perjantai 26. toukokuuta 2017

Salmivalli: "Koulukiusaaminen ryhmäilmiönä" (1998)



"Koulukiusaaminen ryhmäilmiönä" (1998) kartoittaa kiusaamisen syitä ja muotoja. Millainen oppilas joutuu kiusatuksi, kuka häntä kiusaa ja mikä rooli muilla oppilailla on tässä tapahtumasarjassa? Miten oppilaiden ryhmät tuottavat kiusaamista, vaikka juuri kukaan oppilaista ei hyväksy sitä? Miksei lapsella juurikaan ole mahdollisuutta välttää kiusaajiaan? Miten kiusaaja voi saada tukea toiminnalleen luokan sisältä? (Takakansi)

     *     *     *

"Erilaisten roolinottoharjoitusten avulla voidaan pienryhmissä tai yhdessä koko luokan kanssa käsitellä koulukiusaamiseen liittyviä asioita ja niiden herättämiä tuntemuksia. Pienryhmien käyttö on suositeltavaa. Voidaan esim. lavastaa kiusaamistilanne ja jakaa oppilaille erilaisia rooleja. Joku on uhri, joku kiusaaja, joku on ulkopuolisen roolissa jne. Näistä rooleista käsin voidaan keskustella, miltä tuntui olla missäkin roolissa, esim. uhrina tai kiusaajana. Voidaan tarkastella mitä esim. ulkopuolisen roolissa oleva olisi voinut tehdä tilanteessa ja miksi se oli vaikeaa, mikä sitä olisi helpottanut, miltä muista tilanteessa olijoista tuntui kun joku asettui uhrin puolelle jne.

Roolileikkien kautta voidaan myös harjoitella uusia, erilaisia ja myönteisempiä rooleja. Harjoittelu on tärkeää, sillä vaikka oppilaat tietäisivät, miten heidän tulisi toimia kiusaamistilanteissa, ei tämän tiedon suora siirtäminen käytännön tilanteisiin ole välttämättä helppoa. Lavastetussa kiusaamistilanteessa oppilaat voivat kukin vuorollaan kokeilla erilaisia mahdollisia toimintatapoja. Samalla tarkastellaan, miltä mikin toimintatapa tuntuu, mikä siinä on erityisen vaikeaa jne. Toisaalta uhrin ja kiusaajan rooleissa olevat oppilaat voivat antaa ryhmälle tärkeää informaatiota esim. siitä, minkälaisen toiminnan uhri koki erityisen helpottavana tai mikä sai kiusaajan kokemaan, että häntä ei huvitakaan enää kiusata.

Rooliharjoitusten jälkeen on tärkeää purkaa roolit. Tämä voidaan tehdä esimerkiksi siten, että harjoitusten jälkeen kukin mukana ollut oppilas sanoo ääneen oman nimensä ja jotakin itsestään tai jotakin siitä, miten hän eroaa siitä roolista, jossa hetki sitten oli. Esimerkiksi: minä olen Pekka eikä minulla ole tapana kiusata toisia". (s. 182)

     *     *     *

Näin on siis kirjoitettu liki 20 vuotta sitten ennen kuin esim. koulukiusaamisen vastainen Kiva Koulu -ohjelma oli alkanut. Kirjassa esitetty roolileikki on hämmentävä, sillä siinä ei oteta huomioon ollenkaan millaisen koululuokan ja ryhmien kanssa ollaan milloinkin tekemisissä.

Kiusaajat voivat esittää kiusaajia ja kiusatut kiusattuja ja päinvastoin, missä ei ole mitään järkeä. Todellisen ja fiktiivisen maailman välillä ei ole tehty eroa, eikä tapahtumia ole etäännytetty todellisen elämän tapahtumista.

Keskustelussa (reflektio) kiusaajan, kiusatun ym. edellytetään kertovan miltä heistä tuntui toimia [sympatia / empatia] leikin rooleissa. Tietysti on mahdollista, että kiusaamistilanteeseen liittyvät roolit voidaan tällä tavalla tehdä näkyviksi [tietoisuus], mutta se että esim. luokan suosituin tyttö / poika nimetään kiusaajaksi (tämän myös ollessa todellisuudessa kiusaaja) tuskin vaikuttaa ryhmän toimintaan millään tavalla. Ennemmin se antaa tilaisuuden pelleillä ja leikitellä muiden kustannuksella.

Pahimmillaan tällainen leikki pahentaa tilannetta paljon entisestään ja samalla se antaa luvan avoimeen kiusaamiseen draaman varjolla, mikä tekee vakavan leikillisyyden mahdottomaksi. Esim. Ruman ankanpoikasen tai Pekka Töpöhännän tai minkä tahansa fiktiivisen (maailman) tarinan kautta em. ongelma ehkä poistuu tai lievenee.

     *     *     *

Salmivalli ei erottele (poikien) reaktiivista ja (tyttöjen) passiivista aggressiivisuutta toisistaan. Tilanteet ovat hyvin erilaisia, mikä tulee ilmi kirjan empiirisessä osassa. Harjoituksia mietittäessä tuntuu mielessä olleen lähinnä reaktiivinen aggressiivisuus, mihin ratkaisua haetaan mm. palkkioin ja rangaistuksin, emotionaalisella kontrollilla sekä sosiaalisia taitoja kehittämällä.

Ne jotka ovat passiivisen aggressiivisia kuitenkin tietävät mitä tekevät ja osaavat em. taidot muita paremmin. "Kiltit tytöt" niin kuin "Kovispojat" sulkeutuvat omaan piiriinsä ja jättävät osan tytöistä (ja tietysti pojat) ulkopuolelle.

Siihen että tytöt kiusaavat toisiaan, löytyisi yksinkertainen ratkaisu eli ketään ei suljeta ulkopuolelle. Keskinäinen peli kuitenkin edellyttää, että kaikki eivät voi kuulua ryhmään. Yhden tai useamman kaltoinkohtelu tiivistää ryhmän jäsenten rivejä ja toimii pelotteena niin sisään- kuin ulospäin. Säännöt toiminnalle sanelee ryhmän kuningatar.

    *     *     *

Kiusaamisen kulttuuri ei ole vääjäämätön ja välttämätön koululuokissa, vaikka se hyvin tavallista onkin. Siksi ryhmät, jotka pitävät porttinsa avoinna ulkopuolisille, vaikkakin omin ehdoin, edistävät kiusaamisen vastaista kulttuuria.

Johtajuus on ryhmässä parhaimmillaan löyhää ja tilannekohtaista ja ryhmät itsekin muotoutuvat asioiden ja aiheiden ympärille. Jos kiusaamista halutaan välttämättä harjoitella - miltä se tuntuu (!?) - roolileikeissä, on se tehtävä yhtä ymmärrettäväksi kuin uhriutuminen.

Passiiviselle aggressiivisuudelle löytyy monissa tilanteissa perustelunsa, niin hyvässä kuin pahassa, eikä reaktiivinen aggressiivisuuskaan ole aina pelkästään pahasta, kun lapsi / nuori puolustaa itseään tai kaveriaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti