tiistai 3. maaliskuuta 2020

Siltamäki: "Nuoriso pilalla" (2020)


Politiikassa näyttää tapahtuvan koko ajan niin kauheasti kaikkea, että virrasta on vaikea saada otetta, kirjoittaa toimittaja Tuija Siltamäki EVA Pamfletissa "Nuoriso, pilalla" (2020). Politiikan jatkuvan tapahtumavirran hän näkee yhtenä syyksi siihen, että nuorten suhden politiikkaan vaikuttaa vaikealta. Politiikan nopea virta ohjaa kiinnostusta yhtäältä isoihin periaatekysymyksiin, kuten ilmastonmuutokseen ja ihmisoikeuksiin, ja toisaalta kaksinapaisiin moraalikysymyksiin, kuten aborttiin ja kasvissyöntiin, hän toteaa. Identiteettipolitiikassa poliittiset ryhmät eivät muodostu poliittisen ideologian tai taloudellisen edun perusteella vaan sen perusteella, mihin ryhmään ihmiset kokevat identifioituvansa. (Eva-sivusto)

     *     *     *

Silmäilin Tuija Siltamäen "Nuoriso pilalla" (2020) -pamfletin läpi ja se oli odotusten mukaisesti aika yllätyksetön. Nokkelaa kielenkäyttöä, eipä paljon muuta. Yritin etsimällä etsiä jotain sellaista avausta yhteiskunnalliseen keskusteluun, jota ei olisi jo loputtomiin toisteltu. Vaikeaa sellaista oli kuitenkin löytää.

Kirjan loppupuolella Siltamäki siteeraa tunnettua politiikasta ja osallistumisesta puhuessaan slovenialaista yhteiskuntakriitikko Slavoj Zizekiä, mikä oli piristävää, mutta hän ei kehittele tämän ajatuksia eteenpäin tai pohdi niitä. Sääli.

Seuraavassa kaikki se, mitä pamfletissa on kirjoitettu osallistumisesta tai oikeastaan osallistumattomuuden tärkeydestä Zizekin suulla:
Zizekikin mielestä on ehdottomasti parempi olla tekemättä mitään kuin osallistua toimintaan, jota hän kutsuu pseudoaktiivisuudeksi. 
"Nykyisin suurinta uhkaa ei suinkaan edusta passiivisuus vaan pseudoaktiivisuus, jatkuvat vaatimukset ”olla aktiivisia”, ”osallistua”, jotka vain kätkevät nykyisen elämänmenon tyhjyyden, sen mitäänsanomattoman tapahtumattomuuden", Zizek kirjoittaa "Väkivalta" (2013) -teoksessaan. 
Tällaista pseudoaktiivisuutta edustavat esimerkiksi väittelyt, joihin akateemiset ihmiset Zizekin mielestä jatkuvasti osallistuvat. Kriittinen osallistuminen ja vuoropuhelu on Zizekin mukaan turhaa, koska se vain legitimoi nykyisen vallan murtamalla ihmisten passiivisuuden. Osallistumista vaativassa yhteiskunnassa kaikista radikaaleinta olisi ZiZekin mukaan heittäytyä täysin passiiviseksi. Se ettei tee mitään, on aito poliittinen teko, koska se pakottaa kohtaamaan nykyisten demokratioiden täydellisen tyhjyyden, Zizek kirjoittaa. 
Vihdoin jokin houkutteleva poliittisen osallistumisen muoto. 
Siltamäki ei valitettavasti ota tosissaan sitä, mitä Zizek sanoo, eikä ymmärrä, mitä hän ajaa takaa. Ja hän yrittää ilmeisesti olla ironinen lopputoteamuksessaan, vaikka ei selvästikään edes tiedä mitä sanoo! Tällainen on aika vaarallista nihilismiä, mitä länsimainen kulttuuri on pullollaan. Se mitä ei ymmärretä yritetään tuhota ja latistaa.

Ja kahteen keskeiseen nihilismin ja nihiloinnin muotoon, joita odotin löytäväni kirjasta, kirjoittaja ei puutu millään tavoin. Varsinkin protestantit ovat 500 vuotta nihiloineet ylimielisesti muiden ajatuksia ja toimintaa / toimimattomuutta, ja Tuija Siltamäki jatkaa uskollisesti tällä linjalla.

Mitä passiivisuus voisi parhaimmillaan / pahimmillaan merkitä, ja miten se voisi olla merkityksellistä, tämän päivän nuorten keskuudessa? Miten olisi ajatuksen soveltaminen koulumaailman esimerkkiin. Opetussuunnitelmia ei tarvitsisi lähteä rukkaamaan uudelleen, kun joidenkin oppiaineiden tunneilla oppilaat yksinkertaisesti kieltäytyisivät ottamasta mitään kantaa esitettyihin asioihin tai jopa kieltäytyisivät oppimista mitään. Olisivat täysin passiivisia ja kiinnostumattomia siitä mitä opetetaan, mitä he varmasti usein jo ovatkin ja sillä tavoin toimivatkin!

Mihin tällainen käytös parhaimmillaan / pahimmillaan voisi johtaa? Tietysti siihen, että oppiaine joko poistetaan kokonaan tai sen sisällöt muuten muutetaan täysin toisenlaisiksi. Yksi tällainen aine joka toivon mukaan kokee täydellisen uudistumisen on tietysti 1860 -luvulta lähtien kouluissa opetettu luterilainen, tunnustuksellinen uskonnon opetus rippikouluineen ja kirkossakäynteineen.

Tällainen olisi loistavaa arkielämän dialektiikkaa, jossa vastakohdat muuttuvat toisikseen ja tapahtuu laadullista kehittymistä. Sellaista tosin tuskin tapahtuu vielä muuta kuin kirjoittamattomissa utooppisissa suomalaisissa lätkäaiheisissa scifi-kirjoissa.

Linkki:

Tuija Siltamäki. Nuoriso pilalla. 2020

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti