keskiviikko 5. elokuuta 2015

Kaipainen: "Kaarinan veriballadi" (2004)


"Tuo Kaarina, Kuussalon kukkainen,
niin kertoi mun mummoni kerta,
oli immyt tuuheatukkainen.
Taru uhkuvi syyttömän verta."

Romaani "Kaarinan veriballadi" (2004) ei ole historiallinen; sen aika vain on historiaa. Siinä palataan Kaarinan vaiheisiin ja aikaan, jolloin kirkko oli vielä puusta ja Vallat kukoistivat niin kuin aina myöhemminkin ja papit, tuomarit ja pyövelit niitten välikäsinä keksivät mitä julmimpia tapoja saada ainakin akat kuriin.

Anu Kaipaisen puhutteleva ja runollinen, julma ja leikillinen romaani kertoo Hämeen salomailla asuvasta kauniista Kaarinasta, jota Hovin nuoriherra Klaus havittelee puolisokseen vastoin isänsä tahtoa. Rakastavaisille käy onnettomasti, mutta heidän kohtalonsa ei unohdu, vaan jää lauluna soimaan sukupolvelta sukupolvelle.

Romaanin kertojana on vaeltava puusepän kisälli, joka sattuu huomaamaan verta tihkuvan lohkareen kirkon seinässä ja lähtee kuuluttamaan Kaarinan kohtaloa markkinoilta markkinoille. Hän on vertauskuva sille, kuinka vanhat tarinat ja myytit elävät ajasta aikaan ja tulevat aina uudestaan esille. Jokaisella ajalla ja jokaisessa maassa on omat kidutuskammionsa, pyövelinsä, Kaarinansa, kirjailijansa luomiskipuineen ja ainutlaatuinen sanomansa.

Jo vuosisatoja on Suomessa laulettu laulua Kaarinasta, joka mestattiin noitana. Kansanrunouden ja myyttien tuntija Anu Kaipainen on tehnyt aiheesta oman kiehtovan tulkintansa. Sillä Hämeen seudulla, jota Kaipainen romaanissaan kuvaa, on ollut perinteenä, että Hovinherra valitsee rippitytöistä sievimmän jalkavaimokseen seuraavaan juhannukseen asti. Myös Kuussalon punatukka Barbara on ollut nuorena Hovissa pikkupiikana. Myöhemmin tämä hurjaluonteinen, vahva nainen on saanut pelätyn parantajanoidan maineen oltuaan parsimassa puukotettujen haavoja Pohjanmaalla. Omaa tytärtään Kaarinaa Barbara piilottelee salon suojissa kuin kukkaa kämmenellä.

Mutta tulee aika Kaarinankin mennä rippikouluun. Isojen talojen tyttäret pyörähtelevät silkeissään kirkonpihalla, kun Kaarina ilmestyy paikalle rohdinmekko päällään, luikeroinen metsän kasvi, ketunlieko, vyönään. Sekä Hovinherra että hänen nuori poikansa Klaus lumoutuvat Kaarinan kauneudesta, mutta Kaarinan rippitoverin Kirstin silmistä välähtää myrkynvihreä kateus.
Kaarinalla on eräänlainen kaksoissisar, varjoseuralainen. Tämä Valkea Neito edustaa siveän immen yöminää ja on aina houkuttelemassa häntä miesten perään. Niin Kaarinakin alkaa haaveilla nuoresta Klausta, mustasta ratsastajastaan. Kun Klaus aikoo vakavissaan kosia alhaissäätyistä Kaarinaa, Hovinherra päättää panna Kaarinan järjestykseen. (Kirjasampo / Takakansi)

    *     *     *

Yksi loistavimpia kirjoja, joita olen ikinä lukenut joistain pienistä mutta pahoista kauneusvirheistä huolimatta. Anu Kaipainen on saanut vanhan keskiaikana syntyneen (kristillisen) legendan elämään.

Yksi pahimpia haksahduksia - tosin ehkä tarkoituksella tehty epätarkkuus - on kertoa totena legendaa siitä, miten aateliset / yläluokka käytti jonkinlaista ensiyön oikeutta nuoriin tyttöihin, mihin takakannessakin kiinnitetään paljon huomiota.

Toisaalta tätä myyttistä tarinaa on kerrottu eri puolilla Eurooppaa ja maailmaa ja se on sellaisenaan osa kansojen perinnettä. Tarina selittyy mm. sillä, että protestantit ovat tällaisilla (uskomus)tarinoilla tehneet itsestään moraalisesti parempia kuin olivat katoliset (puhumattakaan pakanoista) ja päinvastoin.

Toki on tapauksia ja tilanteita, joissa köyhiä, nuoria tyttöjä on hyväksikäytetty tai he ovat olleet kauppatavaraa, mutta minään yleisenä käytäntönä tällainen ei ole tiettävästi ollut missään. - Ja siten on mahdollista, että juuri Hovinkartanossa on vielä 1600-luvulla ollut kartanonherra, joka on pitänyt omana aikanaan yllä, omilla maillaan tällaista perinnettä, joka sitten on hävinnyt.

     *     *     *

Edelliseen liittyen Kaipainen itse on fiksoitunut luterilaiseen perinteeseen, vaikka suhtautuu siihen 1600-luvulle sijoitetun kertomuksensa kautta kriittisesti. Tai ennemmin hän näkee legendan 'Verikivestä' tai 'Kuussalon Kaarinasta' korostuneesti sellaisena kansantarinana, jossa ei itsessään ole moraalia tai se ei ole moraalinen tarina (niin kuin kansantarinat usein luterilaisena aikana olivat).

Kansa janosi huveja ja väkivaltaa, mitä kirkko ja esivalta heille tarjosi  mm. polttamalla mies- ja naisnoitia roviolla. Jotenkin syntyy sellainen vaikutelma, että Kaipainen näkee tällaiset keskiaikana (alun pitäen 1200-1300 -luvuilla tai sitä aiemmin) syntyneet tarinat pohjimmiltaan 'pakanallisina', mihin hän itse antaa mm. tällä kirjallaan uuden protestanttisen tulkinnan ja tekee tarinasta kertojansa Kisällin kautta moraalisen tai opettavaisen tarinan.

     *     *     *

Kirjan rakenne on erikoinen ja siinä liikutaan metafiktiivisesti niin tässä päivässä kuin kertomuksen ajassa. Kertoja, puusepän Kisälli on ajaton hahmo, joka eri aikoina kertoo yhtä ja samaa tarinaa hieman eri painotuksin. Ja Kisälli on selkeästi Kaipaisen alter ego tai ainakin sisäiskirjailija, joka yhä uudelleen kertoo tarinaa vuosisadasta toiseen.

Kisälli ikään kuin kärpäsenä katossa seuraa, mitä Kaarinalle ja muille tapahtuu. Hän on myös sisällä itse kertomuksen ajassa, mutta hän ei suoraan vaikuta tapahtumiin, muuta kuin tekemällä omaa 'Kaarinan veriballadia'. Kisälli jopa pohtii kannattaako koko tarinaa enää kertoa tai kirjaa kirjoittaa.

Henkilöiden väliset suhteet balladin viimeisimmässä Anu Kaipaisen itsensä kertomassa versiossa on tehty mahdollisimman jännitteisiksi. Esimerkiksi rakastavaiset Kaarina ja Klaus mitä ilmeisimmin ovat sisarpuolia keskenään. Kaarinan äiti Birgitta on yksi niitä nuoria juuri ripille päässeitä tyttöjä, joihin Hovinkartanomn herra on käyttänyt ensiyön- tai omistusoikeuttaan. Toisaalta Birgitta on hieman myöhemmin maannut myös toisen, pohjalaismiehen kanssa, josta sittemmin tuli Pyöveli. Ja Birgitta haluaakin esittää muille, että Pyöveli eikä kartanonherra on hänen tyttärensä isä.

Pyöveli on luonnollisesti sama, jonka on tarkoitus mestata Kaarina noituudesta, mistä Hovin kartanonherra häntä syyttää.

    *     *      *

Kaipainen tekee kirjassaan "Kaarinan veriballadi" (2004) Kaarinan kuolemasta historiallisesti merkittävän tapahtuman. Pyöveli kieltäytyy mestaamasta tytärtään, vaikka hän ei olekaan lopulta varma kenen tytär Kaarina on. Hovinkartanon herrakin katuu sitä, että aloitti prosessin, joka johtaa Kaarinan kuolemaan. Vain kansa ja sen tukema asenteellisesti katolinen (?) pappi sekä vouti ovat lopulta enää niitä jotka haluavat Kaarinan kuolemaa, mutta se riittää siihen, että Teurastaja mestaa hänet.

Kisälli kirjan lopulla tekee kuvatusta käyttäytymismallista globaalin ja kertoo esimerkkejä, miten vielä 2000-luvulla samaa tarinaa ikään kuin toiminnallisesti kerotaan eri puolilla maailmaa - ja kaarinoiden päitä pannaan pölkylle.

      *     *     *

Kiinnostavalla tavalla kirjailija on jakanut Kaarinan persoonan kahti, joista toinen on hänen haltia-minänsä Valkoinen neito, joka on koko ajan Kaarinan mukana. Valkoinen neito on jonkinlainen Kaarinan kuolematon sielu, joka jää vaeltamaan maan päälle kunnes saa rauhan Klausin hukuttauduttua koskeen, jolloin rakastavaiset saavat kuin saavatkin toisensa kuoleman kautta kuin "Romeo ja Julia".

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti