perjantai 12. kesäkuuta 2015

Sumari (toim.): "Daki daki. Länsiafrikkalaisia tarinoita" (2015)

Daki, daki tarkoittaa villieläimen astelua. Ja jäljet näkyvätkin näissä kertomuksissa, lauluissa, runoissa ja sananlaskuissa, jotka ovat peräisin Länsi-Afrikasta, lähinnä Sierra Leonesta. Ne ovat 13 eri heimon suullista perinnettä, joka ihastuttaa kaiken ikäisiä. Suullinen esittäminen on ikivanha tapa säilyttää kirjallisuutta, kulttuuria, kansan viisautta ja muistoja ja siirtää ne jälkipolville. Näitä tarinoita ovat pimeyden jo laskeuduttua kertoneet kylissään suuren nuotion tai keroseenilampun ympärille kokoontuneet mendet, tembet, fullahit, kissit, korankot, kreolit… Laulavat, tanssivat kuorot ja erilaiset soittimet ovat säestäneet esityksiä. Kertojat tekevät omia, ilkikurisia lisäyksiään hulvattomiin tarinoihin. 

Ihmeellisissä tarinoissa voi tapahtua mitä vain: outo muukalainen ­herättää päällikön tyttären henkiin kobran avulla, naamioidut paholaiset Kongoli ja Agugu taistelevat keskenään, kuolema saapuu ihmisten luo, jotka siihen asti ovat vaihtaneet nahkaa kuin käärmeet; veturinkuljettaja heittää konduktöörejä asemapäälliköllä. (Takakansi)

     *     *     *

Olen aiemmin lukenut Leo Frobeniuksen kokoamaa kirjaa "Musta Dekamerone" (1994), jossa on hulvattomia afrikkalaisia kansantarinoita. Joten odotukseni tämän Anni Sumarin "Daki daki" (2015) -teoksen suhteen olivat aika korkealla. Ensimmäinen lukeminen tuotti kuitenkin pettymyksen, ja aloin epäillä itseäni, sillä Sumari oli ihastuksissaan tarinoista. Joten luen muutaman tarinan vielä ajatuksella läpi...

Viimeisen tarinan nimi on 'Pakanallinen Lahai', mikä kuvaa hyvin niitä, mitä ongelmia minulla oli lukiessani näitä tarinoita. Jotain jäi ymmärtämättä. Tarinan voi lukea monessa eri rekisterissä (humoristinen, ironinen, vakava / opettavainen tarina).

     *     *     *

Tarina kertoo Lahaista ja hänen vaimostaan sekä kyläläisistä. Muut ovat selvästi muslimeja, mutta Lahai on vannoutunut pakana ja hänen annetaan olla sellainen!

Vaimo on huolissaan siitä, kun mies ei koskaan rukoile Allahia, mikä ei tietysti Lahaita itseään huoleta. Hän kehottaa vaimoa kertomaan kyläläisille, kun hän on kuollut, että he vetävät hänen ruumiinsa hitaasti kylästä pois - ja heittävät sitten pusikkoon korppikotkille tms. Mies perustelee päätöstään sillä, että uskovaiset eivät kuitenkaan halua haudata häntä (pyhään maahan).

Kun Lahai sitten kuolee, vaimo kertoo miehensä viimeisestä tahdosta päällikölle ja muille kyläläisille, jotka haluavat noudattaa miehen tahtoa. Ja noudattavatkin. Tarinan lopusta on tehty absurdi. Siinä kyläläiset karnevalistisesti laulavat ja riemuitsevat viedessään Lahaita.

Lopussa - niin kuin usein kansantarinoissa - suoraan kerrotaan, mikä on tarinan opetus. "Kenenkään ei pidä toivoa tulevansa haudatuksi uhmaten jotakuta toista. Jos sellaista tekee, ei koskaan pääse manalaan. Minä opin läksyni ja haluan opettaa sen sinulle."

Miten loppu tulisi tulkita? Kertoja on selvästi muslimi, mutta onko hän elossa vai kuollut? Vaikuttaa siltä, että hän on joku joka ei ole päässyt manalaan / taivaaseen. Ja jos kertoja ei päässyt manalaan, hän on siten jonkinlaisessa välitilassa, mistä pystyy kertomaan tarinoitaan. Jonkinlainen paha henki siis.

Tarina niin kuin monet muutkin jää minulle avoimeksi. Sen voi lukea myös muhamettilaisuuden puolustuksena siten, että muslimit ja pakanat ovat rituaalien suhteen eräänlaisessa dialogissa keskenään ja uskovaiset antavat pakanoille myönnytyksenä mahdollisuuden haluamiinsa riitteihin. Tällainen tuskin onnistuisi kristillisessä maailmassa.

Kertojan voi ajatella olevan myös sivustakatsoja, joka ironisesti kommentoi näkemäänsä ja kuulemaansa. Tietyllä tavalla hieno ja postmoderni tarina.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti