmeisesti ekoterrorismin teille.

Kuin Turmiolan Tommi.

Komu on hieman epätarkka, mutta arvostelujen perusteella, joita luin, voi päätellä, että Samuelista tuli jonkin sortin eläinaktivisti tai ekoterroristi, mitä se sitten tarkoittaakaan. Päästikö hiirulaisia vapaaksi vai mitä teki. Repi rotilta elektrodit päästä ja pani paitansa sisään ja kipitti lentokoneeseen ja koneella kotiin Suomeen... Kai jotain sellaista.

Sitä ei arvosteluissa sanota, menikö hän sinne Baltimoreen, jossa hänen kuuluisa neurotutkija isänsä työskenteli  ja teki siellä temppunsa vai jossain muualla. Jossain kuitenkin

Muitakin teemoja kirjassa on. Arvostelun perusteella kirja suhtautuu kriittisesti elämän välineellistymiseen ja virtualisoitumiseen, missä mennään scifin puolella.

Teoksessa kerrotaan kokemuslaitteesta nimeltä iAm, jonka avulla päästään suoraan aivokuoren sisään eli ihminen voi aistia virtuaalitodellisuutta ilman aisteja. Ystävätkin ovat tässä välinemaailmassa virtuaalisia. Ja ilmeisesti ihminen itsekin digitoituu ja virtualisoituu - ja saavuttaa jonkinlaisen kuolemattomuuden digimuodossa.

Noh, tässä ei ole sinänsä mitään uutta. Jokainen vähänkin aikaansa seuraava tietää, että seuraava suuri hitti tiedemaailmassa on aivojen skannaaminen ja siirtäminen supertietokoneen muistiin. Ja katso: ihmisestä on tullut de facto kuolematon.

Tällaisia digi-ihmisiä on helppo manipuloida ja käsitellä, helpommin kuin bio-ihmisiä. Jussi Valtonen keksii jumalan uudelleen ja jumalaksi jälleen kerran paljastuu ihminen itse teknologioineen.

Ja tähän kirjan mielikuvitus sitten tyssääkin: raamatullisiin vertauksiin ja Joen juutalaiseen taustaan - ja kaiken kaupallisen ja porvarillisen vastustamiseen.

Jos tällä perusteella pitäisi päättää luenko kirjan vai en, niin en lukisi... Tosi on.

Suomalaisia ja amerikkalaisia suomalaisina ja amerikkalaisina pilkataan. Heidän tapojaan ja kulttuuriaan. Mökkikulttuuria ja muuta. Taikauskoa.

Niin, voi kysyä mitä lopulta jää jäljelle, kun kaiken päälle paskotaan.

"Kaikesta huolimatta teos antaa uskoa siihen, että ihminen voi kaikkien rooliensa alla olla haavoittuva ja tarvitseva – että ihmisen toivo olisi toinen ihminen eikä kone", sanoo Keskisuomalaisen kulttuuritoimittaja Eija Kolu.

Maailmasta eivät kliseet lopu, eiväthän? On jotain sentään vielä joka on pysyvää ja ikuista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti