tiistai 5. toukokuuta 2015

- CARPE DIEM - Tartu hetkeen - 134 -

CC by  Mimmi L. - Carpe Diem
Eilinen stoori tällä samalla palstalla jäi kesken, joten jatkan tänään USA:n sisällissodan jälkeisestä ajasta 1860-luvulta. Pocahontaksen näkeminen pelkkänä valkoisen miehen intohimojen kohteena löi yli - ja palattiin alkuperäiseen Pocahontakseen.

      *     *     *

Romanttisessa viihteessä, minkä kohteeksi Poca joutui, toistetaan yhtä ja samaa kaavaa, jota voi tietysti varioida loputtomasti. Kovin kiinnostavia eivät loppujen lopuksi ole avioliitot, koska ne pysäyttävät toiminnan. Elämä ikään kuin jämähtää kuin joki uomaansa, eikä mitään jännittävää ole enää lupa tehdä milloin tahansa. Tietysti salaa ja vaivihkaa voi tehdä mitä tahansa ja sitä sanotaan pettämiseksi.

Erilaiset romanttiset tilanteet ovat vihdoin käyty läpi moneen kertaan, eikä valkoisen miehen ja intiaanitytön suhteesta saa ammennettua enää mitään uutta mieltä ja tunteita kiihottavaa. Tai ehkä ennemmin oli niin, että ihan kaikesta ei ollut lupa 1800-luvun puolivälissä kirjoittaa.

Yksi häiritsevä piirre näissä romanttisissa Pocahontas -tarinoissa oli jo lähtökohtaisesti. Vain hamassa menneisyydessä oli mahdollista ja sallittua, että syntyi tällaisia suhteita. Kerronnan nykyisyydessä oli paheksuttua, että valkoisen miehen ja intiaaninaisen välillä oli romanttinen suhde, joten 2-moraali kukoisti.

     *     *     *

Palattiin autenttiseen ja alkuperäiseen suuren päällikön Powhatanin  tyttäreen Pocahontakseen - ja Virginian siirtokunnan päämieheksi nousevan kapteeni James Smithin suhteeseen.

Niin antropologit, historioitsijat, elämänkerrankirjoittajat kuin kirjailijat olivat kiinnostuneita primaarilähteistä, jotka olivat lähinnä kapteeni James Smithin omia kirjoituksia.

Smithin tapa kirjoittaa seikkailuistaan ja naisista niiden yhteydessä herätti huomiota. Pocahontas ei ollut ainoa nainen, joka saapui pelastavana enkelinä auttamaan ritariaan, joka taisteli neitsykäisen kunnian ja siveyden puolesta pahoja barbaareja mm. turkkilaisia vastaan.

Smithin tarinoissa fakta ja fiktio kietoutuvat arvaamattomalla tavalla yhteen. Jotain totta hänen ja Pocahontaksen suhteen kuvauksessa oli, mutta mistä siinä lopulta oli kyse?

     *     *     *

Pocahontas tarinasta hahmottuu vähitellen suorastaan  Jean-François Lyotardin "Tieto postmodernissa yhteiskunnassa" [1979] -esseessä luonnehtiva Suuri kertomus tai osa sellaista kertomusta. Sellainen suuri kertomus, joita hänen mukaansa ei enää postmodernissa yhteiskunnassa synny, missä hän luultavasti erehtyi pahemman kerran, sillä tällaisia kertomuksia on paljon muitakin. Esimerkiksi Erich von Dänikenin kehittelemä tarina muinaisista astronauteista, joka sai uskonnolliset piirit ärähtämään Euroopassa pahemman kerran, haastoi tarinan ylösnousseesta jumalasta eli kristinuskon kuvan maailmasta.

Aristotelisen maailmankuvan hieman toisenlaisesta, tieteellisestä näkökulmasta haastoi ehkä ensimmäisen kerran Galileo Galilei, joka joutui sen takia vuosisadoiksi katolisen kirkon hampaisiin. 1930-luvulla tieteen suuren kertomuksen haastoivat monet poliittiset ideologiat ennen muuta kansallissosialistit luomalla oman myyttisen menneisyytensä. Arjalaisen rodun syntymäpaikaksi määriteltiin Maailman katto Tiibet ja Dalai lama saatiin mukaan tähän hankkeeseen.

      *     *     *

'Pocahontas-tarina' lähtee - niin kuin mm. Disneyn elokuva - liikkeelle siitä, kun 104 englantilaista saapuu nykyiseen Virginiaan perustaakseen sinne pysyvän siirtokunnan.

Miehet uskoivat, ettei heillä moderneine tuliaseineen ja tykkeineen ole mitään ongelmia villejä ja barbaareja vastaan, jotka ovat varustettuja pelkillä keihäillä ja jousipyssyillä. Englannin kuningas Jaakko I, Virginian kauppakomppania ja Anglikaaninen kirkko uskoivat voimaan.

Ilman vastoinkäymisiä he olisivat voineet menestyäkin odottamallaan tavalla, mutta heitä vastassa eivät olleet vain hajallaan asuvat intiaaniheimot, joista yksinään ei ollut vastusta valkoiselle miehelle. Ensimmäinen lähes ylittämätön ongelma oli ravinto. Siirtokunnan perustajat olettivat, ettei ravinto voi muodostua ongelmaksi, sillä kysehän oli vain ratkaistavissa olevasta ongelmasta.

Laiva saapui perille huhtikuussa ja loppukesästä saataisiin 1. sato viljaa. Vaikka ravintoa oli niukasti, muutama kuukausi selvittäisiin jollain tavoin: olivathan intiaanitkin selvinneet alueella jopa 10 000 vuotta!

     *    *     *

Mutta kuinkas sitten kävikään? Kun ruoka loppui, sitä yritettiin hankkia keräämällä metsästä, mitä sieltä löytyi sekä metsästämällä ja kalastamalla. Tämä ei kuitenkaan riittänyt. Siirtokunta alkoi nähdä nälkää. Heimolta jonka alueella he asuivat he saivat jonkin verran ruokaa. Lisäksi he onnistuivat vaihtamaan tavaroita ruokaan. Tämäkin tie oli nopeasti kuljettu loppuun. Intiaaneilla ei ollut ylimääräistä ravintoa heille.

Kun ruokavarastoja yritettiin ottaa väkisin, seurasi siitä yhteenottoja intiaanien kanssa. Tämäkin tie oli nopeasti kuljettu loppuun. Syyskuuhun mennessä siirtokunta oli huventunut uhkaavasti. 104:stä miehestä oli enää 60 jäljellä. Suurin osa oli kuollut sairauksiin, osa nälkään ja 1-2 oli kuollut kahakoissa.

Tieto valkoisten miesten surkeasta tilanteesta levisi vähitellen ympäröivien intiaaniheimojen keskuuteen ja heimojen suuri päällikkö Powhatan päätti auttaa heitä. Intiaanit alkoivat tuoda hätäapuna ruokaa leiriin. On mahdollista, että yksi auttajista - ja ehkä keskeinen hahmo koko tapahtumassa - oli päällikön tytär Pocahontas, sillä tällä tavoin intiaanit yrittivät luoda luottamuksellisia suhteita valkoisiin. Tällöin James Smith ja Pocahontas kenties kohtasivat 1. kerran.

     *    *     *

Hätäavun tie oli sekin kuljettu pian loppuun, sillä talveksi tarvittiin paljon lisää ruokaa. Ainoaksi keinoksi jäi lähteä syvemmälle sisämaahan samaa jokea pitkin, jota myöten he olivat 
tulleet laivalla mereltä. Matkaan lähti kapteeni John Smith pienen miesjoukon kanssa.

Eniten jälkikäteen keskustelua herättänyt tapahtuma oli se, miten Smithille kävi tällä matkalla, joka kesti jopa pari kuukautta. Hän itse kertoi sitkeästi tarinaa siitä, miten Powhatanin soturit sieppasivat hänet leiriinsä, mutta tarinaa ei ole tältä osin pidetty uskottavana, vaikka sitä on tällaisena vuosisatoja kerrottukin.

Lopputulos oli kuitenkin se, että Smith pääsi kuin ihmeen kaupalla intiaanien kanssa sopimukseen siitä, että heimot toimittivat leiriin riittävästi ruokaa. Tosin ilmaiseksi sitä ei saatu vaan ruokaa vaihdettiin tavaroihin mm. aseisiin, jotka tietysti paransivat intiaanien asemaa suhteessa valkoisiin.

    *      *     *

Entä sitten se sieppaus? Jotain Smithille oli selvästi powhatanien pääkylässä tapahtunut.  Hän itse kertoo olleensa vankina, ja että hänet yritettiin tappaa, mutta päällikön tytär Pocahontas viime tingassa pelasti miehen hengen.

Ja hetken kuluttua päällikkö - tuosta vaan - alkaa tehdä kauppaa siirtokunnan kanssa ja nimenomaan vain ja ainoastaan John Smithin kautta, ja pelastaa valkoiset miehet varmalta nälkökuolemalta. Niinkö?

1860-luvulla ja sen jälkeen kiinnitettiin 'Pocahontas-tarinassa' huomiota juuri tähän kohtaan. Miksi Pocahontas auttoi hänelle täysin tuntematonta villiä ja barbaaria? Intiaanitytön kannalta katsottuna mies oli tuskin edes kaunis tai komea verrattuna oman heimon miehiin.

On selvää, että Smith oli osallistunut powhatanien pääkylässä jonkinlaiseen rituaaliin, mistä hän on varmasti ollut ainakin jälkikäteen hyvin tietoinen ja varsinkin sen merkityksestä itselleen ja koko siirtokunnalle.

    *     *      *

Luultavasti James Smithistä ja Pocahotaksesta tuli, niin kuin tarina kertoo, todellakin rakastavaisia ja ehkä myös romanttisessa mielessä, mutta ensin heistä selvästikin tuli pari, joka symboloi Virginian siirtokunnan ja powhatan intiaanien välistä liittoa.

Ja on kuviteltavissa että James Smith oli saanut esimiehiltään tai toimeksiantajiltaan, joka tässä tapauksessa oli Virginian kauppakomppania vapaa kädet toimia tässä vaikeassa tilanteessa parhaaksi katsomallaan tavalla. Ja niin hän varmasti myös teki.

Siirtokunta oli pelastettu, kun valkoisten heimosta tuli ikään kuin yksi powhatanien heimo, jonka kiistaton johtaja ei ollut suinkaan Virginian siirtokunnan päämies vaan suuri päällikkö Powhatan.

    *     *    *

Tätä tulkintaa vahvistaa  John Smithin kuvaus vähän ajan kuluttua tapahtuneesta päällikkö Powhatanin kruunajaisista kuninkaaksi, sillä tämä luonnollisesti halusi, että Virginian siirtokunta nimenomaisesti tunnustaa hänen valtansa suhteessa itseensä.

Virginian kauppakomppania on selvästi antanut ohjeet, että tällaiseen huijaukseen mennään, sillä tällä tavoin oli mm. mahdollista pelata aikaa. Siirtokunta oli liian hiekko selvitäkseen ilman intiaanien tukea. Päällikkö Powhatania valkoisten rituaalit eivät ilmeisesti aivan vakuuttaneet, mutta hän oli saanut haluamansa.

John Smith pelaa kuitenkin omat korttinsa sikäli huonosti, että hän lähtee kahden tanskalaismiehen kanssa kähveltämään pääkylän varastosta ruokaa siirtokunnalle ja jää yrityksestään kiinni. Peitetarinana oli rakentaa päällikölle puusta samanlainen hulppea talo kuin oli siirtokunnassakin.

     *     *     *

Smithin harkitsemattomasta - tai hyvinkin harkitusta - teosta seurasi se, että hän sai Powhatanin raivon silmilleen ja joutui pakenemaan. Tarinan mukaan päällikön tytär Pocahontas varoitti Smithiä siitä, että hänen isänsä aikoi tappaa miehen. Siitäkin huolimatta että hänet lin otettu heimoon, tyttären mieheksi jne. Pocahontas ehkä kehotti miestä menemään joksikin aikaa maan alle, jotta isän raivo laantui.

Tai ehkäpä Powhatanin raivo liittyi juuri siihen, että hän lopulta tajusi, miten järjestelmällisesti James Smith oli häntä huijannut. Miehen tilanne suhteessa siirtokuntaan ajautui samalla umpikujaan, sillä hän ei voinut olla enää siirtokunnan päämiehenä, mikä hänen asemansa tuolloin oli.

Ainoa vaihtoehto oli antaa intiaanien ymmärtää, että hän on kuollut - ja lähteä vähin äänin takaisin Englantiin niin kuin hän tekikin. - Jos aikaa olisi ollut enemmän, Smith olisi ehkä jäänyt siirtokuntaan, mutta ryöstöretken tarkoituksena oli saada ruokaa alkukeväästä nopeasti laajentuvalle siirtokunnalle, mistä oli tuskin kerrottu Powhatanille.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti