lauantai 28. maaliskuuta 2015

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 436 "Ovatko koululaiset ja seniorit työssäkäyviä?"

Ovatko koululaiset (alle 16-vuotiaat) ja seniorit (yli 65 -vuotiaat) työssäkäyviä (ns. ATV- eli ammatissa toimivaa väestöä, työllisiä tai työttömiä), joilta puuttuu riittäviä tietoteknisiä valmiuksia ja verkko-osaamistaitoja? Näin absurdiin kysymykseen yritin saada eilen perjantaina vastausta omalla työpaikallani, mikä nostatti verenpainetta. Tosin eihän asia sinänsä minulle kuulu, minähän olen vain töissä kirjastossa tavallisena kirjastonhoitajana, mutta kuuluu kuitenkin.

Kirjastossa on 1/2 vuotta pyörinyt projekti, jonka tarkoitus on keskittyä työikäiseen väestöön, mutta kaikki mitä on tähän asti tehty, on ollut jotain aivan muuta, mikä minua henkilökohtaisesti ärsyttää suuresti. Asiahan ei tietysti minulle kuulu, mutta kuuluu kuitenkin.

Asia kuuluu minulle siinä mielessä, että minun oli tarkoitus ensi syksynä pitää ns. VerkkoStartti -koulutukset, joita on pidetty vuosia menestyksellisesti. Tänä keväänä tälle mallille haetaan vaihtoehtoa, joka ei vaikuta ollenkaan paremmalta kuin mikä oli vanha malli. Ja mikä edes on uusi malli... ja onko sitä.

     *     *     *

Pahinta on että projektipäällikkö ei pysty antamaan vastauksia yksinkertaisiin kysymyksiin vaan suhtautuu kaikenlaiseen kyselyyn lähinnä vihamielisesti ja torjuvasti. Kyse on kuitenkin myös minun työstäni ja hän on kirjastossa loppujen lopuksi käypäläinen.

Mallin - jos sellaisesta voi puhua - suuri heikkous on siinä, että se lähtee liikkeelle asiakkaiden henkilökohtaisesta opastamisesta, joka perustuu vapaaehtoisuuden  varaan. Jos vapaaehtoisia ei ole, tai heidän osaamisensa ei riitä, opastus tulee henkilökunnan kontolle. Asetelma on lähtökohtaisesti varsin kestämätön ja järjetön.

On ajatuksellisesti täysin mahdoton ajatus opastaa kaikkia mahdollisia kirjastonkäyttäjiä henkilökohtaisesti IT- ja verkkotaidoissa. Kenenkään resurssit eivät missään eivätkä koskaan tule riittämään siihen. Eikä se totta vie ole edes kirjaston tehtävä. Keskittyä tekniikkaan, medioihin ja kaiken maailman vimpaimien käytön opastukseen.

     *     *     *

Idea ns. vertaisopetuksesta on sinänsä hyvä ja kannatettava. Ihanne tietyllä tavalla olisi se, ettei varta vasten järjestettyä koulutusta VerkkoStartteja ja -Spurtteja enää tarvita. Mutta miten pitkälle siihen suuntaan voi edes yrittää mennä. Että koulutuksesta ja oppimisestakin tulee itsepalvelua!? Eikä kukaan enää opeta ketään ja PARHAAT opettajat ovatkin vertaisia.

Tähän 'malliin' voi tietysti todeta ainakin sen, että jostain niiden vertaistenkin on täytynyt oppinsa ammentaa, mikä tuskin on tullut vain vertaisilta ja itseoppimalla. Tosin IT-alalla ovat tietysti pitkät ja kunniakkaat perinteet itseoppimisessa ja PARHAIDEN ohjelmoijien väitetään oppineen kaiken itse ilman mitään muodollista koulutusta.

Toinen asia sitten on ovatko parhaat ohjelmoijat parhaita opettajia - ja tässä tapauksessa voi epäillä, löytyykö sellainen joukko vertaisopettajia tai -ohjaajia, jotka hallitsevat riittävän hyvin tietokoneen ja verkon käytön - ja suostuvat ilmaiseksi vain hyvän hyvyyttään tänä päivänä auttamaan muita. Tätä epäilen suuresti. Kaikkea voi tietysti yrittää ja toivoa PARASTA.

     *     *     *

Senioreiden ohella projekti on keskittynyt kouluikäisiin, joita varten on ostettu 10 kappaletta Applen iPAd 2 -tablettitietokoneita, mihin on asennettu helppokäyttöinen iMovieMaker -videoiden editointi- ja julkaisuohjelma. Itse laitteessa on kamera, jota voi käyttää videokamerana.

Ideana on tässä yhteydessä ollut kehittää malli, jolla kirjasto voisi edistää kirjavinkkausta, jonka koululaiset tekevät vertaisina toisilleen. Tietysti vinkkaukseen ei todellakaan tarvita mitään mediaa, muuta kuin oppija itse, mutta tällä tavoin on haluttu edistää ns. mediakasvatusta.

Vertaisoppiminen siis tässä tapauksessa on sitä, että lapset lukevat kirjoja - niin kuin koulussa opettajajohtoisesti on tapana tehdä - ja sen jälkeen he tulevat kirjastoon. Kirjastossa on mahdollista tehdä, koska kirjastossa on käytössä ne 10 -minitablelettitietokonettta, kirjastolaisten ohjaamina vinkkivideoita muille, jotka on jälkikäteen mahdollista siirtää verkkoon muiden iloksi.

     *     *     *

Ihan kivoja leluja nuo minipadit, mutta mikä on niiden todellinen hyöty oppilaiden ja opettajien kannalta? Itse laitteiden käyttö on suhteellisen helppoa ja koko prosessin oppii muutamassa (2-3) tunnissa.

Mutta toisaalta: kun opettajat tulevat kirjastoon, aikaa parhaimmillaankin on vain yhden (1) tai enintäin kahden (2) oppitunnin verran, ja silloin ohjelmassa on aina sekä kirjastonkäytön opetusta että kirja- ym. aineistovinkkaus. Minkään vimpaimien käyttöön opettajilla tuskin tulevaisuudessakaan on aikaa.

Periaatteessa hyvä malli tuskin toimii käytännössä, ja sen koko mieli on mahdollista kyseenalaistaa. Tosin aina on (mahdollista, että on) opettajia, jotka haluavat syystä tai toisesta keskittyä medioiden käyttöön muun oppimisen  ja opetettavien aineiden sisällön kustannuksella.

     *     *     *

Olisi suhteellisen helppoa lähteä rakentamaan vaihtoehtoisia malleja siitä, millä tavoin eri oppimisen palikoita on mahdollista yhdistellä, mitä projektissa ei ole tehty, eikä ole ilmeisesti aikomuskaan tehdä. Jos näin olisi, se olisi jo tehty.

Lähtökohtana kuitenkin tulisi olla, jos toimivaa mallia halutaan rakentaa, kaikkien kolmen opetusmenetelman yhdistäminen:

1) kouluttajavetoinen perehdyttäminen uusiin asioihin (luento-opetus tai vastaava)
2) henkilökohtainen opastaminen 'tukiopetuksena' (scaffolding) ja
3) erilainen yhteistoiminnallinen oppiminen, joka täydentää edellisiä.

Muunlaiseen toimivaan malliin en usko. Ja kenties yrityksen ja erehdyksen kautta lopulta päädytään jonkinlaiseen käyttökelpoiseen ratkaisuun. Tai sitten arpa vain osuu johonkin, josta jatketaan eteenpäin. Oli lopputulos sitten mikä tahansa.

Asioita voisi mielestäni yrittää etukäteen suunnitella, edes hieman. Tosin tiedän, että kaikki suunnittelun strategiat eivät perustu tällaiseen ajatukseen. Poliittisesti äärioikeistolaiset ja -vasemmistolaiset ratkaisut lähtevät desisionistisesta ajattelusta: joku on diktaattori, joka vain päättää mitä tehdään - ja siihen suuntaan sitten mennään.

     *     *     *

Entä sitten ne työikäiset? Mitä niiden kanssa tulisi oikein tehdä. Ja ylipäätään ihmiset, jotka ovat iästä riippumatta niin syrjäytyneitä, etteivät eksy esimerkiksi kirjastojen palvelujen piiriin.

Jotta koko ongelmaan on mahdollista päästä ajatuksellisesti kiinni, kirjastonhoitajien ja projektipäälliköiden on tultava ulos omalta mukavuusalueeltaan. Vimpaimista kiinnostuneet peruskoulun opettajat ja kaupungin keskustan muutenkin etuoikeutetut eläkkeellä olevat naisopetttajat ja -virkanaiset (= seniorit) eivät tuo tähän ongelmaan minkäänlaista ratkaisua.

Esim. eilen TV-uutisissa kerrottiin tutkimuksesta, jossa  jälleen kerran todettiin, että 1 / 8 peruskoulun suorittaneista ei osaa edes LUKEA kunnolla. Tällaisessa tilanteessa MONIlukutaidosta puhuminen tuntuu varsin lapselliselta ja naurettavalta puuhalta, mitä viimeaikainen OPS-keskustelu on ollut pullollaan.

Liikkeelle on lähdettävä ihmisistä ja heidän tarinoistaan, joita he voivat kertoa eri tavoin vaikkapa 1) ensin kirjoittamalla ja sitten 2) videoimalla. Mistään tällaisesta ei ole puhuttu mitään.

     *     *     *

Ennen muuta tieto TODELLISISTA eikä vain kirjastolaisten kuvittelemista tarpeista olisi hyvä saada selville. MITÄ taitoja työikäiset tarkalleen ottaen tarvitsevat? Mitkä taidot oikeasti edistävät työllistymistä ja ovat kynnyskysymyksiä esim. pitkäaikaistyöttömien työllistymisessä.

Koulutuksen, opastuksen ja vertaistoiminnan olisi tietysti pyrittävä pureutumaan kaikista huono-osaisimpiin, mitä ei ole edes yritetty tehdä. Edes paperilla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti