keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Salmivalli: "Koulukiusaamiseen puuttuminen: Kohti tehokkaita toimintamalleja" (2010)


Koulukiusaamisesta puhutaan paljon. Keinoja kiusaamisen vähentämiseen on olemassa, ja tutkimukset osoittavat, että ne ovat myös tehokkaita. Tarvitaan sekä yleisiä toimenpiteitä, jotka kohdistuvat kaikkiin oppilaisiin ja ovat pääasiassa kiusaamista ennalta ehkäiseviä, että kohdennettuja toimenpiteitä, jotka otetaan käyttöön kiusaamistapauusten tultua ilmi.

Tähän kirjaan on koottu menetelmiä, joilla kiusaamista voi ehkäistä ja vähentää. Menetelmät on kuvattu perusteellisesti ja konkreettisesti, joten ne on helppo ottaa käyttöön. Kirja innostaa opettajia, oppilaita, vanhempia ja koko kouluyhteisöä laatimaan yhteisen toimintasuunnitelman, jonka avulla kiusaamista ehkäistään ja toimeen tartutaan silloin kun pitää. (Takakansi)

    *     *     *

Tulee ahdistava olo, kun tällaisia kirjoja pyörittelee käsissään. Tykillä ammutaan kärpäsiä. Kirjastonhoitajan ensimmäinen spontaani kommentti on: kannattaa aloittaa lasten- ja nuortenkirjoista, jotka käsittelevät aihetta.

Sivulla 75 todetaan, että kiusaamisesta voi tehdä näytelmän ja sen pohjana on mahdollista käyttää valmista tekstiä. Hyvä ajatus, mutta draamakasvatuksen genre-valikoimaan kuuluu muutakin kuin esittävää draamaa, mikä sopii kouluille ja luokille ehkä vielä paremmin.

Toki kirjassa on ajatuksia ja ehdotuksia osallistamisesta, mutta jokin Christina Salmivallin ehdotuksissa kirjassa  "Koulukiusaamiseen puuttuminen" (2010) on arveluttavaa. Vaikeita kysymyksiä käsitellään melkoisen rouvisti ja etäännyttämättä, mikä tuskin johtaa kovin hyviin lopputuloksiin. Vaikuttaa morenomaiselta terapoinnilta, jota ei ole ajateltu ihan loppuun asti.

    *     *     *

Väitän että kirjan ydin, sen sanoma löytyy sivulta 72 - 75, joka on otsikoitu 'Eläytymis- ja roolinottoharjoituksiksi'. Kuulostaa tosi hyvältä vaan mistä tässä tapauksessa onkaan kysymys.

Tutkimustulosten perusteella kiusaamistilanteista on löydetty ryhmätasolla tiettyjä rooleja, jotka ovat harjoitusten pohjana. Aina vain parempi. Kiusaajan ja kiusatun lisäksi on monia muita tosielämän rooleja, joita myös toiminnallisissa harjoituksissa on mahdollista hyödyntää.

Keskeistä on voimasuhteiden epätasapaino. Kiusaajalla ovat apurinsa ja kiusaaja on lähes aina yksin joukkoa vastaan. Lisäksi luokassa osa oppilaista kannustaa kiusaajaa ja tämän esikuntaa. Suurin osa on hiljaisia hyväksyjiä. Kiusatulla saattaa olla puolustajansa, mutta he eivät yleensä ole äänessä. Lisäksi on niitä, jotka eivät ole puolesta eivätkä vastaan koko tapahtuman ulkopuolella.

     *     *     *

Entä kirjan ehdottama eläytymis- ja roolinottoharjoitus? Ehdotuksena on, että - niin kuin usein prosessidraamassa - että opettaja toimii roolissa. Opettajan rooliksi ehdotetaan kiusaajan roolia ja hänen ehdotetaan esim. "ilkkuvan kiusattua lasta" tai siis kiusaavan omalla luokalla olevaa lasta mutta tietysti leikisti.

Lasta joka jo on kiusattu, ei tietysti kiusata edes leikisti vaan kiusatun rooliin valitaan "mielellään luokassa hyvässä asemassa oleva lapsi".

Niin kiusaajan (opettaja) kuin kiusatun (oppilas) on tarkoitus eläytyä rooliinsa ja kuvitella olevansa välituntitilanteessa, jossa kiusaaminen tapahtuu. Kun tilanne on alkanut ja hetken aikaa spontaanisti improvisoiden kehittynyt, oletuksena on, että osa oppilaista lähtee mukaan (tukijat), jotkut vetäytyvät kauemmas (sivustaseuraajat) ja osa katselee vierestä, mitä tapahtuu (hiljaiset hyväksyjät).

Kenenkään ei oleteta puolustavan kiusattua vaan hän on yksin kiusaajaa ja tämän tukijoita vastaan.

Ja näin ilmeisesti käy toistuvasti, yhä uudestaan ja uudestaan spontaanisti. Eli on löydetty kulttuurinen malli jonka mukaan toimitaan!

     *    *    *

Lopuksi tilanne puretaan ja kysellään, miltä tuntui. Mitä mielessä liikkui eri rooleissa? Huomio on erityisesti kiusatussa, miltä hänestä tuntui se, miten kaikki muut käyttäytyivät. - No, hyvältä tuskin tuntui. Niin kiusaajan apureiden kuin kiusatun oletaan ajattelevan ääneen (mikä on sekin yksi draamamenetelmä) omaa toimintaansa.

Harjoituksen purkaminen ei jää pelkän draamatilanteen purkamiseen, missä kohdin tämä eläytymis- ja roolinottoharjoitus alkaa viimeistään tuntua kummalliselta vaan oppilailta aletaan kysellä, miten he itse toimisivat tällaisissa tilanteissa (kiusaajana).

Ei hyvä. Jotta harjoituksessa olisi jotain mieltä, on se etäännytettävä todellisista tilanteista ja rooleista ryhmässä.

     *     *     *

Entä sitten se tehokas puuttuminen kiusaamiseen? Siitähän tässä kirjassa oli kysymys. Seuraavassa vaiheessa tehtävänä on miettiä, miten tilanne olisi voinut mennä toisin, eikä esimerkiksi kiusaamista olisi päässyt tapahtumaan tai joku olisi puolustanut kiusattua niin ettei hänestä edes olisi tullut kiusattua.

Lopuksi ehdotuksena on että siirrytään tosielämän tilanteisiin, kun nyt leikisti ensin on saatu aikaan konkreettisia tapoja puuttua kiusaamiseen. Kuulostaa periaatteessa hyvältä, mutta ongelma on sama kuin edellä. Eroa todellisen ja fiktiivisen maailman välille ei ole osattu tehdä.

Naurettavinta on tietysti kuvitella, että opettaja tietäisi ja ymmärtäisi sen, mitä toistuvasti tapahtuu koulujen pihoilla, käytävillä ja liikuntatunneilla.

     *     *     *

Christina Salmivallin esittämä esimerkki sivulla 50 todellisen elämän tapauksesta kiteyttää varsin hyvin, miten monisyisestä asiasta yksinkertaisimmillaankin kiusaamisessa on kysymys. Ja miten jako kiusaajiin ja kiusattuihin on oikeastaan varsin keinotekoinen, eikä aina kovin perusteltu.

Keisissä kiusattu on itse kiusaaja, jota kiusataan. Kukaan ei puolusta poikaa, eikä sivullisen silmin katsottuna ole ihme, ettei hänestä pidetä sellaisena kuin hän on. Ja todennäköisesti potentiaaliset koulusurmaajat ym. kehittyvät juuri tällaisista lapsista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti