torstai 7. tammikuuta 2016

Ollikainen: "Musta satu" (2015)


Hartaasti odotetussa toisessa romaanissaan Aki Ollikainen johdattaa lukijansa Tattarisuolle, jolla on oma erityinen ja synkkä maineensa suomalaisessa rikoshistoriassa. 

"Mustan sadun" (2015) nykyhetkessä romaanin kertojan perhe on hajonnut, vaimo ja poika lähteneet. Todellisuus on vääntynyt sijoiltaan ja menneiltä sukupolvilta periytyneet selvittämättömät tragediat alkaneet vallata ajatuksia. Monet polut tuntuvat johtavan Tattarisuolle, paikkaan jossa Noita-Kalliona tunnettu mies aikoinaan harjoitti mystisiä menojaan. 

Toisella aikatasolla lukija saa seurakseen Heinon, pirtun salakuljetusta 1930-luvun Helsingissä harjoittavan trokarin. Heinolla on perhe, vaimo ja poika, asiat kutakuinkin mallillaan - mutta sitten iskee peri-inhimillinen ahneus, niin rakkaudessa kuin rahassakin. (Siltalan sivusto)

     *    *    *

Hieno pienoisromaani, jossa liikutaan 3:lla eri aikatasolla ja viitataan vielä neljänteen. Kirjan varsinainen minä-kertoja on kirjailija, joka eräällä tavalla kronikoi sukunsa miesten historiaa. Lopussa hän puhuu kuolleen isänsä suulla, jonka toinen trokari tappoi Tattarisuolla, mikä oli tavallista tuohon aikaan 1930 -luvulla. Isän haamu ei sure eikä valita kuolemaansa, vaikka hänelle jäi vaimo ja pikkupoika.

Kirjan läpi käyvänä juonteena on tarina, jota 1900 -luvun alussa - ja selvästi jo kauan ennen sitäkin - puhuttiin Tattarisuosta. Paikalla oli pidetty noitamenoja, joista viimeksi niitä harjoitti Noita-Kallioksi kutsuttu mies, joka kai lähinnä vain yritti löytää Martti Haapojan aarretta, jonka huhuttiin olevan upotettu Tattarisuohon. "Mustan Raamatun" avulla ja sopivilla rituaaleilla aarre nousisi ylös suosta, mitä ei kuitenkaan koskaan tapahtunut. Sen sijaan suohon upotettiin ja siellä säilytettiin pirtua 1930 -luvulla.

Lisäksi suosta oli löydetty ihmisten ruumiinosia, jotka oli irrotettu kuolleista - ja joita oli käytetty noitamenoissa. Kertojan isänisä Eino oli aikoinaan jostain hänkin syystä upotettu suohon.

     *     *     *

Kertoja itse, Joona, on vielä ehkä 15-vuotias poikanen. Häntä kiinnostaa sukunsa miesten tarinat ja yliluonnollinen. Suolla vaelteleva Haapojan haamu, joka tarkkailee aarteenetsijöitä. Elviksen kuolemattomuus. Dänikenin kertomat UFO-tarinat, joista hän oli pitänyt koulussa esitelmänkin. Oli kuollut mummo todella kuollut jne.

Kirja on kiehtova kooste kansantarinoita, fiktioita ja kai hieman faktaakin 1900-luvun Suomesta. Ohimennen puhutaan niin sisällissodasta, 1930-luvun Lapuan -liikkeestä ja maailmansodista. Historian suuren linjan takana ovat kuitenkin lukuisten ihmisten pienet tarinat, jotka heidän mielissään ovat kaikkein vahvimpina ja vaikuttavimpina.

Kirjaa lukiessa tulee usein mieleen Elmer Diktoniuksen "Janne Kuutio". Kirja on suorastaan pastissi siitä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti