torstai 18. elokuuta 2016

Heikkilä-Halttunen: "Lue lapselle! Opas lasten kirjallisuuskasvatukseen" (2015)


Vanhempien tärkeimpiä tehtäviä on vaalia perheenjäsenten välistä tunnekieltä, johon kuuluvat ilmeet, eleet ja keskinäinen viestintä. Koko perheen yhteinen kirjallisuusharrastus kannustaa lasta käyttämään kieltä rikkaasti sekä ilmaisemaan erilaisia tunteita. Kun kirjojen lukeminen on koko perheelle mieluinen ja luonteva tapa viettää aikaa, lapsista kehittyy myös hyviä keskustelijoita, jotka ottavat kantaa luettuun, perustelevat napakasti näkemyksiään ja eläytyvät toisten esittämiin näkökantoihin.

Päivi Heikkilä-Halttusen kirja antaa eväitä lasten lukemisharrastukseen vauvasta alakoulun loppuun saakka. Teoksen taustalla on uusin lukemista ja lapsen ja aikuisten vuorovaikutusta koskeva tutkimus. Yleistajuisesti esitetyssä kirjassa on myös lukumuistoja, helposti toteutettavia tehtäviä ja kirjavinkkejä eri ikäisille.
Kirja sopii niin vanhemmille ja isovanhemmille kuin lasten parissa työskenteleville. (Atenan sivusto)

     *    *     *

Päivi Heikkilä-Halttusen kirja "Lue Lapselle!" (2015) on kiinnostava katsaus lastenkirjojen ja niiden lukemisen tilanteeseen 2010 -luvun puolivälissä.

Myös tästä kirjasta niin kuin kaikista lukemista käsittelevistä kirjoista 2000 -luvulla löytyy viittaus siihen, miten pojat lukevat aina vain vähemmän ja 10 % peruskoulun käyneistä ei osaa lukea juuri ollenkaan ja heistäkin suurin osa on tietysti poikia. Näihin ongelmiin ei tämäkään kirja silti pureudu, vaikka kirjoittaja joitain ehdotuksia asian suhteen tekeekin.

Skeptikko saattaa silti kysyä, kenen arvomaailman ja etujen mukaista on, että lapset käyttävät aikansa joutaviin kirjoihin, joita on julkaistu viime vuosina enemmän kuin koskaan. Ovatko lasten- ja nuortenkirjat lähinnä vain kirjankustantajien automaatti, jolla ne lypsävät yhteiskunnan varoja omaan bisnekseensä.

     *     *     *

Kirjojen joukossa on monenlaista satua ja tarinaa, realismia ja fantasiaa, kaikkea mahdollista. Jos valinnan vaikeuden sivuuttaa esimerkiksi sillä huomautuksella, että "kyllä kirjastonhoitajat ja muut valintoja tekevät osaavat hommansa", ongelmaksi jää vielä, millä tavoin valittuja kirjoja ja niiden lukemista ym. käyttöä on edistettävä ja mitä siitä seuraa.

Kiinnitin huomioni siihen, millä tavoin kirjojen toiminnallista käyttöä (draaman genret mukaan lukien) on pyritty edistämään päiväkodeissa, kouluissa, kirjastoissa ja kotona.

Kirjasta on 'draama' -sanaa turha etsiä. Sen sijaan esiintymistaitoihin viitataan kun kerrotaan toiminnasta lukupiireissä. Kirjavinkkauksen kohdalla mainitaan toiminnalliset menetelmät, mikä tässä yhteydessä tarkoittaa elämys- ja seikkailupedagogiikan sekä kirjavinkkauksen montaasimaista liittämistä toisiinsa.

Eniten huomiota on pantu kirjojen lukemiseen ääneen joko niin että lapsi itse lukee tai hänelle luetaan. Lukemisen aikana siitä, mitä on kerrottu ja kuvin kuvitettu voidaan keskustella, jolloin kerrottua myös reflektoidaan.

    *     *     *

Pienten lasten kohdalla mainitaan, miten yhdessä luetut tarinat voivat vaikuttaa lapsen leikkeihin ja uniin. (s. 47 -) Tietoisesti tarinoiden ja leikkien välille ei kuitenkaan rakenneta esim. draamaleikin avulla siltaa.

Jotenkin tulee mieleen etteivät näistä aiheista kirjoittavat ja käytännön työtä tekevät ole huomanneet sitä, miten kirjalla ja sen kielellä on loppujen lopuksi vain välinearvo suhteessa kerrottuun tarinaan. Ja tarinan voi tietysti kertoa monella eri tavalla ja välineellä, joista kirja ja kirjoitettu kieli ovat vain yksiä välineitä.

Kerrottu tarina voi olla joko lapsen itsensä keksimä, jonkun kirjoittama tai kansansatu tai -tarina. Kun lapsi kertoo tarinaa, sitä sanotaan saduttamiseksi.

Lapsi voi esimerkiksi muunnella kuulemaansa tarinaa Pienestä merenneidosta (s. 97) ja kertoa oman merenneito-tarinansa tai vaikkapa jatkaa tarinaa siitä, mihin hänen kuulemansa / muistamansa tarina jäi tms.

     *     *     *

Tanskalaisen H.C. Andersenin "Pieni merenneito" (1837) pohjautuu tuohon aikaan suullisena perinteenä kerrottuun Ondine -myyttiin, jonka taustalla puolestaan ovat vielä vanhemmat eurooppalaiset tarinat merenneidoista ja -miehistä.

Lapsen kertoma (oma) tarina on tietyllä tavalla osa pitkää perinnettä, mitä tarinoita Suomessakin kerrottiin yleisesti vielä 100 vuotta sitten.

Lapsi / lapset esimerkiksi päiväkodissa voivat ottaa merenneidot ja -miehet omiin leikkeihinsä. Pienen merenneidon kohtalona oli muuttua merenvaahdoksi, mikä tuntuu hyvin, hyvin lohdulliselta ratkaisulta, sillä eihän meistä kukaan elä ikuisesti!

Palkkiona siitä, ettei pieni merenneito tappanut (!) prinssiä pelastaakseen nahkansa hän kuitenkin lopulta muuttui hengeksi ja lunasti moraalisella käytöksellään pääsyn taivaaseen (eikä siis joutunut helvettiin tai mikä vielä pahempaa jäänyt tavalliseksi taruolennoksi).

     *     *     *

Andersenin kertomuksen maailma on sanalla sanoen sairas niin kuin usein 1800- ja 1900 -luvun uskonnollispohjaisissa saduissa, joissa ihmishengellä ei ole paljon paskaakaan merkitystä niin kuin ei esimerkiksi nationalistisissa eurooppalaisissa suursodissa. Uhrautuminen kun merkitsi suoraa pääsyä taivaan iloihin, minkä tempun pieni merenneitokin symbolisesti teki.

Lapsi tuskin ymmärtää tällaista aikuisten ihmisten läpikotoisin kieroutunutta mielikuvitusta - ja hyvä niin. Ja suuri kysymys onkin miten tällaisia vanhoihin kertomuksiin sisältyviä... omituisuuksia tulisi käsitellä.

Esim. Astrid Lindgrenin "Peppi Pitkätossun" (s. 102, 112) kohdalla ruotsalaiset ovat päätyneet sensuroimaan joitain kohtia klassikkokirjoista, mikä ei tunnu mielekkäältä ratkaisulta.

Ja tässä tulee draama genreineen ja menetelmineen avuksi. Millään muulla tavalla tällaisia asioita ei voi mielekkäästi käsitellä!

Päivi Heikkilä-Halttunen ehdottaa tällaista: "Lastenkirjan vanhahtava maailmankuva ei mielestäni ole haitaksi lapselle: sen voi pikemminkin kääntää voitoksi ja keskustella lapsen kanssa erilaisten katsantokantojen, arvojen ja asenteiden muuttumisesta." (s. 113)

Nämä ovat kuitenkin sellaisia kysymyksiä, joita ei voi jättää yksittäisten vanhempien ja lasten varaan ja vain draama tarjoaa riittävät välineet asioiden perinpohjaiseen käsittelyyn.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti