torstai 12. helmikuuta 2015

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 414: "Ah ja voi"

Aina toisinaan sitä toivoisi olevansa ihan oikeasti ja oikea kyborgi, jonka ei tarvitsisi välittää ainakaan kipeytyvistä nivelistä vaan varaosat korvaisivat kaikki liikkuvat osat.

Niin kuin nyt viime maanantaina iltavuorossa kirjastossa. Ilman mitään näkyvää syytä, naps, ja siinä se oli. Olin onnistunut nyrjäyttämään nilkkani niin pahasti, että tänään jalka valaistiin röntgenillä. Onneksi ei ollut sentään luunmurtumaa.

Kaksi päivää nilkuttelin - ja yritin olla noteeraamatta alati pahenevaa kipua. Eilen illalla oli pakko myöntää, että asialle tarvitsi tehdä jotain. Ratkaiseva tekijä oli se, etten pystynyt kipuamaan aamulla polkupyörän selkään vaan jouduin nöyrtymään siihen, että otin ja nousin autoon.

     *     *    *

Työpaikalla soitin heti kahdeksalta työterveydenhuoltoon Sykkeeseen ja sain iltapäiväksi ajan. Aamupäivän olin vielä kutakuinkin tavanomaisesti töissä, mutta tiskivuoroa en enää hoitanut vaan sen tekeminen siirtyi ystävällisille ja myötätuntoisille kollegoille Aleksille ja Irmelille.

Onnekseni työhuoneen kaapista löysin pölyttyneen kyynärsauvan, josta oli apua nilkuttelussa terveysasemalle, röntgeniin ja takaisin terveysasemalle ja sitten vielä työpaikalle ennen kuin lähdin iltapäivällä täyden päivän tehneenä takaisin kotiin.

     *     *    *

Kipu ilmeisesti liittyi yksinkertaisesti vain siihen, että jalka alkoi turvota, mikä jäi minulta jotenkin huomaamatta. Nilkkurini ovat sellaiset mokkasiinityyppiset, mukavan joustavat, missä jalka voi rauhassa ja vapaasti, huomaamatta, paisua millaiseksi pökkelöksi tahansa niin kuin kävikin.

Ja jotenkin tuska ja sen aiheuttama ärtymys ei sytytyttänyt päässäni lamppua ja ääni sisällä ei sanonut "mene hakemaan pakastimesta jääpussi, jolla saat vähennettyä turvotusta". Pieneen päähäni ei  mahtunut tällainen ajatus. Sen sijaan otin 1000 mg:n Ibumaxin ja toisenkin ilman mitään vaikutusta.

     *     *    *

Aamulla heräsin järkytykseen. Pahimpaan kipuun jota olin siihen mennessä kokenut. "Ei voi olla totta", ajattelin. Kiepsahdin sängyn reunalle ja kuulostelin jalan tykytystä. Tumbs, tumbs. "Voi, paska. Ah ja voi!"

Nousin pystyyn ja samassa horjahdin. Eihän se jalka edes kanna enää. Vähän aikaa totuteltuani tilanteeseen onnistuin kömpimään keittiöön.

Ja loppu on legendaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti