perjantai 17. heinäkuuta 2015

Diderot: "Näyttelijän paradoksi" (1987)


"Aina siitä asti, kun tämä dialogi ensimmäisen kerran ilmestyi painosta, on sitä tutkittu ja siitä kiistelty sen rohkean, tunteellisuutta, itsekohtaisuutta tai, jos niin voi sanoa, romanttisuutta vastustavan teorian vuoksi. Ja se tulee otaksuttavasti säilyttämään oman lukijapiirinsä niin kauan kuin yleensä maan päällä näyttelemistä harrastetaan." (Yrjö Hirn 1918)

"Se mitä Diderot sanoo, on röyhkeää ja provosoivaa. Hänen kanssaan voi monesta asiasta olla eri mieltä. Mutta kaikista näyttelijäntyöstä kirjoitetuista kirjoista on hän teoksessaan virheistään huolimatta mielestäni päässyt lähimmäksi asian ydintä." (Asko Sarkola 1987)


     *     *     *

Paljon ylistetty Dennis Diderot'n pienoisnäytelmä "Näyttelijän paradoksi" (1987) on maineensa veroinen, mutta 1900 -luvun sosiologiaan ja sosiaalipsykologiaan perehtyneelle näytelmä ei anna kovin suuri kiksejä, sillä tämähän on kuin suoraan Erwin Goffmanin pöytälaatikosta.

Koko näytelmää kantaa yksi ainoa ajatus: paras näyttelijä ei ole suinkaan sellainen, joka koko ajan tunteella eläytyy kaikkiin tunteisiin vaan sellainen, joka osaa teeskennellä näitä tunteita eli näytellä. Tämän paradoksin kanssa painiskeli ennen muuta sellainen teatterin suuruu kuin Konstantin Stanislavski, joka vasta uransa jälkimmäisellä puolella oivalsi paradoksin olemassaolon.

Stanislavskin "Näyttelijän työ" oli pitkään - ja on kai  osittain vieläkin -  mm. suomalaisen näyttelijankoulutuksen kulmakiviä. Tunteita opeteltiin esittämään palauttamalla mieliin aiemmin koettuja tunteita. Malli otettiin siis suoraan reaalimaailmasta, mikä johti itsessään jatkuviin paradokseihin. Oli paljon tunteita, mitä nuoret aikuiset eivät olleet koskaan elämänsä aikana kokeneet!

Paradoksin ratkaisu oli yksinkertaisesti se, että erilaisia tunnetiloja - tai ennemmin niidn ilmaisua - tuli vain opetella esittämään uskottavasti. Eli kyse on siis jäljittelystä tai matkimisesta tai niin kuin Diderot'n Ensimmäinen roolihenkilö sanoo "kyvystä toistaa tunteen ulkonaiset merkt niin tarkasti, että erehdytte niistä".

     *     *    *

Diderot romuttaa jo 1600-luvulla myytin siitä, miten näyttelijöiden tai taiteilijoiden tulisi olla jollain tavoin erityisen herkkiä ja haavoittuvia verrattuna tavallisiin ihmisiin. Tällaisista taiteilijoista tulee parhaimmillaan keskinkertaisia näyttelijöitä.

Diderot nostaa samalla esiin sen, mikä draamassa on olennaista eli toiminta (liike, puhe, ääni, eleet, ilmeet) näyttämöllä, ei niinkään monologi tai dialogi, joka on ollut klassisen teatterin ihanteena.

"Näytelmä on kuin hyvin järjestetty yhteiskunta, missä jokainen joutuu uhraamaan omia alkuperäisiä oikeuksiaan ryhmän ja kokonaisuuden hyväksi." Kuulostaako tutulta? Kuin suoramaan Raymond Williamsin ym. ajatuksista dramatisoidusta yhteiskunnasta. Diderot oli satoja vuosia aikaansa edellä!

JATKUU...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti