sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Olivier: "Henrik V" (1944)

Laurence Olivierin ohjaama elokuva "Henry V" (1944) pohjautuu William Shakespearen samannimiseen näytelmään.

Alaotsikkona on 'Kuningas Henrik V:n kronikat hänen taistelustaan Agincourtissa Ranskassa'. Laurence Olivier on itse myös pääosassa.

Elokuvan asema Iso-Britanniassa on hieman samanlainen kuin "Tuntemattomalla sotilaalla" Suomessa, sillä sen kautta nostatettiin 1940-luvulla oikeisto-nationalistisesti kansallistunnetta ja sotilaallista puolustustahtoa, mihin myös poliittinen vasemmisto lähti kirkuen ja aseet tanassa mukaan. (Wikipedia)

       *     *      *

Kenties maineensa arvoinen elokuva, mutta ei vedä vertoja 50 vuotta myöhemmin tehdylle Kenneth Branaghin "Kuningas Henrik V:lle" (1989) eikä varsinkaan BBC:n tuottamalle ja Thea Sharrockin ohjaamalle TV-elokuvalla vuodelta 2012, joka on yksi osa 'The Hollow Crown' -elokuvien sarjaa Englannin kuninkaista.

Elokuvat ovat tietysti oman aikansa tuotteita niin kuin on koko historiankirjoituskin, ja niitä ei voi suoraan verrata keskenään. Laurence Olivierin elokuva oli ennemmin filmatisoitu TV-näytelmä kuin varsinainen elokuva, mikä tietysti vaikuttaa katselukokemukseen. Teatterin teennäisyys on mukana.

       *     *      *

Olivierin käsikirjoitus on oikeastaan aika hauska, sillä siihen on rakennettu kehyskertomus, joka sijoittuu William Shakespearen "Henry V" -näytelmään aikaan 1600-luvun alkuun. Kesken näytelmän esityksen kertoja kehottaa katsojaa kuvittelemaan sen, mitä tapahtui Ranskan Agincourtissa vuonna 1415, mistä alkaa varsinainen elokuva. Lopussa palataan takaisin näytelmän nykyisyyteen.

Britit mielellään muistelevat Agincourtin sinänsä typerää taistelua ja sotaa, sillä sodassa oli kyse lähinnä nuoren kuninkaan turhamaisuudesta. Lopputulos oli molempien osapuolten kannalta sikäli lähtökohtaansa parempi, että maiden väliset rauhanomaiset suhteet vahvistettiin avioliitolla Henri V:n ja Catherine Valois'in välillä.

     *     *      *

Sota niin kuin sodat aina oli silti tälläkin kertaa turha, mitä ei tietysti tällaisissa nationalistisissa ja kansallistuntoa nostattavissa elokuvissa ja näytelmissä korosteta. Valitettavasti William Shakespearekin oli hallitsijoidensa nuoleskelija, mikä tietysti takasi sen että hän sai 'vapaasti' tehdä taiteilijantyötään.

Toki maiden välisiä suhteita hiersivät edelleen uskonnolliset, kielelliset ja kulttuuriset erot, eikä maiden välisiä raja-aitoja ole vieläkään kaadettu täysin kumoon.

Symbolisena merkkinä vastakkaisuudesta ovat omat armeijat, kirkot sekä kieli ja kulttuuri niin kuin keskiaikana. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti