tiistai 24. maaliskuuta 2015

Koivisto (toim.): "16 tarinaa toivosta" (2013)

Joskus elämä on kevyttä liitoa, joskus turvallista etenemistä päivästä toiseen. Elämä voi olla välillä tylsää, mutta onneksi toisinaan täynnä iloa ja rakkautta. Ja hetkittäin eteen avautuu mustia kuiluja, jotka kouraisevat vatsanpohjasta.

Käsillä olevassa kirjassa ryhmä naiskirjailijoita tarjoaa väläyksiä elämästä, toiveista ja toivottomuudesta, tärkeistä asioista. Koskettavia, lohduttavia ja huvittaviakin kertomuksia ihmissuhteista, perheestä ja parisuhteesta, arvoista, uskalluksesta elää, juuri nyt.

Kirjan läpi kulkevat Katja Tukiaisen riehakkaat tyttöhahmot ja sen päättää kolme Eeva-Liisa Mannerin ennen julkaisematonta runoa. (Takakansi)

     *     *     *

Joukko tunnettuja suomalaisia naiskirjailijoita kirjoittaa lyhyesti toivosta. Mutta toivoa on vaikea löytää tämän kirjan sivuilta tai sitten se on jotain äärimmäisen kliseistä ja tyhjänpäiväistä.

Tätä kirjaa lukiessa ymmärrän vähän enemmän niitä, jotka sanovat, etteivät voi lukea suomalaista kaunokirjallisuutta. Siksi että sitä ei pysty lukemaan, kun siitä puuttuu jotain.

Näistä novellista huokuu käsittämätön aneemisuus ja maailmankuvan latteus. Ihmiset joilla ei elämässään ole koskaan ollut minkäänlaisia vastoinkäymisiä esim. sairastuvat ja ensimmäinen vastoinkäyminen nujertaa heidät henkisesti. Sitä ei toivo-liturgia muuta miksikään. Nämä ovat toivottomia novelleja sanan kaikissa merkityksissä.

     *     *     *

Otan satunnaisen esimerkin. (Avaan kirjan jostain kohtaa.) Marja-Leena Tiainen 'Marraskuun päivä'. Asetelma on novelleille tyypillinen keskiluokkainen perhe. Äiti Anu on töissä verovirastossa, isällä Tonilla on sähköasennusfirma. Kolme lasta, joista vanhin 14-vuotias Noora on kuollut, jonkin aikaa sitten. Hän hukkui humalassa läheiseen jokeen.

Tässä novellissa on lähes kaikki pielessä niin kuin muissakin novelleissa. Kertoja Anu ei kerta kaikkiaan näe oman, tyttärensä, perheen ja koko yhteisön toiminnan ongelmallisuutta. (Sama koskee kirjoittajaa.)

Syntipukiksi tytön kuolemaan Anu kaivaa miehen, joka oli myynyt nuorille viinaa. Viinanjuonti sinänsä ei äidistä kuitenkaan ollut ongelma. Tosiasia kuitenkin on, että ilman viinanjuontia suurin osa ylipäätään kaikista sosiaalisista ongelmista olisi Suomessa vältettävissä. Se kun mm. antaa oikeuden millaiseen käyttäytymiseen tahansa.

Sairasta on miten miehelle, joka myi 14-15 -vuotiaille viinaa, vaaditaan kovaa rangaistusta. Mitkään vankilatuomiot ja eristäminen, kun eivät koskaan ole mikään ratkaisu mihinkään, vaikka sitä on yleisesti 1800-luvulta lähtien käytettykin patenttiratkaisuna kaikkeen mahdolliseen.

Äiti Anu ei jostain ihmeen syystä vaadi kavereiden, ennen muuta parhaan kaverin Pinjan, päitä vadille. Hänhän oli jättänyt humalaisen ja tolkuttoman tytön yksin hortoilemaan marraskuun yöhön. Hän ei myöskään näe itsessään ja omassa tekemisessään mitään ongelmaa.

Hän itse oli päästänyt nuoret ryyppäämään keskenään, luottanut tyttären  ystäviin ja uskonut, että paikka jossa he olivat, oli turvallinen jne.

     *     *     *

Lukijan mielessä kummittelee ajatus, "ai, että tämä novelli on kirjoitus TOIVOSTA". Siis mistä toivosta? Missä on tämän tekstin toivo?

Surussa ovat tunnetut vaiheensa, joita äiti Anu käy mielessään läpi. Muut perheessä eivät selvästi enää sure ainakaan yhtä syvästi ja samalla tavalla Nooran kuolemaa. Hautajaisistakin on ainakin jonkin verran aikaa.

Lohtua suruun tuo muu perhe: aviomies Toni ja kaksi muuta lasta Nuutti ja Neea, jotka jatkavat tavanomaista lapsenelämäänsä ilman isosiskoakin. Muu perhe vetää tietysti Anun pakosti mukaan perheen arkeen.

Novellissa kuvataan pitkään Anun kauppareissua tavallisena päivänä tavalliseen markettiin tavallisille ruokaostoksille. Kaikki kaupassa muistuttaa Noorasta, mikä tuntuu ehkä hieman liioitellulta, mutta sehän kuuluu kaunokirjallisuuteen. - Toivoa ei tekstin alkuosassa ole vaan Anu on aivan onneton ja mm. unohtaa suuren osan siitä, mitä hänen piti ostaa ja yhden kassinsakin kauppaan.

     *     *     *

Suru on saanut ylivallan äidistä, ja hän ei ole ilmeisesti päässyt surutyössään kunnolla edes alkuun. Muu perhe, ystävät, sukulaiset, työkaverit eivät ole voineet tai pystyneet auttamaan Anua.

Naurettavaksi ratkaisuksi novellin lopulla tulee seurakunnan sururyhmä, johon Anu aikoo osallistua. Ikään kuin jeesustelu olisi ratkaisu tällaisiin ongelmiin - ja ikään kuin kirkkoa tänä päivänä tarvittaisiin mihinkään muuhun kuin nimenantamisiin, häihin ja hautajaisiin. Ja riititkin voi hoitaa toisin kuin turvautumalla tällaiseen keinotekoiseen instituutioon.

Vastenmielistä luettavaa kaikki tyynni. Sairaan yhteiskunnan sairasta tekstiä alusta loppuun. Ainoa terve asia novellissa on äidin suru, jota hän ei jostain ihmeen syystä pysty käsittelemään. Vuosituhantinen surun käsittelyn taito on kadonnut jonnekin. Sen perään tulisi kysyä.

Missä ovat oman yhteisön auttajat? Mitä virkaa on aviomiehestä ja ystävistä, jos heidän kanssaan ei voi keskustella? 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti