lauantai 7. maaliskuuta 2015

Soderbergh: "Che. Osa 1. Sankari" (2008)

Vuonna 1956 Ernesto 'Che' Guevara ja joukko Fidel Castron johtamia Kuuban maanpakolaisia mobilisoi armeijan kukistaakseen USA:n tukeman oikeistolaisen diktaattorin Fulgencio Batistan. (IMDb)

"Che" (2008) on Steven Soderberghin ohjaama 2-osainen elokuva, joka kertoo sissijohtaja Che Guevarasta. Guevaran roolin näyttelee puertoricolaissyntyinen Benicio Del Toro. (Wikipedia)

     *     *      *

Olen tänään puolihuolimattomasti katsellut kahta elokuvaa. Toinen on Walter Hillin "Geronimo - amerikkalainen legenda" (1993), toinen Steven Sonderberghin "Che - sankari" (2008). Kummatkin ovat historiallisia elokuvia hahmoista, joiden väliin mahtuu 100 vuotta Pohjois- ja Etelä-Amerikan historiaa. Kummatkin ovat kansan syvien rivien - voisi ehkä sanoa - kiistattomia sankareita.

100 vuoteen mahtuu kuitenkin paljon länsimaisen ihmisen, USA:n ja Euroopan, veristä ja valloitusten täyteistä historiaa: mm. USA:n sisällissota, Saksan ja Tanskan (1864) ja Ranskan ja Saksan (1870-71) sodat, 1. maailmansota, 2. maailmansota ja sen jälkeinen Kylmä sota.

     *     *      *

On suuri kiusaus alkaa jossitella, mikä on kuitenkin jälkikäteen turhaa. Silti esimerkiksi 2. maailmansodan jälkeen on aseellisia konflikteja maailmassa ollut enemmän kuin koskaan aiemmin. Jos ja kun kansallisvaltiot yksi toisensa jälkeen riisutaan totaalisesti aseista, ei tällaista tarvitse enää olla. Sen piti olla Kansainliiton / YK:n alkuperäinen tavoite tai yksi niistä.

Esimerkiksi Kuuban ja koko Väli-Amerikan lukuisat kansannousut, sisällissodat ja oikeistolaiset sotilasjuntat eivät olisi olleet mahdollisia ilman asevientiä näihin maihin. Turhankin itsestäänselviä asioita. Joku on siis hyötynyt siitä, että ihmiset tappavat USA:n, Venäjän ja Euroopan ulkopuolella toisiaan. (USA:n ja Euroopan sisäpuolella ei enää tapettavia alkuperäiskansoja ole. Saamelaisia ei kannata listiä, sillä heitä tarvitaan joulupukin maassa. Ja eskimot / inuitiitit ovat niin pohjoisessa vallattomina, etteivät ne jaksa ketään kiinnostaa.)

     *     *      *

Entä sitten Kuuba, yksi Isojen antillien saarista siinä missä Haiti, Jamaika ja Dominikaaninen tasavaltakin.

Onko lohdullista, että tämän päivän näkökulmasta katsottuna sosialismilla on Kiinan ulkopuolelle edes yksi toinenkin saareke. Tosin onhan niitä joitain muitakin (Nepal, Vietnam, Laos) - ja kenties uusimpana lähitulevaisuudessa Kreikka ja ehkä uudelleen Venäjäkin Vladimir Putinin jälkeen. Näyttävien oppositiopoliitikkojen murhat Venäjällä - oli tekojen takana sitten kuka tahansa - vahvistavat oppositiota. Vastaavasti EU:n sisällä talouskurimus pudottaa maan toisensa jälkeen takaisin Venäjän syliin. - Ja sitten on vielä Afrikan manner siirtomaamenneisyyksineen ja -nykyisyyksineen, missä ei ole vielä sanottu viimeistä sanaa mantereen tulevaisuuden suhteen.

Länsimaissa ideaalisena pidetty puoluekeskeinen 'demokraattinen' hallitsemistapa ei ole vielä 2010-luvullakaan saanut yhtään varmasti toimivaa muotoa vaan järjestelmät maasta toiseen poikkeavat paljon ja ovat monenkirjavia ja keskimäärin heikosti toimivia. Kaikki viittaa siihen, että jos vakaampia järjestelmiä löytyy, niitä otetaan ennemmin tai myöhemmin käyttöön - jollei sitten puolueisiin perustuvia järjestelmiä aleta tietoisesti parannella.

     *     *      *

Kuuban tasavaltaa ei luultavasti olisi ilman veristä lähihistoriaa, joka tällä saarivaltiolla on, mistä on helppo vetää se johtopäätös, että se mitä Fidel Castro, Ernesto 'Che' Gueavara ym. tekivät oli täysin oikeutettua ja hyväksyttyä. Ehkä niin onkin jostain näkökulmasta katsottuna. Kaikki muut realistiset vaihtoehdot olivat paljon huonompia, se on kai pakko myöntää. - Ja jotain liikuttavan vaikuttavaa on ollut siinä, miten yksimielisesti ihmiset ovat olleet oman systeeminsä takana, vaikka tietysti - niin kuin aina - on joitain joita mikään ei miellytä.

Jopa vuosikymmenten kauppasaarto ei ole nujertanut Kuubaa, mikä on kaikkein hämmästyttävin asia. Maan ainoa vientituote on ollut sokeri ja ennen vallankumousta maa oli suurin sokerinviejä maailmassa ja sokerista vietiin suurin osa USA:an, joka kerralla lopetti kuubalaisen sokerin käytön.

     *     *      *

Jotain ristiriitaista on sen sijaan siinä, että argentiinalainen lääkäri mesoo aseineen pitkin Latinalaista Amerikkaa vieden vallankumouksen ilosanomaa - ja tulee lopulta brutaalisti tapetuksi Boliviassa.

Elokuvan alussa joukko hienoperseitä mm. Che ja Ernesto istuvat hienostotokodin pöydän ääressä Buenos Airesissa suunnittelemassa USA:n tukeman Batistan sotilasdiktatuurin kukistamista. Kenties siinä on jotain - antiikin Kreikasta lähtöisin olevaa - ikiaikaisen sankarillista. - Itse en kuitenkaan vuosisatojen ja -tuhansien aikajänteellä usko tällaiseen.

Sankaruus, jos sellaisesta on mielekästä puhua missään tilanteessa, on saavutettava muilla keinoin ja siinä nousevat mm. Mahatma Gandhin väkivallattoman toiminnan ja passiivisen vastarinnan opit arvoon arvaamattomaan. - Toki omaa henkeään ja fyysistä koskemattomuuttaan - tässä ja nyt - on voitava puolustaa, mutta se on siinä sitten. Siihen ei tarvita kansallisvaltioiden armeijoita eikä NATO:a ym.

     *     *      *

Kiinnitin Steven Sonderberghin elokuvassa "Che - sankari" (2008) huomiota siihen, miten taisteilijat suhtautuivat tavallisiin talonpoikiin maaseudulla.

Lähtökohtana oli maalaisten kunnioittaminen ja se, ettei heidän elämäänsä häiritty liikaa. Mieleen tulee esimerkiksi Suomen sisällissota (1917-18), jolloin tilanne oli hieman samanlainen. Suurin osa köyhän maatalousyhteiskunnan ihmisistä ei kokenut sotaa, millään tavoin mielekkääksi eikä osallistunut siihen. Sitten olivat ne samat isänmaa-vouhkaajat, Suomen Mannerheim-Batistat kuin tämänkin päivän Suomessa. Suomessa tilanne Saksan ansiosta kääntyi toisinpäin kuin Kuubassa.

Toisaalta - tavallisen ihmisen kannalta oli loppujen lopuksi yksi ja sama asia kumpi osapuoli voitti. He elivat elämäänsä kutakuinkan samalla tavalla oli kuka tahansa sitten vallassa. Sosialidemokraattinen Suomi ja sosialistinen Kuuba eivät loppujen lopuksi vuosikymmenten varrella ole poikenneet kovin paljon toisistaan - katsottuna tavallisen kansalaisen kannalta. - Siten kummatkin sodat olivat jokseenkin turhia ja turhaa kärsimystä aiheuttavia ja naurettavia.

     *     *      *

Vielä 2010-luvulla ja kenties tämän elokuvan innoittamina yhä uudet sukupolvet pitävät  esim. Nepalissa ja Suomessa ennen muuta Chetä suurena sankarinaan, joka kuoli kristusmaisesti taistellen pahaa imperialismia tms vastaan. Voi asian tietysti nähdä niinkin.

Ennemmin tässä kaikessa on jotain säälittävää ja surullista. Jokin on aina pahasti pielessä, kun aseesta poistetaan varmistin - joko oikeasti tai symbolisesti - ja hyökätään silmittömästi eteenpäin.

     *     *      *

Huvittavaa on että samat ihmiset, jotka helsinkiläisissä opiskelija-asunnoissaan vouhkaavat nepalilaisten ystäviensä kanssa näistä asioista, eivät itse pysty selvittämään edes oman elämänsä sotkuja. Miten he voisivat millään tasolla ratkaista kokonaisia kansoja ja kansakuntia koskevia ongelmia? Eivät sitten mitenkään. Pelkkä hyvä tahto ja usko itseen ja omiin lahjoihin eivät kanna pitkälle. Tai sitten vaihtoehtona on ryhtyminen samanlaisiksi taistelijoiksi, jollainen oli Che tai Isisin taisteilijat. Mitään eroa tappamisen ja tappamisen välillä ei loppujen lopuksi ole.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti