sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

TYHJÄ PAPERI KERTOO. Osa 827. Yksi tapa kyykyttää köyhiä ja huono-osaisia? Kiusaamisen vastainen kampanjointi


Käsiini sattui lähinnä vahingossa Kuopion kaupungin kustantama "Kiitos kaveruudelle" (2017) -opas, jossa on keskitytty kiusaamisen ennaltaehkäisemiseen. Opasta suositellaan kaikille nuorten kanssa työskenteleville.

Vaan millä tavoin tässä oppaassa aihetta sitten lähestytään. Miten se  poikkeaa esim. Turun yliopiston KivaKoulusta tai muista kiusaamisen vastaisista ohjelmista?

Oppaan keskellä on otsikko 'kiusaaminen livenä ja somessa', mikä kertoo paljon oppaan tekijän Anni Marinin ym. ajatusmaailmasta. Ongelmallista on, miten lukemattomiin eri asioihin automaattisesti isketään leima: kiusaamista, kiusaamista, kiusaamista - ilman että tilanteista tiedetään yhtään mitään. Sama koskee roolien antamista / ottamista draamassa - tai tässä tapauksessa - teatteri-ilmaisun harjoituksissa. Kiusaaja etukäteen nimetään kiusaajaksi ja kiusattu kiusatuksi tietämättä itse asiasta ja tilanteesta mitään.

- Eikö olisi parempi käsitellä asioita asioina ilman negatiivisia leimoja? Ja jos leimoja halutaan antaa, ne voisi antaa jälkikäteen.

Onhan niin, että hymyssä suin ja ulkoisesti kohteliaasti ja miellyttävällä tavalla voidaan tehdä mitä ikävimpiä asioita. Sellainen toiminta mikä ei näytä kiusaamiselta tai toisen alistamiselta voi olla sitä. Mikä tahansa tekeminen voi olla kiusaamista. Helpoiten tällaista sortamista on harjoittaa, jos on valtaa ja asemaa ryhmässä ja yhteiskunnassa, jolloin sorretut ovat ennen muuta köyhiä ja huono-osaisia.

Tämä tarkoittaa sitä, että koko kiusaamisesta puhuminen on jokseenkin turhaa ennen kuin tiedetään, mistä konfliktitilanteissa todella on kysymys.

      *     *      *

Ilmiötä havainnollistavassa harjoituksessa ohjaaja lukee tarinan esim. lehtileikkeen, joka on eräänlainen draaman / teatterin preteksti, mutta se ei ole kuitenkaan pohjana improvisoinneille tms. Reflektointiin hypätään suoraan tarinankerronnasta, jolloin itse ilmiö jää toiminnallisesti hämäräksi.

Oletuksena on että kaikkihan sen tietävät mitä kiusaaminen / kiusattuna oleminen on - ja kiusaajalle (!) kirjoitetaan ohjeita siitä, miten hänen tulee toimia (jos ja kun haluaa olla kiusaaja). Konfliktien maailmasta tehdään klisee. Tällöin tavoin osoitetaan, miten typerää koko tällainen toiminta on, mikä tuntuu varsin naiivilta.

Periaatteessa tämä kaikki vaikuttaa ihan hyvältä, mutta pelkästään se, että mustavalkoisesti eläydytään draaman / teatterin antagonistin / pahiksen rooliin tietysti herättää ajatuksia kenen puolella tässä oikein ollaan.

     *     *     *

Entä sitten varsinainen osallistava draama / teatteri. Tässäkin asetelma on yhtä erikoinen kuin edellä. Ohjaaja ottaa tilanteessa, mikä se sitten onkaan, kiusatun roolin ja oppilaat toimivat kiusaajina ja tämän apureina. Huomio on kiusaajassa, miltä hänestä tuntui - ja ilmeisesti oletuksena on, että ei kovin hyvältä, joten ei kannata harjoittaa tällaista toimintaa tms.

Esim. oppilaiden keksimän tarinan pohjalta improvisoitu kohtaus otetaan uudestaan, jolloin sivustaseuraajan on mahdollista puuttua tilanteeseen. Katsojat voivat esittää omia ratkaisuvaihtoehtojaan, joita kokeillaan. Kaikki tehdään pinnallisesti ja nopeasti.

Onko tällaisessa mitään mieltä? Ehkä. Niiden kannalta, jotka ovat koulussa, luokassa, ryhmissä todellisia mobbaajia siis vaikkapa luokan suosikkioppilaat. Heille tällaisestä hymistelystä ja leikistä ei ole mitään haittaa ja vaaraa. Kaikki jatkuu tällaisen puuttumisen jälkeen entisellään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti