maanantai 13. huhtikuuta 2015

Esslin: "Draaman perusteet" (1980)

Miksi niin monet taiteen parissa työskentelevät turvautuvat juuri draamaan taiteellisessa viestinnässään, eli mitä draama voi ilmaista paremmin kuin mikään muu inhmillisen viestinnän väline? Euroopan merkittävimpiin  teatterintutkijoihin lukeutuva, Stanfordin yliopiston professori Martin Esslin on kirjoittanut valaisevan ja innoittuneen tutkielmaan draamataiteen perusteista, draaman anatomian.

Esslin ei tyydy käsittelemään vain perinteistä, teatteria varten kirjoitettua draamaa vaan esittelee myös sen uusia populaareja muotoja; hän on niin ikään kiinnostunut draaman yhteiskunnallisesta funktiosta, jonka hän johtaa sen alkuperäisestä rituaaliluonteesta. (Takakansi)

      *      *     *

Sisällys:

1. Määritelmiä, 2. Draaman perusluonne, 3. Kollektiivinen kokemus - rituaalisuus, 4. Tyyli, esitystapa, henkilökuvaus, 5. Draaman rakenne, 6. Kritiikki, tutkimus, 7. Lajit (genret), 8. Teatteri ja media, 9. Illuusio ja todellisuus, 10. Draama ja yhteiskunta, 11. Totuudellisuus

      *      *     *

Martin Esslinin "Draaman perusteet" (1980) on käsittääkseni kulunut mm. Suomessa jo monen teatterilais-sukupolven käsissä, oli kyse sitten harrastelijoista tai ammattilaisista. Tästä se jotenkin on lähtenyt liikkeelle, se draaman hieman teoreettisempi hahmottaminen.

Kirja on tehty Avoimen yliopiston käyttöön Iso-Britanniassa, ja alun pitäen kyse on ollut luennoista, joiden pohjalta kirja on toimitettu. Siten tietty puhemaisuus tulee tekstistä läpi, mikä ei ole ollenkaan huono asia. Kerronta on tällä tavoin mm. tiiviimpää ja helposti seurattavaa.

Hieman jo muitakin aihepiirin kirjoja lukeneelle silloin tällöin tulee kirjaa lukiessa vastaan asioita, joista voi vuonna 2015 eli 35 vuotta kirjan kääntämisen jälkeen olla hieman erimieltä, mutta pääsääntöisesti kirja on kestänyt hyvin ajan koit.

Ehkä kirjan kestävyys muuttuneessa maailmassa kertoo jotain myös itse draamasta, ja mm. siitä ettei Euroopassa / USA:ssa / Venäjällä ole pystytty draaman kautta pureutumaan ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin koko yhteiskunnan mittakaavassa kovin hyvin.

Päällimmäisenä tulee mieleen väkivallan eri muodot. 2. maailmansodan jälkeen Saksa riisuttiin aseista, mutta nyt maaperällä on niin ydinaseita kuin amerikkalaisia joukkoja ja vaikka mitä.

Tähän ilmiöön olisi esimerkiksi teatterin / draaman tullut pureutua koko ajan. Mutta enpä tiedä yhtään näytelmää, joka avoimesti vastustaa Euroopan militarisointia ja nationalismia.

     *     *     *

Yksi asia mikä minua kirjassa viehättää erityisesti, on Esslinin tarkkanäköisyys ja kriittisyys näytelmien kertomien tarinoiden ja niiden henkilö-asetelmien suhteen. Suorastaan doktriinina länsimaisissa näytelmissä kautta aikojen on ollut, mikä sopii myös kristinuskon ajatusmaailmaan, heikoimpien ja alempien mollaaminen, mikä näkyy mm. farsseissa.

Ja ne toisethan ovat vain pakanoita, vihollisia tms. Muita kuin meitä jotka olemme syystä tai toisesta parempia kuin ne toiset ja ainakin moraalisempia ja siveellisempiä, sivistyneempiä  ja ennen muuta jumalan-kuvia siksi, että olemme ottaneet armon ja pyhän ehtoollisen vastaan, mikä on tietysti höpö-höpöä.

Esslin sortuu yllättäen itse samaan kirjoittaessaan mielisairaan henkilön (esim. skitsofreenikon) kirjoituksista, jotka eivät voi olla enemmistölle merkittäviä. Ikään kuin tekstien hyvyys ja huonous olisi enemmistöpäätöksen asia (demokratiasta kyse).

Toisaalta hän myöhemmin toteaa, että Beckettin ja Ionescon absurdi-teatteri liikkuu usein samanlaisessa mielen-sisäisessä maisemassa kuin vaikkapa skitsofreenikot. Jostain syystä Esslin erottaa nämä eri mielensisällöt kuitenkin toisistaan, mikä on epäjohdonmukaista. Terveet ja sairaat tulee siis kategorisesti erottaa toisistaan...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti