perjantai 20. maaliskuuta 2015

Castaneda: "Matka Ixtlaniin" (1977)


Castanedalaisuus syntyi Yhdysvalloissa 1960-luvun loppuvuosina, muodostuen lähes kansanliikkeeksi. 70-luvulla aalto levisi Eurooppaan. Yhdysvalloissa noiden aikojen yllättävimmät best-sellerit olivat nuoren perulais-amerikkalaisen antropologin Carlos Castanedan nimissä Yllättävää myös siksi, että ne olivat yliopistoopinnäytteitä.

"Matka Ixtlaniin" kertoo Carlos Castanedan 10 vuotta kestäneestä opiskelusta vanhan yaqui-heimoon kuuluvan intiaanin Don Juan Matusin luona. Monet lähtivät etsimään Don Juania; häntä ei koskaan löydetty. Mutta se ei ole tärkeää – muille kuin antropologeille. Tärkeää on hänen oppinsa: jatkuva kokemuksen avartamisprosessi, kyky ”nähdä” ei vain ”katsoa”. Don Juan opettaa meitä kokemaan maailman ilman kulttuurisidonnaisuutta, elämän kokonaisuutena, jossa kaikella on merkitystä, jossa puuma ja ihminen ovat samanarvoisia. (Takakansi)

     *     *     *

Heti tästä Carlos Castanedan 1. kirjasta  "Matka Ixtlaniin" (1977) lähtien jotenkin aistii, ettei kaikki mitä hän kirjassa kertoo ole tapahtunut ihan niin kuin hän kirjoittaa. Enkä tarkoita nyt siihen liittyviä shamanistisia kokemuksia tms. Toisaalta se ei häiritse ollenkaan. Kirjoittaja selvästi rakentaa tässä omaa shamanistista maailmankuvaansa, mikä on kiehtova - ja vielä tänä päivänäkin ja ehkä juuri nyt ajankohtaisempi kuin aiemmin.

Myöhään sunnuntai-iltana (22.3.) TV1:ltä tuli BBC:n tieteisdokumentti "Mikä meitä hallitsee?", missä kognitiotutkijat mm. antoivat arvion siitä, kuinka suuri osa ihmisen tekemistä aistihavainnoista ja valinnoista on tietoisia. Kaikki olivat yksimielisiä siitä, että suurin osa kaikesta tekemisestämme on enemmän tai vähemmän piilotajuista, mistä esitettiin kiinnostuvia kokeita ja tutkimustuloksia.

     *     *     *

Niin outo kuin kirja onkin on siinä oma selkeä mielensä. Yaqui-intiaani Don Juan ja hänen ystävänsä opettavat Carloksen näkemään maailman toisin. Ihmisen aistit ovat hyvin rajalliset ja niitä on helppo eri tavoin huijata, minkä Carlos joutuu toistuvasti kokemaan.

Castaneda ehkä liiaksikin keskittyy, varsin viihteellisesti, siihen miten intiaanit pelleilevät hänen kustannuksellaan, mutta toisaalta voi sanoa, että he tekevät sen aiheesta. Länsimaisen tutkijan ja yleensä länsimaisen tai 'korkeakulttuurisen' ihmisen ylimielisyys ja kaikkitietävyys on todella häiritsevää, eikä siihen voi kenties suhtautua juuri muulla tavoin kuin esimerkiksi Don Juan tekee.

     *     *     *

Carlos tutkijana ja - sanoisinko - elämäntapaintiaanina tekee useita matkoja yaqui-intiaanien luokse, mistä kirja kertoo ja nimenomaan miehen omasta näkökulmasta. Hän ei kaikesta huolimatta tarkastele asioita Don Juanin tai intiaanien kannalta vaan asenteena on, että tieto ja ymmärrys, jonka hän matkoillaan saa on ajasta, paikasta ja kulttuurista riippumatonta. Ja niin luultavasti paljolti onkin.

Esimerkiksi ajatus siitä, että jokaisella ihmisella on oma 'liittolaisensa', suojelijansa, varjonsa, joka seuraa aina hänen mukanaan on suomalaisillekin alkuperäiskansana tuttu. Vanhoissa uskomustarinoissa jokaisella on ajateltu olevan oma haltijansa. Ajatus on siirtynyt kristinuskkon kansanomaisena uskomuksena suojelusenkelistä.

     *     *     *

Monet Don Juanin opetukset liittyvät yksinkertaisesti ihmisten tapaan havainnoida ja nähdä asioita. Maailmankatsomuksesta puhumisessa todellakin on kyse myös siitä, mitä ihminen näkee ympärillään. Ja nykyisessä yhteiskunnassa kaikenlaisten ärsykkeiden tulva on kertakaikkiaan ylenpalttinen.

Näkemisen suhteen on tehtävä tuhansittain valintoja joka päivä - ja suurin osa kaikesta, mikä on aivan välittömässä ympäristössäkin pakosti ja näkemättä ja ymmärtämättä. Toisaalta tämäkin asia on sellainen, mikä on helppo torjua ja synnyttää ja ylläpitää harhaa siitä, että kyllä oma visuaalinen ympäristö on hallinnassa.

Emmehän esimerkiksi jatkuvasti kolaroi autoinemme liikenteessä tai törmäile kadulle ihmisiin ja löydämme hypermarketeista jokapäiväisen leipämme jne.

     *     *     *

Kirjan lopulla Don Juan Don Genaro sekoittavat Carlos Castanedan pään aivan totaalisesti. Hän on jo kuvitellut olevansa vuosikausien koulutuksen jälkeen valmis noita tai shamaani, mutta hän joutuukin tilanteeseen, jossa mikään mitä hän tiesi ja koki ei ollut varmaa. Maailma intiaanien pelleilyn kautta avautui absurdina ja surrealistisena hänen eteensä, mikä oli tajunnanrjäyttävä kokemus.

Lopulta viimeinen valmistujaisriitti 'Matka Ixtlaniin' teki selväksi sen, että ihminen elää samaan aikaan kahdessa maailmassa. Tutussa ja turvallisessa ihmisten ja toisaalta haltijoiden maailmassa.

Maailmat limittyvät ja risteilevät arjessakin keskenään ja shamaani osaa esimerkiksi pysäyttää maailman hetkeksi niin halutessaan - ja siirtyä toiseen todellisuuteen esimerkiksi puhumaan eläinten kanssa.

     *     *     *

Suomi24:ssä on käyty keskusteluja esimerkiksi Chris Angelin huikeista taikatempuista, jollainen Castanedan kirjankin lopulla tehdään. Don Genaro on selvästi samankaltainen huikea taikuri, joka saa Carloksen mm. kuvittelemaan, että hänen autonsa on kadonnut.

Hieman edellisen jälkeen hän saa miehen löytämään autonsa ja viemään heidät Don Juanin talolle. Myöhemmin paljastuu, ettei Carlos ajanut autoa vaan hän oli jonkinlaisessa hypnoosissa ja kuvitteli ajavansa autoa ja intiaanit olivat ikään kuin takapenkillä. Huikeaa, jos ja kun se oli totta, mutta kyse oli asioista, jotka ovat tämän päivän TV-ohjelmista mitä tutuimpia.

Tosin sen kummemmin minä kuin suurin osa ihmisistä ei tiedä ja ymmärrä, miten tällaiset temput aivan ihmisten silmien edessä ovat mahdollisia. Vain se on varmaa, että kyse on vain siitä, miten ihmisen rajallisiin aisteihin ja piilotajuntaan on helppo vaikuttaa - ja ihmistä on helppo huijata sen kautta erilaisiin uskomuksiin ja uskontoihin, mistä shamanismissa ei ole kyse.

Shamanismi on sukua tieteelle, toisin kuin sivilisaatioiden uskonnot, joiden kautta ihmiset hallitsevat ja alistavat toisiaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti