keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Hanes: "Pocahontas - tosi prinsessa" (1997)

Monet tuntevat Pocahontasin 'Walt Disney' -elokuvan kauniina intiaaninaisena, joka hurmaa englantilaisen kapteenin John Smithin ja pelastaa tämän kuolemasta oman henkensä uhalla. Samoin tunnetaan Pocahontasin seikkailut Amerikan itärannikolla algonkin-intiaanien ja siirtolaisten parissa. Pocahontasin vaiheet ovatkin antaneet vauhtia eri kirjailijoiden mielikuvitusmatkoille. 

Todellisuus on kuitenkin taruakin ihmeellisempää. Mari Hanes on kirjoittanut tosiseikkoihin perustuvan kertomuksen Pocahontasin elämänvaiheista. Hanesin kirja ei jää yhtään jälkeen tapahtumien värikkyydessä ja jännittävyydessä. Monille tuttujen tapahtumien ohessa Hanes kertoo siitä, kuinka tämä rohkea intiaanityttö kohtasi Jumalan ja miten suuri vaikutus hänellä oli historian kulkuun. (Takakansi)

     *     *     *

Mari Hanesin kirja on julkaistu samaan aikaan vuonna 1995 kuin myös 'Disney' -tarinat (lastenkirja, sarjakuva, elokuva) julkaistiin. Niin kuin takakansitekstistä voi päätellä, Hanesin tulkinta Pocahontaksesta on vielä astetta konservatiivisempi kuin mitä 'Disney'-tarina, mikä tietysti kertoo paljon tämän ajan arvomaailmasta. Tarina ei itse asiassa ole yhtään sen todenmukaisempi kuin 'Disneyn' lasten satukirjan tarina.

Kirjaa hallitsee vahva anglikaanisen kirkon eetos, ja kertomus on siten tietysti hyvin erilainen kuin esimerkiksi powhatan-intiaanien 1600-luvulta asti perimätietona säilynyt tieto tapahtumista. Sama kolonialismi, jonka kohteena intiaanit aikoinaan olivat,  jatkuu 1900-luvun lopun mielen kolonisaatiolla.

Heti kirjan alussa, joka sijoittuu englantilaisten tulemisen ajankohtaan, kiinnittää huomiota moniin häiritseviin kohtiin. Esimerkiksi 'Pocahontas' ei sanana viittaa lempityttäreen vaan kyse oli Pocahontaksen äidin nimestä, jota isä Powhatan alkoi käyttää tyttärestään siksi, että Pocahontas muistutti äitiään.

Ajatus että isällä olisi ollut yli 80 lasta on naurettava ja sisältyy ilmeisesti sellaiseen matematiikkaan, että Mari Hanes arvioi Powhatanilla olleen vaimon jokaisesta 32 heimosta. Ja jokaisen kanssa hän olisi tehnyt vähintään 2-3 lasta. Lapsia on saattanut olla 10-20, mutta tuskin enempää.

Sitä paitsi heimojen väliset liitot, jotka vahvistettiin usein - mutta ei aina - avioliitoilla, olivat suhteellisen tuore asia. Powhatan olisi tuskin edes ehtinyt tehdä lyhyessä ajassa tuollaista liutaa lapsia. Käytäntönä lisäksi oli, että avioliitot jotka oli muodollisia, eivät olleet yhtä sitovia kuin rakkausliitot. Tämä tarkoitti sitä, että 1. lapsen syntymän jälkeen nainen saattoi päättää, jäikö Powhatanin leiriin vai palasiko kotikyläänsä.

Hanes viittaa alkusivuilla myös mm. valaanpyyntiin, mikä kuulostaa aika utooppiselta. Sellaisilla välineillä, joita powhataneilla oli, ei pyydetä valaita. Ravintoa oli riittämiin ilman valaitakin.

     *     *     *

On vaikea uskoa, että jotain tällaista on mahdollista kirjoittaa 2000-luvun kynnyksellä, mutta toisaalta miksipä ei. Kenties Mari Hanes kuvitteli olevansa vilpitön ja totuudenmukainen kirjoittaessaan niin kuin kirjoittaa. Ja kirjailijahan voi tietysti käyttää mielikuvitustaan aivan niin kuin haluaa, myös historiallisessa romaanissa.

Hanes hyökkää kirjan loppupuolella toistuvasti, aggressiivisesti powhatanien maailmankuvaa vastaan,vaikka se on monella tavalla hyvin lähellä hänen omaansa. Kummallakin ovat luoja-jumalansa ja paholaisensa. Itse asiassa powhatanit ovat tässä suhteessa anglikaaneja johdonmukaisempia. Heille niin hyvät kuin pahat henget ovat samalla tavalla jumalia.

Ja jos jumala on vain luonut maailman, hän ei voi tietysti sen jälkeen vaikuttaa siihen. Tässä suhteessa kristityt eivät ole johdonmukaisia. Ja vastaavasti: kun asiat maailmassa eivät suju niin kuin haluaisi, on johdonmukaista olettaa, että on olemassa paha henki tai pahoja henkiä, jotka eivät saa asioita sujumaan halutulla tavalla. Ja siksi joskus tarvitaan manaamisia (Voi, perkele!) ja uhraamisia.

1600-luvulla esim. John Milton "Kadotetussa paratiisissaan" toi esiin juuri tämän ristiriidan kristittyjen omassa ajattelussa. Loogisesti ajateltuna paholainen on myös jumalan luoma siinä missä ihminenkin, ja näin ollen sitä tulee kunnioittaa samalla tavalla kuin luoja-jumalaa itseään.

     *     *     *

Hanes on täysin uponnut omaan ja oman uskonnollisuutensa erinomaisuuteen ja ylivertaisuuteen, mikä on valitettavaa. Tällä tavoin hän on tappanut oman mielikuvituksensa.

Powhatanien shamaania tai ylipappia Quiyowia hän kuvaa toistuvasti Pocahontaksen suulla eri tavoin halventavasti. Hän käyttää miehestä nimitystä 'poppamies', joka harjoittaa lähinnä vain mustaa magiaa, mikä pelottaa Pocahontasia. - Mari Hanes piirtää powhataneista jonkinlaisia saatananpalvojia, joissa uskonnollisuudessa hän ei näe juuri mitään hyvää.

Lisäksi hän tekee intiaaneista sotaisia valloittajia, jotka pyrkivät haalimaan muita heimoja liittolaisikseen.  Tässä hän selvästi projisoi intiaaneihin valkoisten omaa maailmankuvaa ja tapaa toimia. Englantilaiset olivat sotaisia valloittajia, mitä heidän kristinuskonsa vain vahvisti. - Itse asiassa heimojen välinen liitto oli vapaaehtoinen ja eurooppalaisesta näkökulmasta katsottuna vielä varsin löyhä liitto, joka syntyi sen jälkeen, kun espanjalaiset olivat käyneet kyykyttämässä powhataneita. He siis liittoutumalla suojautuivat niin englantilaisia kuin espanjalaisia vastaan.

Ensisijaisesti intiaanit pyrkivät kuitenkin luomaan rauhanomaiset suhteet valkoisiin, toisin kuin englantilaiset itse. Intiaaneille valkoiset olivat paholaisen joukkoja juuri siksi, ettei heihin voinut juuri luottaa. Kun englantilaiset rikkoivat yhdessä sovittuja sääntöjä tai heidän normejaan, he tekivät kostoiskun ja jättivät asian sitten silleen. Tällä tavoin he yrittivät opettaa, missä rajat milloinkin kulkevat. Tätä ei kuitenkaan haluttu ymmärtää.

     *     *     *

Mari Hanes niin kuin monet muut intiaaneihin ja heidän perinteeseensä vihamielisesti suhtautuvat (kristityt) korostaa Pocahontaksen roolia ensimmäisenä kristittynä, joka tajuaa oman pakanallisuutensa pahuuden.

Tästä ei kuitenkaan missään tapauksessa ollut kyse, mikä osoittaa vaan sen, ettei Hanes ollut perehtynyt powhatanien maailmankatsomukseen erityisen hyvin tai ei ollut siitä kiinnostunut, koska se oli jotain alempaa ja huonompaa kuin hänen omansa.

"Pocahontas - tosi prinsessa" (1997) -kirjassa kaunistellaan ja jätetään kertomatta, mitä kaikkea Pocacontakselle tehtiin. Jopa hänen kidnappaukselleen löytyvät hyvät perustelut ja oikeutus. Se teki vain hyvää nuorelle intiaanitytölle, joka pääsi näin eroon huonoista vaikutteista.

Todellisesta tilanteesta kertoo mm. se, että Pocahontas oli koko ajan tiukan kontrollin alla. Hänen ei esimerkiksi annettu missään vaiheessa käydä kotikylässään, vaikka Hanes yrittää tällaista ehdottaakin. Pocahontaksesta ei koskaan tullut sellainen kristitty - tai kristitty ollenkaan - kuin anglikaanit olisivat halunneet.

Sen mitä Pocahontas teki ja mihin hän alistui, oli hänen oman kansansa, heimonsa ja perheensä takia. Hän näki itsellään olevan elämäänsä suuremman tehtävän, niin kuin olikin, mutta hän huijauksen tai pitkän huijauksien sarjan takia epäonnistui pahasti tässä tehtävässään.

     *     *     *

Pohjois-Amerikan intiaaneilla ei ollut samanlaista ajatusta sodasta tai sodankäynnistä kuin eurooppalaisilla. Heille keskiset kamppailut muistuttivat enemmän 'hevosen leikkiä', jossa saattoi kuolla ihmisiä. Ensisijaisena tarkoituksena harvoin oli tappaa ketään vaan vain ottaa mittaa miehestä.

Silloin kun valkoiset olivat tuliaseillaan tappaneet heitä, he tappoivat vuorostaan yksinkertaisesti vain osoittaakseen, etteivät he hyväksy valkoisten käytöstä, mitä ei tietysti ymmärretty sillä tavoin kuin intiaanit itse halusivat tulla ymmärretyiksi.

Hanes kuvaa powhatanit brutaaleina päänahanmetsästäjinä, jotka lahtasivat jossain taistelussa 60 valkoista ilman syytä, mikä on täyttä puppua. Sellaista ei tapahtunut ennen vuotta 1622, mihin on kirjan tapahtumista vielä todella paljon matkaa. Ja mikä puolestaan johti vuonna 1622 yritykseen karkottaa valkoiset maasta, on ihan oman tarinansa paikka.

     *      *     *

Niin kuin alussa totesin Mari Hanes tekee kirjassaan joitain hyviä huomioita, jotka tulevat varmasti jokaisen mieleen, joka on perehtynyt tuolta ajalta kirjoitettuun aineistoon.

Sen sijaan että kirjoitetaan yhä uudelleen 'Pocahantos-tarinaa' sitä eri tavoin vääristellen olisi toisinaan mielenkiintoisempaa pohtia, millaisia aukkoja käytetyt primaarilähteet jättävät kertomukseen.

Kun esimerkiksi Wikipedian kuvausta Pocahontaksesta lukee, huomaa heti, miten fragmentaarista ja toisiinsa liittymätöntä tai kunnolla kytkeytymätöntä kuvaus esimerkiksi vuosien 1607-1609 tapahtumista on.

Hanesilla sen kummemmin kuin muillakaan ei ole ollut rohkeutta lähteä spekuloimaan edes suhteellisten varmojen argumenttien pohjalta, mitä on täytynyt tapahtua ennen kuin on päädytty 'Pocahontas-tarinoissa' kerrottuihin tapahtumiin.

Siis: miten on mahdollista, että John Smith osasi jo angonqui-kieltä, vaikka hän oli vasta tullut maahan ja ollut vain satunnaisesti tekemisissä ennen vuosien 1607-1608 vaihdetta intiaanien kanssa?

Edelliseen liittyy jatkokysymyksenä, miten on mahdollista, että hän - tuosta vain - sai luotua luottamukselliset suhteet powhatanien kanssa ilman että hän itse oli jonkun heimon jäsen?

Ja edelleen: miten James Smithin ja Pocahontaksen erityinen suhde on oikein selitettävissä? Miten nuori juuri ja juuri naimaikään päässyt tyttö voi olla niin luottavainen itselleen vieraan miehen kanssa, jos hänellä ei ollut ollut häneen aiemmin minkäänlaista kontaktia?

     *      *     *

Pohdinta johtaa vääjäämättä siihen, että kapteeni James Smith oli ollut 1-3 vuotta aiemmin Sir Walter Raleighin laivan mukana matkalla uudelle mantereelle, ja tällä matkalla tavannut niin Powhatanin kuin hänen pienen tyttärensä.

Smithin on täytynyt olla Virginian kauppakomppanian lähettävämä vakooja tms., joka selvitti maaperää ennen pysyvän siirtokunnan lähettämistä powhatanien alueelle. Kolmea laivaa olisi tuskin lähetetty tiettyyn paikkaan - tuosta vaan - ilman, että oli etukäteen selvitetty, millaiselle alueelle siirtokuntalaisia oli tarkoitus lähettää.

Strategia jolla Smith on intiaaneja lähestynyt on ollut tarkkaan etukäteen tiedossa, minkä Smith mainitsee julkaistussa kirjassaan. Hän pääsi välittömästi juttuun (ei ilman kieltä!), kun hän kertoi, että englantilaiset olivat myös espanjalaisten vihollisia.

He olivat siten ikään kuin lähtökohtaisesti samalla puolella, ja Smith oli helppo ottaa yksityisenä henkilönä (ja siirtokunnan tulevana päällikkönä) heimon jäseneksi. Päällikkö Powhatanille on kerrottu jotain englantilaisten suunnitelmista, ja Powhatan mietittyään asiaa, on nähnyt siinä myös etunsa intiaanien kannalta.

Paikka johon englantilaiset aikoivat perustaa siirtokuntansa Jamestownin, oli porttina maailmalle. Jos espanjalaiset sota-aluksineen saapuisivat jälleen powhatanien asuttamille alueille, heitä vastassa olisivat englantilaisten kanuunat ja siirtokunta tuliaseineen.

     *     *     *

Englantilaisten valitsema strategia oli huomattavasti tehokkaampi kuin mikä oli ollut espanjalaisilla, jotka olivat yrittäneet brutaalisti käännyttää ja vallata intiaanien alueita etsiessään alueelta kultaa ja muita rikkauksia.

Smith tiesi, etteivät intiaanit olleet kiinnostuneita kristinuskosta tai heidän suhtautumisensa uskontoihin oli toisenlaisen kuin valkoisella miehellä. Powhatanien oli helppo sulattaa omaan maailmankatsomukseensa uusia jumalia ja henkiä entisten rinnalle, mikä taas toisinpäin ei olllut mahdollista.

Uskonnosta oli turha tehdä kynnyskysymystä, kun aikomuksena oli hävittää intiaanit alueelta ja vallata heidän maansa.

     *     *     *

James Smithille itselleen kävi vuonna 1609 sitten niin kuin kävi. Lyhyessä ajassa tapahtui monenlaisia asioita, jotka johtivat siihen, että hän joutui lähtemään Jamestownista takaisin Lontooseen.

Lähtöä on tulkittu monenlaisilla hyvinkin ristiriitaisilla tavoilla, ja tilannetta on vaikea jollei mahdoton ymmärtää, jollei näitä selityksiä hieman pura.

Odotetulla tavalla Mari Hanes haluaa nähdä, että Powhatanilla ja James Smithilla menivät sukset ristiin. Ja Powhatan oli varmaan tyytymätön Smithiin monestakin syystä. Hän ei ollut saanut pidettyä omaa heimoaan eikä edes itseään kurissa vaan yritti mm. varastaa maissia pääkylän varastoista, mikä tuntui päällikkö Powhatanista varmasti sietämättömältä ja hän halusi jollain tavoin rangaista Smithiä.

Toisaalta on mahdollista, että tilanne oli täysin lavastettu, jolloin kumpikin säilyttivät tilanteessa kasvonsa. Samaan aikaanhan joukko intiaaneja kävi kähveltämässä Jamestownista aseita, kenties Smithin antamien ohjeiden mukaan.

Oli niin tai näin, Smithin henkeä uhattiin kahdesta suunnasta - ja hän oli menettämässä lopullisesti otteensa siirtokunnasta. Ja siirtokunnan haukat olivat nousemassa johtoon, mikä merkitsi mm. avointa kamppailua intiaanien kanssa. Jotta Smith säilytti henkensä, tilanteen oli näytettävä jollain tavalla sellaiselta, että hän oli asettunut Powhatania vastaan - ja hänet tuli pelastaa.

     *     *     *

Hyvin vihamielistä suhtautumista James Smithiä kohtaan on vaikea ymmärtää muuta kuin sillä, että tämä (ja Virginian kauppakomppania) olivat jättäneet jotain olennaista kertomatta siirtokunnan Neuvoston muille jäsenille.

Kenties he eivät tienneet olleensa, powhatanien näkökulmasta katsottuna, yksi 33 heimosta, joiden päällikkönä Powhatan oli? Ja että Smith oikeasti pelasi monessa tilanteessa jopa intiaanien pussiin.

Ainoa mikä selkeästi selittää sen, että Smithistä tuli päästä nopeasti eroon, oli se että hän oli mennyt naimisiin Powhatanin tyttären Pocahontaksen kanssa. Jos näin oli, kristinuskon arvomaailmaa oli loukattu pahemman kerran.

Siirtokunnan johtaja oli mennyt pakanalliseen avioliittoon 'intiaaniprinsessan' kanssa, oli liitossa hänen isänsä kanssa - ja mahdollisesti elätteli toiveita päästä Powhatanin kuoleman jälkeen koko kansan 'kuninkaaksi' tai heimon suureksi päälliköksi. Sellaista ei tietysti voinut hyväksyä.

     *      *     *

Pohjois-Amerikan Yhdysvallat voisi tänä päivänä olla hyvin toisenlainen, mikäli 1. pysyvä siirtokunta olisi muotoutunut sellaisella tavalla kuin päällikkö Powhatan, kapteeni John Smith ja kenties Virginian kauppakomppania sitä olivat kaavailleet.

Tavoitteet kauppakomppanialla eivät suinkaan olleet ristiriidassa intiaanien omien tavoitteiden kanssa, sillä he halusivat myös niin käyttö- kuin ylellisyystavaroita itselleen. Valkoisten englantilaisten ja eurooppalaisten haluama tuote, josta oltiin valmiita maksamaan, oli tupakka.

Viljelemällä yhdessä tupakkaa, intiaanit ja siirtokuntalaiset olisivat voineet rakentaa hyvin toisenlaisen maailman. Ilman kansallisvaltioiden (Englanti) ja kirkkojen (Anglikaaninen kirkko) väliintuloa.

Ja maailmankuva tai 'uskonto' voisi sekin olla mielenkiintoinen muunnos alkuperäiskansojen kansanperinnettä ja kehittyvää länsimaista tieteellistä ajattelua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti