torstai 23. huhtikuuta 2015

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 444 : "Kansanmurha"


Uskonnollinen ja uskontoihin perustuva kielenkäyttö lyö eurooppalaisessa politiikassa jälleen kerran kunnolla yli. Tuntuu että olemme ideologisesti aina vain lähempänä mystistä 1920- ja 1930-lukua. Ennen muuta ranskalaiset oikealta vasemmalle käyttävät Armeniaa lyömäaseena Turkkia vastaan eurooppalaisessa politiikassa, mikä on sisäpoliittisesti ongelmallista, sillä Ranskassa on suuri turkkilaisvähemmistö. Muslimeita on 10 % ranskalaisista.

Eilisen Yle:n Ulkolinjan Marko Lönnqvistin ohjaamassa ja käsikirjoittamassa dokumentissa "Yhden sanan tähden" (2015) kerrottiin eilen - ties kuinka monennen kerran - armenialaisten kansanmurhasta vuonna 1915 vai oliko se sittenkään sitä, mistä historiankirjoissa on aina puhuttu? Ja mistä kaikessa lopulta oli kyse, ja miltä tapahtumat näyttivät turkkilaisesta näkökulmasta?

Kristittyjen eurooppalaisten on helppo niellä kritiikittömästi selitys siitä, miten kristittyjä on taas kerran historiansa aikana sorrettu ja sen ovat tietysti tehneet muslimit. Kaikki, myös turkkilaiset, ovat yllättäen yksimielisiä siitä, että armenialaisia 1. maailmansodan alkuvaiheessa kuoli satoja tuhansi jopa 1,5 miljoonaa. Siihen yksimielisyys sitten päättyykin.

Miten niin pääsi käymään kuin kävi? Sivullisen silmin kaikkea on mahdotonta ymmärtää ilman yksityiskohtaista ja tarkkaa tapahtumien kertomista. Ja kun kaiken kertoo yksityiskohtaisesti, ei olekaan enää varmaa, miten tapahtumien kokonaisuutta tulisi nimittää.

     *     *     *

Kun näkökulman kääntää hieman vinoon, tajuaa että kyse on varsin mutkikkaasta eri ihmisryhmien välisestä vuorovaikutuksesta, minkä tuloksena tapahtui se kaikki mitä tapahtui. Pohjalla on etninen ja uskonnollinen konflikti, johon haetttiin toistuvasti väkivallalla ja aseellisesti ratkaisuja.

Armenialaiset itsekin jakavat 'kansanmurhan' 3. vaiheeseen. Toisaalta se, että tapahtumat on jälkikäteen jaksoteltavissa heidän esittämällään tavalla, korostaa sitä, että kaikki olisi ollut etukäteen suunniteltua siis kansanmurhaa. Näin ei kuitenkaan ilmeisesti ollut.

Kun asioista kertoo jälkikäteen yhtenä yhtenäisenä suurena kertomuksena, kaikki tapahtumat näyttävät loogisesti liittyvän toisiinsa, vaikka todellisuudessa ne muodostavat ennemmin keskenään usein ristiriitaisten tapahtumien mosaiikin.

Tietysti sitä ei tule vähätellä, mitä 1900-luvun alussa tapahtui niin Armeniassa, Turkissa kuin Euroopassa. 1900-luvun suuret eurooppalaiset sodat olisi voitu jättää väliinkin, vaikka on myös historioitsijoita, jotka näkevät yhteiskuntien kehittymisen ja tieteellis-teknologisen edistyksen vaativan tällaisia äärimmäisiä kriisejä.

     *     *     *

Lönnqvistin  "Yhden sanan tähden" (2015) -dokumentissa esitetään 1. kerran vastaevidenssiä tai tietoja myös turkkilaisten näkökulmasta katsottuna, mikä panee miettimään millaista MORAALIA niin kristinusko kuin islam oikein pitävät yllä.

Kummatkin ovat vakuuttuneita oman toimintansa moraalisuudesta, perustuuhan se joko Jumalan tai Allahin tahtoon ja sanaan, mutta onko tällaisesta sittenkään mitään pohjaa minkäänlaiselle moraaliselle ajattelulle ja toiminnalle. Tuskin.

Kristityillä armenialaisilla oli vähemmän keinoja massamurhata turkkilaisia, joten he näyttäytyvät tässä näytelmässä sen takia pienempinä pahoina. Totuus selvästi on, että kumpaakin osapuolta on mahdollista syyttää samanlaisesta ihmisarvoa halventavasta toiminnasta.

Armenialaisten kannalta synkkää on, miten he ovat kohdelleet muslimeja viimeisen 30 vuoden aikana ns. Vuoristo-Karabahin alueella, keskellä Azerbaidžania. Nationalismi kukoistaa puolin ja toisin Turkin ja Armenian välistä rajaa. Samoin kuin muissa rajanaapureissa Azerbaidžanissa ja Iranissa.

Kaikkien kannalta olisi parasta, ettei kansallisvaltioiden välisiä rajoja olisi, ei ainakaan Turkin ja Armenian välillä. Ja koko alue ilman muuta tulisi riisua aseista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti