sunnuntai 17. toukokuuta 2015

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 454 : "Draamakasvatuksen pedagogiikkaa etsimässä (vaan ei löytämässä)"


Oltuani kahden käytännön draamapedagogin käsittelyssä vuoden mm. eilisen jälkeen aloin miettiä itse draamakasvatuksen opetuksen pedagogiikkaa. Niin huippuja kuin kouluttajat alallaan olivatkin he eivät olleet (ainakaan molemmat) kuitenkaan itse pedagogiikan asiantuntijoita, mistä olivat omat seurauksensa. Usean kerran ohitin itseäni hieman hämmentäviä kommentteja vain siksi, että en halunnut ruveta selittelemään tekemisiäni opettajana. Se olisi vienyt liikaa aikaa, eikä sitä ehkä olisi ymmärretty tai se olisi ymmärretty väärin.

Ja toisaalta minusta oli terveellistä antaa tois(t)en kyseenalaistaa kaikki pedagoginen osaaminen retorisilla kommenteilla, jotka eivät välttämättä liittyneet tilanteeseen mitenkään. Ilman pedagogiikkaa siirrytään mielenkiintoisella tavalla manipuloinnin ja jopa pakottamisen puolelle. Sitähän koulu perinteisesti on paljolti ollut aina 1970-luvulle asti. Keppiä ja porkkanaa. Opettaja näyttää ja 'peilaa' millä tavalla toimitaan sivistyneesti ja ylemmän keskiluokan arvomaailman mukaisesti.

Eniten hämmästelin sitä, miten käytännön draamakasvattajat tuntuivat hieman väheksyvän kognitiivista ja historiallista lähestymistapaa draamakasvatukseen. Sitähän voi käyttää - ja käytetään kouluissa - myös opetusmenetelmänä. Tämä puoli draamakasvatusta tuntui olevan toiselta kouluttajalta lähes kokonaan hukassa. Hänelle draama oli lähinnä vain draaman tekemistä ja siihen osallistamista. Oli ihan sama mitä draama sisällöllisesti oli, mikä on tietenkin mielenkiintoinen ajatus, mikä johtaa lopulta ehkä taidokkaaseen mutta tyhjään esittämiseen ja menetelmien mekaaniseen soveltamiseen ilman että otetaan huomioon itse käsitellyn tarinan taustalla olevia tiedollisia rakenteita ja prosesseja - ja mitä ne kertovat tarinan taustalla olevista asioista (vai kertovatko edes mistään mitään, viihdyttävät vain täysiä katsomoita).

Tahallani kärjistän ja provosoin, mutta puhun vain omista tuntemuksistani ja kokemuksistani niin oppijana kuin opettajana, draaman esittäjänä ja ohjaajana. Voin olla myös väärässä, mutta omat kokemukset ovat tietysti aina ainakin minulle totta.

      *     *     *

Mutta mikäänhän tässä maailmassa ei ole valmista eikä varsinkaan täydellistä, joten on vain hyvä, että tällaista pohtimista voi sinänsä hyvin, hyvin antoisan koulutuksen jälkeen harjoittaa ja samalla kehittää omaa käyttöteoriaa draamakasvattajana. Sehän loppupeleissä oli tämän koulutuksen tarkoitus, mikä koulutuksen kalkkiviivoilla ehkä hieman unohtui.

Itse olen varsinainen oppipoika tai noviisi itse draaman alalla, joten minulla on vielä paljon oppimista näistä asioita. Ja toivonkin että avautuu tilaisuuksia päästä kehittelemään omaa käyttöteoriaa ja pedagogiikkaa. Esimerkiksi historian ja yhteiskuntatiedon opetukseen draamakasvatus avaa huikeita näkymiä. Luulisi järjestöjen ja puolueiden olen kiinnostuneita tällaisista kysymyksistä.

Mm. draaman avulla tämän päivän huolestuttava ja syvenevä oikeistolaistuminen ja kollektiivinen tyhmistyminen on käännettävissä toiseen suuntaan. Mutta haluaako sitä kukaan todella juuri tällä hetkellä? Aikamoisen paradoksin edessä ollaan, kun ajatellaan, että nuorten poliittisen oikeistolaistumisen takana ovat juuri opettajat. - Suurin osa lapsista on kuitenkin tavallisten palkkatyöntekijöiden tai eri tavoin yhteiskunnasta syrjäytettyjen perheiden lapsia (ja näiden määrä tulee lähivuosina olennaisesti kasvamaan), jotka ovat harhautettu tukemaan ja kannattamaan keskustaa, kokoomusta ja perussuomalaisia, jotka ovat kaikki selkeästi porvaripuolueita, joiden arvomaailma on mahdollisimman kaukana työväenluokan ja niitä lähellä olevien sosiaalisten ryhmien eduista - kansan suuren enemmistön eduista.

     *     *     *

Toisaalta työväenpuolueet tai niiden johtajat  niin Euroopassa kuin Venäjällä ovat turhan usein pettäneet kannattajansa, mitä sitäkin on pystyttävä käsittelemään. Esimerkiksi 2. maailmansodan jälkeen sotarikoksista tuomittu Väinö Tanner on yksi Suomen historian suurimpia rikollisia vain siksi, että hän oli ajamassa tavallisia suomalaisia sotaan, mikä ei todellakaan ollut kansan enemmistön etujen mukaista. Tätä asiaa ei ole vielä tänä päivänä hyväksytty. Draaman keinoin tätäkin asiaa olisi  mahdollista selventää. Kymmenet tuhannet uhrit eivät jostain syystä riitä vasemmistojohtajille todisteeksi historiallisista erehdyksistä.

Tällaisen kyseenalaistavan ajattelun ja toiminnan ytimessä on filosofinen ajatus siitä, että väkivalta - ja varsinkaan ihmisten joukkosurmaaminen - ei ole koskaan ratkaisu mihinkään, minkä tietysti tulisi olla draamakasvatuksen kovassa ytimessä selkeänä doktriinina monien muiden samankaltaisten ajatusten kanssa.

Ja edellisestä seuraa sellainen luonteva looginen johtopäätös, että nuorten miesten (ja naisten) 'miestenkouluna' tulisivat olla nuorisoteatterit (ja järjestöt, jotka draamatoimintaa järjestävät), ei missään tapauksessa armeija, millaiset instituutiot eivät kuulu demokraattiseen yhteiskuntaan.

     *      *      *

Kun teatteria / draamaa lähdetään tekemään tällaisista selkeistä (poliittisista) arvolähtökohdista ja tavoitteista. Lähtökohtana on tietysti tietynhetkinen tulkinta esimerkiksi historiallisista tapahtumista, joita lähdetään draaman keinoin tutkimaan.

Olemassaolevaa historiallista tulkintaa kyseenalaistavilla tarinoilla on mahdollista vähitellen muuttaa tulkinta toisenlaiseksi. Kertarysäysellä eivät asenteet ja arvot ole koskaan muuttuneet, vaan alati syvenevän kognitiivisen ajattelun ja toiminnan kautta.

Lukiolainen / ammattikoululainen joka istuu draamatunnilla Suomen tasavallan 1930-luvun hallituksessa ja tekee sotaan / varustautumiseen liittyviä päätöksiä, tietää että päätökset pahimmillaan johtavat kokonaisen esi-isien sukupolven tuhoamiseen - ja parhaimmillaan siihen, että enemmistö jos ei avoimesti niin ainakin hiljaa asettuu vastustamaan tällaista toimintaa, mikä olisi olllut mahdollista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti