perjantai 31. heinäkuuta 2015

Sartre: "Inho" (1947)


Klassikon asemaan noussut päiväkirjaromaani olemassaolon arvoituksesta ja ihmisen vapaudesta. "Inho" (1947) on eksistentialismin merkkiteos ja merkittävä kaunokirjallinen johdatus Jean-Paul Sartren filosofiaan. 

Tarina kerrotaan Antoine Roquentin nimisen yksinäisen miehen päiväkirjamerkintöjen kautta. Antoine on asettunut ranskalaiseen merenrantakaupunkiin viimeistelemään historiallista tutkimustaan, mutta vähitellen hänet valtaa outo kuvotus, inho kaikkea kohtaan, eikä hän kykene enää nauttimaan mistään. Hän alkaa kirjata ylös kaikki kohtaamansa esineet ja asiat, jotka häntä kuvottavat ja joihin hänellä ei tunnu olevan oikeutta koskea. Antoine yrittää parantaa tilaansa etsimällä menneisyydestään asioita ja ihmisiä, joita hän on rakastanut, mutta aina inho ja kuvotus saavat hänet valtaansa. Edes entisen rakastetun Annyn tapaaminen ei pelasta Antoinea eksistentiaaliselta angstilta, ja hän alkaa lopulta epäillä jopa omaa olemassaoloaan. (Kirjasampo)

     *    *     *

Huomasin juuri, etten ollut aiemmin postannut tähän blogiin mitään Jean-Paul Sartresta, vaikka johonkin maailman aikaan luinkin paljon hänen tekstejään suomeksi, englanniksi ja  yhden saksaksi, koska Tampereen yliopiston kirjastossa silloin oli vain saksankielinen laitos kirjasta "Being and nothingness" [1943]. Kirjan jotkut kohdat jäivät mieleeni siksi, että syntyi vaikutelma, että juuri tämä kirja oli sellainen, jota en olisi ymmärtänyt niin hyvin englanninkielisenä laitoksena (niin kuin olikin).

Kirjassa oli kiehtovaa pohdintaa ihmisten liikkumisesta yksin ja joukoissa, jonottamisesta. Se oli toinen seikka joka vuosikymmenten jälkeen on jäänyt mieleeni. Se että siihen aikaan kukaan tuntemani henkilö ei ollut kiinnostunut eksistentialismista ja että sovelsin ajatuksia yhteen tiedotusopin esseeseen, mistä lehtori Jyrki Jyrkiäinen piti kovasti. Mitään muuta ei muista. Niin ja tietysti Suomen 1980-luvulla nuorin tohtori Esa Saarinen nosti Sartren yleisen kiinnostuksen kohteeksi tekemällä siitä väitöskirjan vain 24-vuotiaana. Ja pari vuotta myöhemmin hän levytti naurettavan singlen 'Poikarakkautta', mikä aloitti homokeskustelun.

     *     *      *

Lueskelin kirjaa monena päivänä. Välillä harpoin, sitten palasin taas takaisin. Pidin kirjasta, ennen muuta siksi, että se  on filosofinen. Tosin turhan rönsyilevä, monisanainen ja -sivuinen, mutta luettava.

Kirjassa liikutaan yhden miehen, historiantutkijan Antoine Roquentin mielen maisemassa ja sisällä. Hän on matkustanut Pariisista pieneen Bouvillen kaupunkiin viimeistelemään tutkimustaan , joka ei koskaan valmistu. Inhon ja kuvotuksen tunteet - tai mistä sitten onkaan kyse - saavat hänessä vallan.

Roquentin lisäksi kirjassa on vain muutama muu henkilö, joita hän näkee liikkuessaan hotellin, kahvila Mablyn ja yleisen kirjaston ym. paikkojen välillä. Sen sijaan että hän keskittyisi työskentelyyn, hän keskittyy asioiden, esineiden ja ihmisten tarkkailuun ja kommentointiin mielessään.

     *     *     *

Tutkimuksen kohteena on Rollebon -niminen mies, jota hän myös miettii samoin aikaa jolloin tämä on elänyt 1800-luvunn alussa. Ilman tutkimusta mies olisi ehkä jäänyt kokonaan unohduksiin ja Antoite Roquentin kokee antavansa miehelle toisen elämän. Tai niin kuin lopussa paljastuu, toisen kuoleman, koska hän ei saa tutkimustaan valmiiksi.

Paradoksaalisesti  tutkiminen saa kertojan tuntemaan, että hän on töitä tehdessään elossa. Ja silloin kuin hän vain on, hän on ikään kuin kuollut tai hän ei tiedä mitä hän on. Onko hän edes ihminen, joka tuntuu liian itsestäänselvältä asialta.

Pohdinnoissaan Roquentin päätyy lopulta siihen, että tutkimuksen sijaan hän haluaakin kertoa tarinoita, mikä ilmeisesti merkitsee sitä, että hänen on siirryttävä fiktion puolelle ja kirjoitettava romaania.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti