sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Blum: "The Pocahontas narrative and Disney's interpretation" (1998)

Siitä lähtien kun Amerikan mantereesta tuli kolonisaation kohde, alkuperäiskansat ja niiden kulttuuri ovat kiehtoneet euro-amerikkalaista yleisöä. 

Tämä on ilmennyt mm. amerikkalaisessa populaarikirjallisuudessa, jonka 1. todella suosittu genre olivat erilaiset sieppaustarinat (captivity narratives). 1800-luvun kirjoissa ja näytelmissä intiaanihahmoista tuli keskeisiä kaikkialla maassa. (Takakansi)

     *      *     *

Luettuani Mari Hanesin nuortenkirjan "Pocahontas" [1995], Susan Donnellin historiallisen viihderomaanin "Pocahontas" [1991] sekä tietysti Disneyn "Pocahontas" -kirjat [1995] tajusin, että 90-luvulla on syntynyt uuden sukupolven tulkinta tunnetusta 'Pocahontas-tarinasta'.

Tulkinta on hätkähdyttävä kaikessa konservatiivisuudessaan, ristiriitaisuudessaan ja tavassaan väärentää historiaa. Mielessä jopa käväisee, että Roy Disney ja Susan Donnell ovat kirjoittaneet omat tarinansa, jolloin tavoin vuorovaikutuksessa toistensa kanssa.

Vaikka Rebecca Blum artikkelissaan "The Pocahontas narrative and Disney's interpretation" (1998) viittaa Disneyn tarinaan sieppaustarinana, siinä  tarkalleen ottaen otetaan etäisyyttä aiempiin kuvauksiin Pocahontaksen ja kapteeni John Smithin välisestä suhteesta. Tilannehan oli se, että Smith joutuu intiaanien vangiksi vain hetkeksi, mistä Pocahontas hänet pelastaa niin kuin muissakin tarinan versioissa.

Uusissa kuvauksissa huomio keskittyy lähinnä Pocahontakseen ja hänen henkiseen / hengelliseen kehitykseensä. Kaikki muu on jollain tavalla toissijaista suhteessa siihen.

       *     *     *

Roy Disneyn kuvaus Pocahontaksesta on tehty taiten, ja siinä vältetään suoria ja jopa epäsuoriakin viittauksia siitä, miten nuori intiaaninainen siepattiin ja vuoden aikana hänestä muokattiin mallikristitty. Sen sijaan häntä on kuvattu nuorena teinityttönäkin luonnonlapsena, joka vaeltelee yksin metsässä - ja sen kautta irtaantuu omasta kulttuuristaan.

Ja niin kuin Blum oivaltavasti toteaa esim. Disneyn elokuvassa John Smith käyttäytyy hyvin samalla tavalla. Saavuttuaan perille Uudelle mantereelle hän lähtee heti vaeltelemaan ympäriinsä. Ja heistä syntyy sellainen vaikutelma, että he ovat uuden kansakunnan Aatami ja Eeva.

Varsinkin Donnellyn kohdalla 'Aatami ja Eeva' -tarina on erityisen osuva, sillä historiallinen Pocahontas on hänen esiäitinsä. Ja tarina on siten hänen sukunsa syntytarina.

     *      *     *

Keskeinen elementti näissä tarinaversioissa on Pocahontaksen peilaaminen toistuvasti isänsä Powhatanin kautta, joka edustaa jotain sellaista, josta intiaanien itsensä on päästävä eroon. Kun Pocahontas ja muut intiaanit tuovat siirtokuntaan ruokaa, tämä luetaan lähinnä Pocahontaksen luontaisen hyvyyden ansioksi. Isä tavalla tai toisella yrittää vain päästä valkoisista paholaisista eroon.

Kun Pocahontas pelastaa siepatun / vangitun Smithin, nuori nainen saa isänsä tajuamaan, että on parempi tehdä yhteistyötä John Smithin kanssa kuin tappaa hänet. Ja kolmannen kerran Pocahontas pelastaa Smithin hieman ennen tämän lähtöä lopullisesti siirtokunnasta. Isä on raivoissaan Smithin tosin aiheesta, ja aikoo toistamiseen tappaa hänet, ja Pocahontas käy varoittamassa isästään.

Pocahantoksesta tehdään siis jonkinlainen pyhimys, joka eroaa muista intiaaneista, myös kenties heistä parhammasta eli isästään Powhatanista. Tällä tavoin tarinassa vähä vähältä oikeutetaan (itse tarinassa julkilausumaton) Pocahontaksen sieppaus ja käännyttäminen kristityksi, koska hänen kannalta huonompi vaihtoehto olisi ollut jäädä isänsä luokse. Melkoista logiikkaa.

     *     *     *

Miksi Disney sitten päätyi sellaisiin ratkaisuihin kuin päätyi? Rebecca Blum näkee takana vain Hollywoodin elokuvabusineksen. Raha saneli tehdyt ratkaisut.

Tällaisen asetelma on, ehkä hieman kyynisesti sanottuna, herkullinen pieneen älylliseen pohdintaan. Markkinataloudessahan melkein mikä tahansa voi olla käypää kauppatavaraa, ja esimerkiksi kaunokirjoissa ja elokuvissa historiaa raiskataan sujuvasti koko ajan. Totuus ei kulttuuriteollisuutta kovastikaan kiinnosta, varsinkin jos se häiritsee liiketoimintaa.

1) Millä  tavoin tilanne olisi muuttunut, jos Disney elokuvan aluksi olisi suoraan todennut väärentävänsä historiallista totuutta, siksi että on saanut aikaan hyvän ja myyvän tarinan? Toisin sanoen onko reilu fiktio yhtään sen parempi vaihtoehto, mihin Blum omassa artikkelissaan viittaa.

Väittäisin, että 'Pocahontas-tarinaa' tai vastaavaa on mahdotonta kertoa pelkkänä fiktiona. Tai tietysti voidaan ajatella, että jokainen katsoja mielessään päättää mikä on mitäkin. Voihan olla katsojia, jotka eivät ole koskaan kuulleet historiallisesta Pocahontaksesta tai ovat pitäneet tarinaa legendana.

Seuraava kysymys Disneyn em. ilmoituksesta olisi, mitä kaikkea kerrotussa tarinassa on muuteltu. Katsojat ovat varmasti uteliaita tietämään totuudenkin, vaikka sitä ei elokuvassa ole haluttu kertoa siksi, ettei sen pohjalta olisi saanut kunnon koukuttavaa kertomusta. Kuin taikaiskusta, katsojat ovat kuitenkin äkkiä kiinnostuneita siitä, mitä Disney on jättänyt pois, vaikka se oli juuri sellaista mikä ei ollut kiinnostavaa...

2) Entä jos Disney olisi vain yrittänyt kertoa totuuden eikä mitään muuta kuin totuuden? Eikö se olisi sittenkin ollut riittävää myyvän elokuvan aikaansaamiseksi. Olihan kyse sentään hyvin tunnetusta tarinasta ja sen kertominen toisin kuin viimeisten vuosisatojen aikana olisi ollut sinänsä kiinnostavaa.

Blum viittaa powhatan-kansan nykyiseen päällikkö Roy Crazy Horseen, joka tuomitsi Disney-elokuvan vanhan myytin levittämisestä sekä epärehellisyydestä. Eikö 2000-luvun kynnyksellä olisi pystytty parempaan? Australiankin hallitus pyysi samaan aikaan aboriginaaleilta anteeksi historialliset julmuudet, joiden kohteena alkuperäiskansat olivat olleet.

3) Blum päättää artikkelinsa julmaan mutta perusteltuun rinnastukseen powhatanien ja juutalaisten välillä.

"Eikö olisi outoa, ja myös monia shokeeraava, katsella lasten animaatiota, jossa Anne Frankillä on romanttinen suhde saksalaisen SS-miehen kanssa?"

Eiköhän poliittisesti kovaa vauhtia oikeistolaistunut nyky-Eurooppa ole kypsä tällaisellekin 'Monty Python' -tyyppiselle elokuvalla vaan häkkihän siinä heilahtaa, jos sellaisen panee levitykseen. Niin ne ajat ja tavat vain muuttuvat, Euroopassakin....

Linkki:

Captivity narrative. Wikipedia

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti