keskiviikko 2. syyskuuta 2015

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 517: "Pieni kiinnostava kansantarina Hattulasta"




Vaikka synnyin pellavapäisenä Hämeenlinnan Höyhensaarella, asuin elämäni ensimmäiset 19 vuotta Hattulassa.

Vuonna 1971 Hattulaan liitetty pienempi naapurikunta Tyrväntö oli isäni kotikunta. Äiti syntyi pakolaisena Juupajoella.

    *     *     *

Ihmisten arkinen kielenkäyttö mietitytti minua jo lapsena Hattulan Pekolan kylässä, joka ulottuu aina Aulangon puistometsään ja Metsänkylän kartanoon  asti.

Ennen muuta uskomukset ihmetyttivät.Koulussa opetettiin tunnustuksellista kristinuskoa, paatoksellisesti (ja vastenmielisesti) Lutheruksen oppeja, mikä maailma jäi minulla vieraaksi. Aamunavaukset olivat yhtä kärsimystä, mutta onneksi minun ei 2. luokasta lähtien tarvinnut osallistua niihin. Vain siksi että minulla oli ikävä yskä, joka vaivasi aina aamulla.

 Niin isän kuin äidin puheesta imin toisenlaisen maailman, jonka tajusin olevan hyvin erilainen kuin se, mitä kansakoulussa / peruskoulussa opetettiin.

     *     *     *

80-vuotiaan hattulalaisen Hilma Haapalaisen vuonna 1950 kertomassa tarinassa heijastuu 'vanhankansan' pakanallinen maailma, joka oli vielä 1800-luvun alussa tavallinen. Vasta kansakoululaitos 1860 -luvulta lähtien teki suomalaisista tunnustuksellisia kristittyjä, hävitti ja kitki viimeisetkin kansantarinat tai muokkasi niistä uskonnollisia (kristillisiä) legendoja.

Haapalaisen tarinassa 'Pirusta ja varastetusta hevosesta' on mukana paljon kristillisen legendan aineksia.

"Isäntä ja emäntä huomaavat hevosensa varastetun, ja joku kyläläisistä kehottaa heitä menemään Hattulan perukoille, lähelle Tammelan rajaa, jossa asuu 'noitaäijä'. 

Enää ei siis puhuta tietäjistä / parantajista / ennustajista tms, vaan kyse on noidasta, joita kristityt kavahtavat, mutta ei tämän tarinan pariskunta, joka haluaa saada hevosensa takaisin.

Matka on pitkä ja isäntä ja emäntä menevät latoon yöksi, jossa tapaavat noidan. Liikuskellessaan ladon ulkopuolella äijä kertoo pirun olevan lähellä. Paha henki sanoo noidalle, että "kyllä ne itsekin sen hevosen löytävät!" 

Piru haluaa jostain syystä vääntää isännän ja emännän niskat nurin, mutta sanoo, ettei voi tehdä sitä, koska heitä on kolme, mikä on pyhä luku. Ja kaiken lisäksi isäntä ja emäntä rukoilivat "isän, pojan ja pyhän hengen nimeen".  Piru ei voinut kolmikolle mitään vaan vain katosi.

Kun isäntä ja emäntä sitten jatkoivat matkaansa, he pirun ilmoituksen mukaisesti löytävät hevosensa huonossa kunnossa syrjäisestä suonlaidasta. "

     *     *     *

Pieni, kiinnostava tarina, joka herättää suuren joukon kysymyksiä sekä sen perusteella mitä siinä kerrotaan että jätetään kertomatta.

Suomalaiseen kansanperinteeseen ovat aina kuuluneet (pikku)pirut ja perkeleet, joten siinä mielessä kristinusko ei tuonut mitään aivan uutta.

Esim. Pohjois-Amerikassa valkonaamat kuvittelivat usein, että jotkut intiaaniheimot ovat saatananpalvojia, koska he pyrkivät vaikuttamaan pahoihin henkiin - ja jopa uhrasivat niille.

Samalla tavalla suomalainen isäntä ja emäntä hakevat apua pirulta, kun luultavasti rukoukset eivät olleet tuoneet hevosta takaisin kotiin! On tehtävä itse jotain asialle. Siis todellista maaseudun pienyrittäjähenkeä.

Shamaanilla tai noidalla on yhteys tuonpuoleiseen, manalan henkiin, paikkaan johon muinaissuomalaisten kuolleet joutuivat. Ja mm. tässä tapauksessa hän pystyikin auttamaan isäntää ja emäntää. Tai he ainakin tarinan mukaan uskoivat siihen.

     *      *     *

Kristinusko toi ajatukseen pahasta uuden sävyn. Pirut / saatana / paholainen asuivat helvetissä, joka oli ollut 'pakanoille' kuolleiden paikka. Vasta 1600 -luvulla esim. runoilija John Milton "Kadotetussa paratiisissa" muistutti, että saatanassakin oli jotain jumalallista - olihan jumala senkin luonut. Tätä eivät sen kummemmin katoliset kuin protestantit aivan nielleet. Olisihan se vienyt pohjan heidän uskonnoltaan.

Isäntä ja emäntä ovat sikäli kristinuskon aivopesemiä, että he uskovat että piruja perkeleitä vastaan auttaa lähinnä vain rukoileminen. Mitään sinänsä uutta ei ole tässäkään. Uudet loitsut tai rukoukset ovat  hieman erilaisia kuin vanhat mutta niiden tarkoitus on sama eli vaikuttaminen jumaliin.

Kristinusko ei pohjimmiltaan ollut syvässä ristiriidassa muinaissuomalaisten uskomusten kanssa, mutta toisinpäin suhde ei toiminut ollenkaan. Yhden (yli)jumalan rinnalle eivät mahtuneet toiset taruolennot ja varsinkaan muut jumalat.

     *     *      *

Tarina 'Pirusta ja varastetusta hevosesta' vahvisti vielä 1800-luvulla (muinais)suomalaisten uskoa heidän omaan tapaansa toimia maailmassa ja selittää maailmaa.

Vaikka kotonani ei minkäänlaisella uskonnollisuudella ollut juurikaan sijaa, en edes pelännyt kunnolla pimeää, metsän keskellä liikkui monenlaisia taruolentoja.

Ennen muuta taruolennot olivat tonttuja, ja varsinkin saunatonttu oli itsestäänselvästi olemassa. Sauna sijaitsi ulkorakennuksesta - ja yksin saunassa kuuli kaikenlaisia ääniä ja mielikuvitus alkoi laukata. Ei epäilystäkään, että olisi ollut saunassa yksin. Olo oli aina turvallinen.

Vuoden pimeimpään aikaan on varmasti vuosituhansia vietetty erilaisia vuodenaikaan liittyviä juhlia eli joulua / uutta vuotta ym. Tällaiseen aikaan myös muut tontut ja haltiat lähtivät liikkeelle ja niitä näki ikkunoiden takana pakkasaamuna, kun pakkanen paukkui puissa.

Väsyneenä ja eksyksissä metsässä ei myöskään ollut koskaan yksin. Kristityt puhuvat suojelusenkeleistä, mutta muinaissuomalaisilla oli jokaisella oma haltiansa, joka oli ihmisen tukena ja turvana. Ja haltia aina - ihan aina - osasi opastaa takaisin kotiin. Hämmästyttävää, eikö totta?

Linkit:

Pentti Virtaranta. 1950. Hämeen kansa muistelee. WSOY

Pirkko-Liisa Kastari (toim.). 2010. Hämeen paras paikka. Hämeen Heimoliitto

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti