tiistai 4. elokuuta 2015

Lauttamus: "Verikivi" (1977)


Alikersantti Ruskan tie nuoresta ryhmänjohtajasta kokeneeksi taistelijaksi: suomalaisen sotilaan muotokuva. 

Jatkosodan alkaessa Paavo Ruska on parikymmenkesäinen poikanen, jolle annetaan jv-ryhmä ja sanotaan: seuratkaa. Karjalan valloituksessa ja partiotoiminnan koettelemuksissa Puskasta kypsyy sotilas: neuvokas, rohkea, oikeudenmukainen. Oma ryhmä on hänelle kaikki kaikessa. Kun sitten kesän 44 raskaat taistelut alkavat, maa repeilee ja miehet kaatuvat Paavo Ruskan ympäriltä, nähdään mihin hänen täytyy vielä pystyä. 

Tämä romaani on todellinen kunnianosoitus suomalaiselle taistelijalle, sisukkaalle korpisoturille. Niilo Lauttamus oli jo pitkään suunnitellut tämän kirjan kirjoittamista – hän toteutti sen viimeisenä keväänään. (Takakansi)

     *     *     *

Niilo Lauttamus on Suomen tunnetuimpia sotakirjailijoita, ja tämä on siis hänen viimeinen kirjansa. Niin kuin muutkin kirjat myös tämä on silkkaa äksöniä. Suomalaiset ovat sankareita ja ryssät pahiksia. Lauttamukselle sotilaan työ on työtä siinä mikä muu työ tahansa. Hän ei liitä tappamiseen mitään moraalia (tai se on Paavalin velvollisuusetiikkaa). Joissain tilanteissa toiminta vain on laillista ja oikeutettua. On oikein puolustaa kotia, uskontoa ja isänmaata asein.

Juhani Niemi toteaa "Viime sotien kirjat" (1988) -teoksessa, että vuosi 1977 oli taitekohta suomalaisessa sotakirjallisuudessa, sillä tuona vuonna kuoli 4 kirjailijaa, joista Lauttamus oli yksi. Tämän jälkeen sotakirjoja on julkaistu yhä vähemmän.

Niemi toteaa myös, että Lauttamus kertoi kirjoissaan paljon suomalaisista SS-miehistä, mutta ei kuitenkaan tässä viimeisessä kirjassa. Tämänkin kirjan sävy on silti varsin nationalistinen, jos ei suorastaan kansallissosialistinen.

Myönteisenä Niemi pitää sitä, että Lauttamus heti ensimmäisestä kirjastaan lähtien pyrki tarkastelemaan tapahtumia myös vastapuolen eli venäläisten näkökulmasta.
'
     *     *     *

Kirja on ilmeisesti kirjoitettu sydänverellä 'Blut und Boden' -ideologian hengessä. Suomalaisten sota on Jatkosodan loppuun asti valloitussotaa, jossa suomalainen on ylivertainen verrattuna neuvostosotilaaseen. Ryssiä ollaan ajamassa aina Uralille asti.

Muutoin kirjan 'verikivi' -symboliikka on hieman onnahtavaa. Verikivestä aletaan puhua kirjan puolivälissä kesken taistelun. Aurinko paistaa alhaalta taivaalta ja osuu pellon keskellä olevaan kiveen ja saa sen näyttämään kuin se kylpisi veressä.

Joukkueenjohtaja Ruska huomaa kiven ja kertoo siitä vieressään olevalle komppanian päällikölle Fabritiukselle.

"- Verikivi! hän sanoi
- Mitä? Fabritius kysyi
- Sanoin vain, että tuo kivi näyttää punaiselta. Niin kuin se olisi huuhdottu verellä. Se on ... verikivi.
- Jaa. Minä luulin, että alikersantti tarkoitti sormustani. Siinäkin on verikivi. Hematiittia oikeastaan, mutta kansanomaisesti tätä nimitetään verikiveksi."

      *      *     *

Vähän ajan kuluttua Fabritiuksen kaulaan osuu luoti - ja hän kuolee. Ennen kuolemaansa hän ehtii antaa sormuksen Ruskalle. Eräänlaisena tunnustuksena hyvälle 'rokkamaiselle' sotilaalle. Ruska ottaa sormuksen ja panee sen sormeensa.

Maagisesti Fabritius ensin kehotti antamaan sormuksen sisarelleen Mariannelle, mutta muutti sitten mielensä ja antoi sen yksiselitteisesti Ruskalle.

Kun alikersantti / kersantti / ylikersantti Ruska puolestaan haavoittuu, hän kohtaa kenttäsairaalassa - ei enempää eikä vähempää kuin - Mariannen, johon hän rakastuu. Toisen kerran haavoituttuaan hän on jälleen samassa sairaalassa ja alkaa seurustella naisen kanssa.

Eikä ole yllätys, että kirjan lopulla sormus päätyy Mariannen sormeen ja pari menee naimisiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti