sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

- CARPE DIEM - Tartu hetkeen - 323 - esteettinen kahdentuminen -

CC by  Mimmi L. 
Olen puolihuolimattomasti, oikeastaan koko illan, selannut ja lukenut kahta norjalaista ja tanskalaista (!) kirjaa. Ja kumpaakaan kieltähän minä en tietysti osaa, mutta tanska, ruotsi ja norja ovat kielinä lähellä toisiaan....

Kirjat ovat draamapedagogiikasta tai sen historiasta. Ne jotka ovat alaa lukeneet tietävät heti, että toinen kirja ei voi olla mikään muu kuin Nils Braanaasin "Dramapedagogisk historie og teorie" (1985-2002).

     *     *     *

Pysähdyin kirjan loppupuolelle kohtaan, jossa kerrottiin pohjoismaisesta keskustelusta 1980- ja 1990-luvuilla. Tällöin lanseerattiin ajatus esteettisestä kahdentumisesta, mikä oli uusmarksilaisen Janek Szatkowskin ajatuskehitelmä.

Ajatusta olisi tuskin syntynyt, jos britit eivät olisi väitelleet draaman ja teatterin suhteesta, prosessista ja produktista. Nykyisessä draamakasvatuksessa / draamapedagogiikassa lähdetään itsestään selvästi liikkeelle esteettisen kahdentumisen ajatuksesta.

     *      *     *

Kysymys on oikeastaan perin yksinkertaisesta ja itsestäänselvästä asiasta. Draaman / teatterin keskeinen tunnusmerkki on, että ihmiset, näyttelijät toimivat rooleisssa. Samaan aikaan he ovat koko ajan tietoisia siitä, etteivät he oli hahmoja, joita esittävät.

Perinteisessä, esittävässä draamassa, teatterissa näyttelijät ja yleisö ovat kategorisesti erotettu toisistaan, mutta osallistavassa draamassa ei ole erikseen yleisöä ja näyttelijöitä. Ero on kuitenkin suhteellinen, mikä oli Szatkowskin tärkeä havainto.

     *     *     *

Ajatus esteettisestä kahdentumisesta on ainakin omaa mieltäni mullistava. Enää eivät kriitikot ja taideteoreetikot ole niitä, jotka auktoriteetteina sanovat mikä on laadukasta tai korkeatasoista draamaa. Siihen heillä ei ole edellytyksiä ilman omakohtaisia kokemuksia.

Ei edes ole mitään esittäjien ja yleisön ulkopuolista esteettistä auktoriteettia tai makutuomaria. Vain draaman tekemiseen osallistuvat ihmiset joko näyttelijöinä, yleisönä ja / tai itsenään voivat sanoa jotain siitä, mitä draaman aikana oikein oli tapahtunut. Jos sitten hekään...

     *     *     *

Niin, lopulta kaikki kiertyy sen kysymyksen ympärille, voidaanko erottaa ihmisten toimintaa roolissa ja sen ulkopuolella. Onko olemassa mitään minää, jonka voisi leikata irti kaikista rooleista. Olivat ne sitten rooleja draamassa tai todellisuudessa.

Ja näin kärjistäen jokainen on tietysti oman elämän (draaman) päähenkilö tai protagonisti, joka esittää milloin mitäkin roolia ja on oman elämänsä taiteilija. Ja kaikki se mistä puhutaan estetiikkana on lopulta vain sitä, että haluamme nähdä itsemme hieman paremmassa valossa kuin muut meidät luultavasti näkevät - tai päinvastoin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti