torstai 4. helmikuuta 2016

- CARPE DIEM - Tartu hetkeen - 297 - miten havainnollistaa (varhais)nuorille mitä kirjat ovat?

CC by  Mimmi L. 
Ovatko "Suomen laki I - III" -kirjat oikeasti kirjoja vai mitä ne ovat? Ne näyttävät kirjoilta, mutta eihän niitä ole kukaan varsinaisesti kirjoittanut, eivätkä ne sisällä sellaisia kertomuksia kuin mitä kaunokirjoilta voisi odottaa. Ja tietokirjojakaan ne eivät varsinaisesti ole vaan outo kokoelma sääntöjä, jotka kaikkien tulisi tietää, jotta voi toimia suomalaisessa yhteiskunnassa.


Toisaalta lakikirjat löytyvät kirjastosta tietokirjojen joukosta hyllyluokasta 3, joten niiden jossain mielessä täytyy olla ainakin jossain mielessä myös kirjoja niin kuin esimerkiksi "Raamattu" ja "Koraanikin" luokasta 2.

    *     *     *

Yritin mahdollisimman konkreettisesti, itsellenikin selvittää, mistä asioiden kirjaamisesta paperille oikeastaan on kysymys.

Kirja on fyysinen esine, joka kantaa sisällään tietoa jostain, joka liittyy usein ihmiseen ja ihmisen toimintaan. Samaa tietoa ihminen itsekin voi kantaa mukanaan, eikä siihen tarvita mitään välinettä.

Esimerkiksi Taiteiden yön aikaan kirjastoissa on hyödynnetty tätä ominaisuutta järjestämällä ns. elävien kirjojen lainausta. Idea on yksinkertainen: kirjojen sijaan asiakkaat voivatkin lainata ihmisiä, jotka jostain syystä kiinnostavat lainaajia.

Laina-aika on yleensä 30 minuuttia, minkä jälkeen kirja palautetaan. Elävää kirjaa voi käyttää samalla tavalla kuin kuollutta kirjaa. Sen sijaan että elävää kirjaa luettaisiin, sitä tietysti jututetaan ja ehkä tarkkaillaan.

Lopputulos on samankaltainen kuin jos kirjaa luettaisiin ääneen toiselle.

Katseen voi kääntää kehen tahansa ihmiseen itseensä ja kysyä: miksi joku lainaisi juuri sinut. Mikä tekee sinusta muiden kannalta kiinnostavan? Kysymykseen on helppo saada vastaus, jos joku haluaa lainata sinut, vaikka vain puoleksi tunniksi.

     *     *     *

Harvemmin ihmiset kai ovat kiinnostuneita juuri tietystä ihmisestä, mutta siitä, mitä hänellä on sanottavaa he voivat olla kiinnostuneita. Tällöin ihminen toimii samanlaisena välineenä kuin kirja, joka välittää kertomuksia mistä tahansa asiasta.

Ns. oraalisen kulttuurin vaiheessa, jolloin ei tunnettu vielä luku- ja kirjoitustaitoa ihminen itse oli kirjan paikalla ja kantoi kaiken tiedon itse mukanaan. Ja siirryttäessä kirjalliseen kulttuuriin suullisesti kerrotut tarinat usein tallennettiin muidenkin luettavaksi.

Vaikkapa "Kalevalan" pohjana on suomalaisten vuosisatainen ja -tuhantinen suullinen kansanperinne.

Mutta tämä perinne ei - kaikeista vastakkaisista väitteistä huolimatta - ole kuollut vielä tänäkään päivänä. Esim. lapset ja nuoret kertovat edelleen toisilleen tarinoita ja vitsejä, joista jatkuvasti kootaan ja julkaistaan kokoelmia.

Ja tässäkin tapauksessa jokainen voi tutkia omaa lähiympäristöään ja pohtia, ketkä ovat käveleviä tarinankertojia tai tietosanakirjoja.

      *     *     *

Kun kirjastolaitosta 1800-luvun lopulla perustettiin, ajatuksena oli tietysti luoda kirjakokoelmia lainattavaksi.  Toiminta tuki koulujen luku- ja kirjoitustaidon edistämistä niin kuin vielä tänä päivänä.

Esim. yläkoulun oppilaidon em. taidot ovat kuitenkin olleet yllättävän heikot, vaikka Suomen menestystä mm. Pisa -tutkimuksissa on suitsutettu viime vuosina. Kaikesta huolimatta joko kymmenes päättää koulunsa käytännöllisesti katsoen luku- ja kirjoitustaidottomana, mikä on aika ihmeellistä.

     *      *     *

Nykyajan kirjat ovat tietynlaisia. Niissä ovat värikkäät kannet ja takakannesta voi lukea mitä kirja käsittelee. Tietokirjoissa on yleensä niin sisällysluettelo kuin jonkinlainen hakemisto, mikä helpottaa kirjan selailua. Varsinkin ennen internetiä kirjojen hakuominaisuudet olivat tärkeitä tiedonhaussa.

Jos hakemisto oli puutteellisesti rakennettu, kirjasta jäi mahdollisesti etsittävä tieto löytymättä.

     *     *      *

Kirjoja ja tietoa on aina vain enemmän ja kirjaston kirjojen ryhmittelyä varten 1900-luvun alussa kehitettiin USA:ssa ns. Deweyn 10-luokitusjärjestelmä. Kaikki tieto ympättiin 10 luokkaan ja sen alaluokkiin. Sama järjestelmä on käytössä edelleenkin.

Kun ihminen haluaa tietoa jostain aiheesta, ensimmäinen kysymys on, mistähän (hylly)luokasta tällaisia kirjoja saattaa löytyä. Ja yksinkertaisinta on suunnistaa suoraan hyllylle. Näin oli ainakin manuaalisten kirjastokortistojen aikana, jolloin kirjastojärjestelmään ei voinut tehdä hakuja.

Yleensä kirjan nimi antoi vihiä siitä, että juuri tämä kirja voisi olla se, mistä etsin tietoa. Selaamalla ja lukemalla kirjaa sai  tietysti vastauksen vastasiko kirjan sisältö omaa tiedontarvetta.

       *      *      *

Hyllyluokissa käytetään numeromerkintöjä 0:stä 9:ään ja luokkia on vaikea muistaa ulkoa, eikä niitä toisaalta tarvitse muistaa. Kirjoja on voinut aina kysyä lainaustiskiltä.

Ja itseä kiinnostavat hyllypaikat on yleensä aina muistanut, vaikka hyllyluokista ei ole ollut hajuakaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti