keskiviikko 1. elokuuta 2018

- CARPE DIEM - Tartu hetkeen - 616 - Tajunnanvirtaa elämän tarkoituksesta. Osa 3. Piippu


En ollut ennen lakotojen (rauhan)piippua ollut ajatellut, miten piippua voi myös ajatella. Suomalaisille fyysiset esineet - ainakin piiput ja tupakkatuotteet - ovat lähes tulkoon vain teollisesti tuotettuja massatuotteita, joilla ei ole sinänsä mitään sen kummempaa merkitystä tai arvoa. Kansanterveydellisesti ja -taloudellisesti ne tuottavat monenlaisia haittoja, kuluja ja kustannuksia.

Samalla piiput ovat vain välineitä, joiden avulla tuotetaan toistuvasti hetken aikaa hetkellistä fyysistä ja psyykkistä nautintoa ja samalla saadaan pidettyä taukoja arjen ja töiden rutiinien keskellä. Tässä mielessä tavanomainen tupakointi muistuttaa ulkoisesti rituaalipolttamista. Mitä enemmän työntekijä polttaa ja juttelee toisten polttajien kanssa tupakkapaikoilla, sitä vähemmän hän tekee töitä tai muita asioita. Kysymys on kuitenkin ennen muuta tupakan aiheuttamasta riippuvuudesta ja pakonomaisesta tarpeesta toistuvasti polttaa tupakkaa kuin siitä, että polttamisella itsellään olisi mitään sen kummempaa merkitystä.

Tietysti niin tupakan kuin piipun polttamiselle on mahdollista keksiä - ja sillä todellisuudessa on  - ihmisille erilaisia merkityksiä, jotka eivät kuitenkaan ole kaikille ihmisille yhteisiä ja samoja. Koulussa polttaminen voi nostaa oppilaan statusta ryhmässä, joka polttelee ym. Ennen KAIKKI filmitähdet polttivat, mitä käytettiin mm. mainonnassa hyväksi. 1960- ja 1970 -luvuilla TV:ssä näytettiin jatkuvasti länkkäreitä, ja jokainen silloin elänyt muistaa mm. Marlboro-miehen.

     *     *     *

Mutta minunhan piti kirjoittaa piipusta ja sen polttelusta. Varsinkin maaseudulla on kai aina poltettu piippua ja kessu on usein ollut itse kasvatettua. Ja jos haluttiin polttaa hyvälle tuoksuvaa ja hyvän makuista tupakkaa ostettiin esim. Kiltaa. Muistan aina oman isoisäni Killan tuoksun, kaikkialle tunkevan huumavaan hyvän tuoksun. Mutta en ole koskaan polttanut sen kummemmin tupakkaa / savukkeita kuin piippuakaan. Ja se mitä olen maistanut, ei ole maistunut hyvältä.

Piipun rituaalisessa polttamisessa pelkällä savulla, sen kohoamisella ylös ja tuoksuilla ovat omat erityiset merkityksensä. Savu kohoaa henkenä ylös kohti taivasta ja lopulta hajoaa näkymättömiin. Ja saavuttaa lopulta ehkä Taku Wakanin (suuri mysteeri tai tuntematon) tai Wakan Tankan (suuri henki, yksi isoisistä). Ihminen joka tapauksessa tuntee olevansa henki, henkistyneensä ja olevansa yhteydessä johonkin itseään suurempaan. Kukapa ei haluaisi olla enemmän kuin ... pelkkä lihakimpale, joka elää ja kuolee pois. Ja vaikka kaikki kuvitelmat olisivat harhaa, juuri sen pienen hetken ajan kaikki on täydellistä!

     *     *     *

Entäpä sitten piipun ja polttelun muut merkitykset, joita lakotat niille antavat? Miten sitä voisi havainnollistaa? Ehkä yksinkertaisinta on lähteä liikkeelle kysymällä, mistä tietää, että ihminen on elossa? Niin, ihminen joka hengittää on varmasti elossa, mutta aina sen todentaminen ei ole helppoa. Yksi varma tapa selvittää heikkokin hengitys on käyttää peiliä. Kun peilin vie suun eteen ja peili höyrystyy, voi olla varma että ihminen on hengissä.

Näin yksinkertaisesta asiasta hengen ja ruumiin erottamisessa toisistaan on pohjimmiltaan kysymys! Samalla logiikalla ajateltuna kaikki eläimet ovat henkisiä siinä missä ihminenkin, koska ne hengittävät. Ja ennen muuta hengityksen ja siitä lähtevän höyryn näkemisellä on ollut lakotoille suuri merkitys. Metsästäjät ovat löytäneet biisonilaumat usein juuri lauman hengityksestä nousevan höyryn perusteella!

Poltettaessa savua imetään vartta pitkin suuhun ja vedetään aina keuhkoihin asti. Ja lopulta savu puhalletaan ulos suusta, mikä näkyy ilmassa samalla tavalla kuin hengitys höyryää pakkasessa. Molemmat tilanteet ovat osoitus, että ihminen on elossa, hän hengittää, hänessä on henki eikä pelkkä eloton ruumis.

Vetäessään savua piipun pesästä vartta pitkin ihminen saa keuhkoihinsa muutakin kuin ilmaa, mikä on lakotoille isoisien voimaa. Tällä tavoin hän on suoraan yhteydessä suuriin henkiin. Kivinen tulipesä ilmentää vanhinta henkeä Ininyaa aikana, jolloin ei ollut olemassa muuta kuin kiveä. Sitten suuri tuntematon, mysteeri sai aikaan itsestään muutakin elämää kuin itsensä. Tämän Taku Wakanin mahtavaa voimaa alkoi käyttää Ska, joka oli ylhäällä taivaalla tai pilvissä. Itse kivestä syntyi maata ja vettä, jota hallitsi äiti maa Maka, jota piipussa symboloi sen varsi, joka on puusta ja jota pitkin ihmisen ja esi-isien henki kulkee. Taku Wakan halusi antaa ihmisille yltäkylläisen maan, jossa oli niin saaliseläimiä ennen muuta biisoneita sekä erilaisia kasveja ja yrttejä. Tätä symboloivat tulipesään pantavat yrtit. Tuuli tai ilma Tate mahdollisti sen, että tuli tai salama Wakinyan pystyi sytyttämään yrtit ja Tate puhalsi niihin hengen.

Ihminen tehdessään ja käyttäessään piippua siten ikään kuin käy yhä uudestaan läpi koko universumin myyttisen syntyprosessin ja kehityksen tähän päivään asti, joka on analoginen tieteellisen selityksen kanssa. Kysymys ei siis ole niinkään uskonnosta vaan uskomuksista ja maailmankuvasta, joka muuttuu periaatteessa koko ajan.

     *     *     *

Itse piippuseremonia toistaa sioux-intiaanien (lähi)historiaa. Kansa muutti vähitellen nykyisen Minnesotan Mille Lacs Lake -järven lähettyviltä suurille tasangoille ylitettyään talvella Mississippi -joen. Rituaalissa piippua pitelevä henkilö on aina ensin kääntynyt itään päin, josta lakotat saapuivat nykyisille asuinsijoilleen, mistä myös aurinko päivästä ja vuodesta toiseen nousee. Hän nostaa piipun ylös kohti Skata tai Wakan Tankaa ja osoittaa sitten äitimaata Makaa, minkä jälkeen hän kiertää myötäpäivään ympäri ylistäen jokaista neljää (ilman)suuntaa vuorollaan. Tasangoilla kansa vaelsi eri suuntiin ja heidän asuttamansa alueen keskelle jäivät lopulta Mustat vuoret, joista tuli tarinoiden maailmankaikkeuden keskus.

Seremonian aikana piippu poltetaan loppuun asti, minkä jälkeen piippu puhdistetaan ja pannaan talteen seuraavaa käyttöä varten.

Linkit:

Someroja, Sirja. Musta Hirvi ja pyhän piipun perintö. Lakota-kansan seitsemän suurta rituaalia. Kajo-lehti 2 / 2017

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti