tiistai 11. helmikuuta 2020

Kaihovaara: " Villi ihminen ja muita luontokappaleita" (2019)


Ovatko kansallispuistot luonnon museoita, jotka esittelevät täydellisen maiseman? Voiko entinen kaatopaikka olla luontokohde? Mitä suhteemme luontoon kertoo meistä itsestämme?

"Villi ihminen" (2019) on vimmainen tutkimusretki luontosuhteemme hetteikköön. Yritämme epätoivoisesti hallita villiä luontoa ja sen kaaosta, ja samalla kavahdamme omaa epätäydellisyyttämme. Villiys hiipii kuitenkin puunatuimpaankin puutarhaan, kesytetyimmänkin ihmisen mieleen.

Tarkkanäköiset esseet karttavat luontoromantiikan kliseitä ja kurkistavat myös ihmisluonnon varjoisammalle puolelle. "Villi ihminen" puhkoo reikiä muuriin, jonka olemme pystyttäneet luonnon ja ihmisen väliin. Kun hyväksymme villin luonnon itsessämme, voimme hyväksyä sen myös ympärillämme.

Riikka Kaihovaara on helsinkiläinen dokumentaristi ja toimittaja, joka haaveilee omavaraisuudesta ja tuntee joskus vieraantuneensa sivilisaatiosta. "Villi ihminen" on hänen ensimmäinen kaunokirjallinen teoksensa. (Atenan sivusto)

      *     *     *

Sisältö:

- Viidakon julmuus - Ruma luonto - Kansallispuisto palaa - Pimeän mielen ekologia - Kulttuuri suolessamme - Jalon villin kuolema - Myytti nimeltä atroposeeni - Villi ihminen -

     *     *     *

En ole vielä lukenut kovin tarkkaan tätä Riikka Kaihovaaran toista kirjaa esseekokoelmaa läpi - ensimmäinen oli pamfletti -, mutta muutamia arvioita siitä olen lukenut ja sieltä täältä otteita, muutaman esseenkin.

Kirja on muistutus siitä, että esimerkiksi ilmastonmuutos-keskustelua käydessä on hyvä kääntää näkökulma aina välillä toiseksi ja antaa ääni niillekin, jotka eivät osaa puhua modernin yhteiskunnan ihmisten kieltä.

Kaihovaaran luontokeskeinen tai syväekologinen näkökulma on räikeän vastakohtainen esimerkiksi edellisessä blogggauksen teologiselle toivon ja jumalan armon näkökulmalle. Luonto ei anna ihmiselle armoa, eikä se oikeastaan edes tarvitse ihmistä vaan tulee toimeen ihan hyvin ilman yhtä luontokappaletta, josta on lähinnä haittaa muille. Ja loppujen lopuksi toivosta jankuttaminen on turhaa, sillä Maapallon pitkän pitkän historia (ennen ihmistäkin) on ollut loputtomien katastrofien sarjaa. Suurin osa koskaan täällä eläneistä lajeista on kuollut sukupuuttoon - ja niin käy satavarmasti myös tälle meidän (apina)lajille.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti