torstai 12. maaliskuuta 2015

Sonderbergh: "Che. Osa 2. Kapinallinen" (2008)

Vuonna 1967  Ernesto 'Che' Guevara johti pientä epäonnista partisaanijoukkoa taistelemaan Bolivian sotilasdiktatuuria vastaan. (IMDb)

"Che" (2008) -elokuvan 2. osa keskittyy Ernesto 'Che' Guevaran yritykseen saada aikaan Boliviassa samanlainen sosialistinen vallankumous kuin oli ollut Fidel Castron Kuubassa. Yritys johti Chen julmaan kuolemaan.

Elokuva on tehty dokumentaariseen tyyliin, mikä saa katsojan ikään kuin olemaan tapahtumien keskellä. (Wikipedia)

    *    *     *

Monille suomalaisillekin kommunisteille Che oli - ja taitaa olla vielä vuonna 2010 - puolijumala, vaikka hänen toimintaansa ei olisi haluttu jäljitelläkään. Keskiluokkaisten, porvarillisten perheiden nuoret naiset - ja miehet - huomasivat 1960- ja 1970-luvun taitteessa äkkiä Jeesuksen sijaan pienen Chen sisällään ja ehkä hieman housuissaankin.

En ole itse elänyt 1960- ja 1970-lukujen hulluja vuosia, joten en tiedä omakohtaisesti millaista oli esimerkiksi valloittaa omaa ylioppilastaloa, mitä olen pitänyt aina mitä naurettavimpana tekona, mitä 60-lukulaiset lähes aina ensimmäisenä nostalgisoivat. Minulle tapahtuma symboloi lähinnä sitä, että mitään kovin pysyvää ja merkittävää ei saatu aikaan, mitään sellaista mitä ei olisi saavutettu kapitalistisessa USA:ssa tai missä tahansa muualla.

    *    *     *

Che on samanlainen tyhjän tekemisen symboli kuin monet muut asiat tuona aikana, joutavia ja massiivisia vappu- ja rauhanmarsseja myöten. Kukaan ei ole vaatinut täydellistä ja ehdotonta aseistariisuntaa niin idässä kuin lännessä. Vietnamin sotaa tosin vastustettiin, mutta kaikki tavoitteet ja tekeminen jäi aina pahasti puolitiehen niin kuin vielä tänä päivänä.

On todella säälittävää ja masentavaa katsoa, miten Che johtaa bolivialaisia tovereitaan pitkin Andien vuoristoa kohti tuhoa. Tätä toimintaa on 1960-luvun  näkökulmasta hieman helpompi ymmärtää, sillä Kuuban vallankumous oli vielä aivan tuoreessa muistissa ja toiveet samanlaisen muutoksen suhteen muualla Etelä-Amerikassa olivat siten ainakin jollain tasolla kohtalaiset realistiset.

Mutta se väkivalta - ja muutosten saaminen aikaan asein ja toisia vahingoittamalla? Vallankumoukselliset tietysti osasivat perustella hyvin asiansa. Väkivallalla väkivaltaa vastaan tuntui loogiselta, mutta se ei ole koskaan historian aikana hyödyttänyt ketään. Lopputulos on aina ollut huono kaikkien kannalta pitkässä juoksussa. Ja siksi esimerkiksi Eurooppa vielä 2010-luvulla pullistelee aseista ja asejärjestelmistä.

On hyvä muistaa, että tilanne voisi olla hyvin toisenlainen, jos Euroopan työväenpuolueet olisivat aktiivisesti vastustaneet 1. maailmansotaa. On hyvin mahdollista, että tämän päivän maailmassa ei olisi sellaista rakenteellista väkivaltaa niin kuin vielä tällä hetkellä on, jos Saksan sosialidemokraatit olisivat olleet hieman, vain hieman suoraselkäisempiä - ja realistisempia sodan kauhujen suhteen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti